< Takaisin


Tiedepolitiikka 3/04
Pääkirjoitus

Kuluttajat, kansalaiset ja tutkijat teknologiaa arvioimassa

 

Tieteen ja teknologian tutkijat alkoivat korostaa 1980-luvulta lähtien uuden teknologian käyttöönoton sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Erityisesti teknologian muokkaantumisen teoriassa (’social shaping of technology’) kehitys nähtiin erilaisten intressiosapuolien neuvotteluna. Myös kuluttajat, lainsäätäjä ja media osallistuvat tekniikan kesyttämisen prosessiin. Tiedepolitiikka-lehden teemanumero avaa näkökulmia, jotka ovat alkaneet versoa näistä uusista kysymyksenasetteluista.

Erikoisnumeron ensimmäiset lyhyet puheenvuorot esittävät ajankohtaisia perusteluja käyttäjälähtöisemmälle teknologian arvioinnille ja kehittämiselle. Ilpo Koskinen luo ajankuvaa taloudesta, jossa palvelut syrjäyttävät teollisuuden, ja tuo esiin tilanteen haastavuuden vanhakantaiselle teknologiapolitiikalle. Petteri Repo analysoi uuden talouden kriisiä vuosituhannen vaihteessa ja ehdottaa alan yrityksille ratkaisuksi entistä tiiviimpää yhteistyötä ”laiskan ja osaamattoman käyttäjän” kanssa. Lopuksi Janne Hukkinen kertoo, miten ja miksi teknologia on lainsäädäntöä, ja miten ja missä kansalaisten tulisi saada olla mukana vaikuttamassa siihen.

Näissä puheenvuoroissa tulee esiin kaksi keskeistä perustelua kuluttajien osallistumiselle ja osallistamiselle teknologian arviointiin. Toinen perustelu liittyy teknologian kehittäjiin ja talouspoliittisiin toimijoihin: miten uudet teknologiset ratkaisut voisivat olla osuvampia ja kysytympiä ja miten kalliilta harha-askelilta voitaisiin välttyä. Toinen liittyy meihin kaikkiin kansalaisina ja julkiseen politiikkaan kansalaisten perusoikeuksien turvaajana: miten teknologiset ratkaisut voisivat olla hyödyllisempiä ja paremmin arvomaailmaamme vastaavia, ja miten vältyttäisiin sosiaalisilta ja ympäristöön liittyviltä haittavaikutuksilta.
Samoja teemoja kehitellään edelleen pidemmissä, tutkimusta esittelevissä artikkeleissa. Pekka Hokkanen ja Matti Kojo tarkastelevat kansalaisosallistumista geeniteknologian riskejä koskeviin päätöksiin valmisteilla olevan lainsäädännön ja konkreettisen tapaustutkimuksen, Pharma Oy:n Huomen-lehmän tapauksessa. Mari Niva ja Johanna Mäkelä esittelevät kansainvälisiä kokemuksia konsensuskonferenssista kansalaisten suoran osallistumisen menetelmänä ja pohtivat sen sovellusmahdollisuuksia Suomessa. Entistä tarvelähtöisempien ja hyväksyttävämpien teknologisten ratkaisujen kehittämisen mahdollisuuksia tarkastellaan taas viimeisessä kahdessa artikkelissa. Eva Heiskanen, Pirkko Kasanen ja Päivi Timonen erittelevät kokemuksia kuluttajalähtöisistä teknologian arviointihankkeista. Sirkku Kivisaari ja Raimo Lovio esittelevät VTT:ssä kehitetyn teknologian juurruttamisen menetelmän, joka tähtää yhteiskunnallisesti hyödyllisten innovaatioiden käyttöönoton tukemiseen ja pohtivat kokemusten valossa sen onnistumisen edellytyksiä.

 

Paljon on vielä tutkittavaa. Kriittisesti voisi kysyä, ovatko yhteiskuntatieteilijät ottamassa samaa roolia, joka oli suomalaisella insinöörikunnalla aina 1960-luvulle asti. Yhteiskuntatieteilijöistä on tulossa teknologian vastaanottokomitean edustajia ja hyväksyttävyyden edusmiehiä. Muualla kehitettyä tekniikkaa arvioidaan pohtimatta kehityksen mielekkyyttä kokonaisuudessaan. Tutkijat ja viranomaiset yhtä lailla ovat omaksumassa roolia, jonka mukaan kansalaisia pitää sopeuttaa esimerkiksi tietokoneiden ja digi-tv:n käyttäjiksi. Digitaalikuilun (’digital divide’) kaltaiset käsitteet ovat johtaneet siihen, että neljä kymmenestä suomalaisesta kokee jääneensä täysin tietoyhteiskuntakehityksen jalkoihin, kuten Juha Nurmela on osoittanut tutkimuksissaan. Kodin motorisoitujen pienkoneiden ja auton yleistyessä puhuttiin samalla tavalla ihmisten uhkaavasta jakautumisesta kahtia: niihin, jotka osaavat rakentaa ja korjata moottoreita ja niihin, jotka eivät osaa.

 

Teknologian kehitykseen sisältyy aina jotakin ennakoimatonta, hallitsematonta ja jopa provokatiivista. On empiirinen kysymys, minkälaisia seuraamuksia keskusjohdetulla teknologian arvioinnilla olisi tekniikan tulevaisuudelle. Luultavasti esimerkiksi autoa tai televisioita ei olisi koskaan syntynyt, jos kuluttajaviranomaiset olisivat puuttuneet ”ajoissa” epäkohtiin. Maailma ilman televisioita ja autoa olisi ainakin tylsempi kuin nykyinen.

Jos hyväksytään näkemys, että tekniikka sisältää aitoa ennakoimattomuutta ja hallitsemattomuutta, virheet ja virheistä oppiminen nousevat oleellisiksi tekniikan kehittämisen välineiksi. Tällaista näkemystä on puolustanut esimerkiksi teknologian evoluution tutkija Henry Petroski. Oleellista tällaisessa tuotekehitysajattelussa on, että epäonnistuneiden kokeiluiden kustannukset hyväksytään osaksi tuotekehitysprosessia. Yhteiskunnasta ja ihmisten elämästä pitää tehdä virheitä kestävämpi ja kustannukset pitää kohdentaa ongelmien aiheuttajalle.

Liian usein innovatiiviset kuluttajat joutuvat koekaniineiksi ja maksumiehiksi. Esimerkki tällaisesta tuotekehityksestä on matkapuhelinten maksuhäiriöt, jotka aiheutuivat siitä, että nuoriso ei osannut arvioida puhelinkulujaan. Monet asiantuntijat puhuivat valistuksen tarpeesta. Asian voisi nähdä toisinkin. Saldorajoittimet olivat tuotekehityksen vastaus tuotteen institutionaalisen käytettävyyden parantamiseksi.

 

Tutkijana voi kysyä kummalle demokraattisen markkinatalouteen perustuvan tietoyhteiskunnan oppivelvollisuus kuuluu, kuluttajille vai uusia tuotteita kehittäville yritykselle. Miksi kuluttaja ei voi vaatia 1960-luvun television kaltaisia laitteita, joiden käyttöön ei vaadita ajokortteja tai suuria investointeja. Eikö uutta tekniikkaa kehittävien yritysten tulisi opiskella ihmisten arkielämää, sen sijaan että kuluttajat velvoitetaan opiskelemaan tekniikkaa?
Viime vuosina Suomessa on yleistynyt käsitys, jonka mukaan osaamme kehittää tekniikkaa paremmin kuin monet muut kansakunnat. Ongelma on myynti- ja markkinointitaidoissa. Tässäkin törmäämme lineaariseen ajatteluun, jossa oletetaan itse tuotteiden ja keksintöjen olevan hyviä ja haluttuja. Ongelma nähdään jakelussa ja sen järjestämisessä. Vaikka niin monet puhuvat suomalaisen markkinointiosaamisen puutteista, yhtään kokonaisvaltaista tutkimusta aiheesta ei tiettävästi ole tehty. Kysymys on myytistä: ”Tuotteet eivät ole huonoja, kysymys on myyntityön huonoudesta, ruotsalaiset ovat siinä perinteisesti parempia jne.” Tämä myytti saattaa hyödyttää niin teknisen tutkimuksen kuin markkinoinninkin rahoitusta.

Osa lehden puheenvuoroista on esitetty ensimmäisen kerran Kauppa-ja teollisuusministeriön ja Kuluttajatutkimuskeskuksen järjestämässä seminaarissa Käyttäjälähtöinen teknologian arviointi (Säätytalo 21.01.2004). Lehden toimittamisesta ja ideoinnista on vastannut Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkija Eva Heiskanen. Kiitän kaikkia osapuolia sujuvasta yhteistyöstä.

 

Mika Pantzar
tutkimuspäällikkö

 

Takaisin ylös