< Takaisin
Tiedepolitiikka 3/03
Pääkirjoitus
Tieteen merkitys ja ihmisen arvo
Contemporary history begins when the problems which are actual in the
world today first take visible shape.
(Geoffrey Barraclough, An Introduction to Contemporay History, 1979)
Historia on jälleen viime aikojen keskustelussa noussut tieteenalana keskiöön. Lähihistoria, sen muisteleminen ja siitä puhuminen on nostattanut tunteet pintaan monessa maassa. Näin on myös meillä. Historiantulkinnat, symbolit ja perinne ovat osoittautuneet vahvoiksi ja latautuneiksi pelivälineiksi, kun kansanryhmät ja kansalliset yhteisöt, poliittiset liikkeet ja oppositiovoimat ovat vaatineet muutosta - tai vain paluuta perinteeseen pitkän murroskauden jälkeen. Viimeksi näimme historiallisten symbolien voiman Georgian "verettömässä vallankumouksessa".
Menneisyys ajankohtaistuu, kun maailma ympärillämme muuttuu. Historia on käyttötiedettä. Siksi se on sidoksissa oman aikamme ideologisiin, poliittisiin tai kulttuurisiin virtauksiin, "muoteihin" eli diskurssiin. Jos oma aikamme on insinöörivetoista, kiinnostuu menneisyyden tutkijakin teknologian historiasta. Jos me harrastamme naisasiaa tai perhepolitiikkaa, haluamme tietää enemmän näiden asioiden historiasta. Kun Suomi liittyi EU:hun, kiinnostuttiin Euroopan historiasta. Maamme urbanisoituu edelleen ja samalla on ajankohtaistunut kaupunkihistoria jne.
Suomessa historia on viimeisen 100 vuoden aikana ollut myös poliittista. Johtavat tutkijamme ovat olleet yhteiskunnassa läsnä myös kansalaisina, poliittisina toimijoina ja kulttuurikeskustelijoina. Enää ei yliopistosta suoraan nousta valtiopäiville, senaattiin tai puolueen johtoon, kuten vielä Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin aikana. Silti historioitsijoiden ammattikuvaan liittyy "hiljainen tieto" siitä, että tutkimuksella on myös yhteiskunnallinen sanomansa. Monen historiantutkijan sisällä asuu pieni kansanvalistaja. Blomstedtin, Puntilan, Nevakiven, Jussilan, Ylikankaan ja Klingen tai vaikkapa Alma Söderhjelmin ja Päivi Setälän professoriesikuvat velvoittavat. Moni historiantutkija saa toimeksiantoja, puhe- ja esitelmäpyyntöjä elinkeinoelämältä, ay-liikkeeltä, kansalaisjärjestöistä ja julkishallinnolta. Päivä- ja aikakauslehtien kolumnisteista moni on historiantutkija.
Julkisuudessa käydään jatkuvaa, osin epäsuoraa historiantulkintoihin liittyvää kulttuuritaistelua. Oikea tulkinta tukee samalla omien poliittisten tai kulttuuristen intressien ajamiseen. Nyt elämme uustradition aikaa. Kulttuurinen nostalgia puhuttelee poliittista enemmän. SDP:n 100-vuotistilaisuudet toki noteerattiin, mutta todellista innostusta eri puolilla Suomea herätti Pyhän Birgitan 700-vuotisjuhla. Marginaaleista esiin nousevat tahot, jotka kylmän sodan aikana olivat ideologisessa paitsiossa. Nyt ne vaativat kulttuurista ja historiallista läsnäoloa, oman menneisyyden näkyväksi tekemistä. Esiin ovat uudella voimalla nousseet mm. sivistys-, kirkko- ja kulttuurihistoria, aatelisto ja papisto, veteraanit, jääkärit ja vapaussota, sotiemme perintö ja sotahistoria, porvarillinen kulttuuri, Mannerheim ja muut kansalliset suurmiehet, henkilöhistoria, sankarit ja tunnukset. Ajan hengestä kertoo se, että nämä teemat kiinnostavat historian opiskelijoita.
Historian ja politiikan paljastava kytkentä näkyy eräiden
päätoimittajien, poliitikkojen ja avustajien kaksoisroolissa.
Historiantutkimuksen avulla haetaan legitiimiä, älyllistä
ja tieteellistä pohjaa omalle ajattelulle ja poliittiselle linjalle.
Tuomiojat, kääriäiset, hokkaset ja lehtiset, nämä
uuden ajan tohtorit, ovat nähneet historian mahdollisuudet tuottamalla
tutkimukseen liittyvää pureskeltavaa aikalaiskeskusteluun. Eettiset
kompastuskivet ovat suuria tässä akateemisen ja poliittis-yhteiskunnallisen
toiminnan yhdistämisessä.
On ilmeistä, että nostamalla esiin vaikkapa 70-luvun "toisinajattelijoita"
tai tannerilais-leskisläistä linjaa tavoitellaan aikamme aatteellista
muutosta. Kun tarjoillaan vaikkapa kilpaileva tulkinta presidentti Kekkosen
aikakaudesta, halutaan samalla myös mitätöidä Kekkosen
nimeen edelleen luottavan piirin vaikutus. Tiedepolitiikan kentälle
on tullut uusi toimija: media ja eduskunta. Kun poliittisesta lähihistoriasta
nostetaan "kipupisteitä", vaaditaan "kansakunnan pesänselitystä"
tai halutaan tehdä "tiliä menneisyyden kanssa", tiedotusvälineiden
ja eräiden poliitikoiden syyttävä sormi kohdistuu historioitsijakuntaan.
Kysymyksiä nousee esiin. Miksi näistä asioista ei ole puhuttu?
Miten on mahdollista, että niitä ei ole tutkittu?
Jo nyt on näkyvillä julkisuuden, skandaalihakuisuuden ja populismin liitto. Esiin on nostettu eräs jännitteinen aikakausi, lähihistoria. Siitä on tehty poliittinen poikkeusaikakausi, vailla yhteyttä edeltäneeseen aikaan. Kansallisessa lainsäädäntöelimessä eduskunnassa ollaan tekemässä historiantutkimuksesta poliisia, joka pamputtaa esiin oikean tulkinnan väärästä. Väärin menneisyydestään tilittäneet tai historiansa "unohtaneet" joutuvat tuomiolle. Syyllisiä haetaan ja totuutta vaaditaan esiin. Julkisen ja kollektiivisen tilinteon uskotaan puhdistavan ilmaa ja tervehdyttävän menneisyyssuhdettamme. Puhtain mielin avautuu tie tulevaisuuteen.
Tässä keskustelussa lähihistoria on sota-aikaa ja 70-lukua. Molempiin aikakausiin liittyy paljon murroksellisuutta, mutta myös kiinnostavaa historiallista jatkuvuutta. Niitä ei voi irrottaa yhteydestään, Euroopan sotilaallisiin, poliittisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Ammattihistorioitsijana ja molempia aikakausia jonkin verran tutkineena seuraan vaatimusta menneisyyksien salaisuuksien paljastamisesta ja totuuskomissioista lievän kauhun vallassa. Poistaako "totuus" todellakin katkeruuden, salailun ja unohtamisen? Pikemminkin näyttää siltä, että totuus toimii politiikan välineenä. Se on tänään(kin) voittajan tulkintaa, johon sisältyy epäsuora ajatus syyttämisestä ja jopa kollektiivisesta kostosta.
Miten tieteellinen tulkinta ja journalistinen intressi voidaan yhdistää? Jo tähän mennessä moni suomalainen historiantutkija on käsitellyt aikakausia, jonka toimijoita nyt "vaaditaan tilille". Jatkuvasti ja koko ajan yhä laajeneva historiantutkijoiden ammattikunta tutkii tälläkin hetkellä Suomen ja Pohjoismaiden historiaa, antiikin ja keskiajan historiaa, Euroopan ja globalisaation historiaa, ihmisen, teknologian, taiteen ja puolueiden historiaa jne. Monilla näkökulma ulottuu myös "lähelle", siis lähihistoriaan, alussa siteeraamani G. Barracloughin hengessä. Kun oma aikamme muuttuu, muuttuvat myös historialle esitettävät kysymykset. Näin tutkimus ei koskaan ole valmista, vaan koko ajan esiin nousee uusia kysymyksiä, ja lisää tutkittavaa lähihistoriasta ja kauempaa.
Lundilainen professori Sven Tägilin mukaan uusimman ajan historiaa ei voi tulkita erilliseksi aikakaudeksi vaan erääksi ajallisen jatkuvuuden ulottuvuudeksi. Lähihistorian tutkiminen opettaa parhaimmillaan sen, että nykyaikamme on monin siten sidoksissa menneisyyteen. Uudemman ajan tutkijan tärkein tehtävä onkin erottaa lyhyt aikaperspektiivi pitkästä ja operoida molemmilla. Tämä metodi korostaa historian monikerroksisuutta, kompleksisuutta, epävarmuutta, ristiriitaisuutta ja sattumanvaraisuutta. Näitä asioista keskustellaan tiedeyhteisössä, mutta vastaukset eivät useinkaan nouse mediaan. Historian oikeaa ja väärää etsivät hakevat pikavoittoa. Siitä on lyhyt matka totalitarismiin, vain yhteen sallittuun tulkintaan. Toisinajattelijat suljetaan piirin ulkopuolelle.
Tässäkin lehdessä esiin tuodaan tämän hetken tieteellisen tutkimuksen hedelmiä. Tässä numerossa julkaistaan esitelmiä, joita pidettiin Tampereella lokakuussa Edistyksellisen tiedeliiton järjestämillä Edistyksen Päivillä. Päivien teema, ihmisen hinta ja arvo, nostaa esiin monia ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Uutta ovat Keskustelu-palstalla esiintyvät eri kirjoittajat, joilta on pyydetty omaan kokemukseen ja ammattiin liittyviä ajatuksia tieteestä, yliopistoista ja korkeakoulutuksesta. Tämän numeron kirjoittaja tulee Ruotsista. Kokenut kulttuuri- ja tiedetoimittaja, näkyvä yhteiskunnallinen vaikuttaja, Suomessakin hyvin tunnettu Anders Björnsson kirjoittaa ajatuksistaan. Ne liittyvät Björnssonin julkaiseman merkittävän ja kiinnostavan tiedelehden Dagens Forskning yllättävään lakkauttamiseen keväällä 2003. Tieteen ja median rooli kuuluu ikuisuuskysymyksiin.
Laura Kolbe