< Takaisin
Tiedepolitiikka 3/01
Pääkirjoitus
Infohillinnän etiikkaa
Samaan aikaan kun viimeistelin edellisen Tiedepolitiikka-lehden pääkirjoitusta, jonka otsikossakin tunnustin syyllistyväni kirjalliseen puheripuliin, mietin toisaalla infohillinnän etiikkaa. Tällaista on kehitellyt ihmisen ja teknologian suhteesta ja tietoyhteiskunnasta kirjoittamaan erikoistunut David Shenk teoksessaan Data Smog. Hän on sivunnut teemaa myös uudemmassa teoksessaan The end of patience.
Infohillinnän etiikka on Shenkin mukaan uusi sosiaalinen velvollisuutemme, ja sen perusteesit voi kiteyttää seuraavasti: Infohillitse itsesi (sekä input- että output-näkökulmista)!Älä infosaastuta! Informoi toisia kuten toivoisit itseäsi informoitavan! Ole selkeä ja lyhytsanainen aina kun mahdollista! Jos et ole, muodostat uhkan kanssaihmisten mentaaliselle ekologialle.
Shenkin ohjeiden taustalla on kyyninen mutta, ainakin osittain, valitettavan realistinen näkemys nykyisestä informaation, viestinnän ja verkostojen yhteiskunnasta, jossa "meillä on yhä vähemmän mahdollisuuksia - ja yhä vähemmän kärsivällisyyttä - syventyä lukemiseen, keskusteluun tai vähänkään monimutkaisempaan ajatteluun". Shenk kirjoittaa huomiokyvyn vajaatoimintasyndroomasta (Attention Deficit Syndrome) juuri aikamme tietoyhteiskunnalle leimallisena "aivotoiminnan häiriönä". Yritämme seurata liian monia asioita ja informaatiovirikkeitä, jonka seurauksena emme kykene pitkäjänteisesti ja syvemmin perehtymään yhtään mihinkään.
Nyky-yhteiskunnassa asiantuntijuuden kehittäminen on kuitenkin yhä tärkeämpää niin yksilöille kuin organisaatioille. Pitkäjänteinen ja syvällinen perehtyminen valittuun alueeseen on välttämätöntä. Toisin sanoen eksperttiyden rakentaminen vaatii keskittymistä ja niukan huomiokykypääomamme järkevää käyttämistä ja kohdentamista. Infohillinnän etiikan taustalla onkin ajatus, että koska yksilön huomiokyky on tärkeä ja niukka resurssi, sen "varastamiseen" turhaa informaatiota ja kommunikaatiota tuottamalla tai muuten toisten ihmisten aikaa viemällä tulee suhtautua hyvin tuomitsevasti. Esimerkiksi Davis ja Meyer ovat ns. uutta taloutta tarkastelevassa Blur-teoksessaan - olikohan vuonna 1998 julkaistun kirjan nimi jonkinlainen enne kuplan puhkeamisesta? - ennakoineet tulevaisuudessa oikeusjuttuja esimerkiksi aikavarkaita kuten röyhkeitä markkinoijia vastaan.
Kaiken edellä kirjatun jälkeen vaatii poikkeuksellista sisua jatkaa vielä, mutta selkeä, lyhytsanainen ja tärkeä ajatus on vielä sanomatta. Infohillinnän etiikkaan liittyen Shenk nimittäin muotoilee idean, joka sopii huoneentauluksi kaikille sisällöntuottajille mediasta riippumatta, eikä vähiten akateemisille tutkijoille: "Suurien informaatiomäärien editoiminen hallittaviksi ja näkemyksellisiksi annoksiksi on yksi arvokkaimmista palveluista joita ihmiset voivat tehdä toisille ihmisille." - Hyvät kirjoittajat, juuri tällaisia tekstejä/juuri tällaisista teksteistä Tiedepolitiikkaan, kiitos!
Erikoistuminen, seurattavien teemojen tai harjoitettavien taitojen tarkka valikoiminen ja vastaavasti huomiokyvyn kurinalainen kohdentaminen ja turhan torjuminen. Nämä asiat ovat asiantuntijaksi kasvamisen ja lähtökohtaisesti myös raskaan sarjan luovuuden edellytyksiä alasta riippumatta. Ne myös kuvaavat sitä, miten voimme ymmärtää infohillinnän etiikka input-näkökulmasta tarkasteltuna: meidän pitää tankata infoa strategisesti, hallitusti ja hillitysti. Tähän vaatimukseen kuitenkin sisältyy myös uhkakuvia ja paradokseja, joita Shenk on niinikään tarkastellut.
Kulttuurinen ja yhteiskunnallinen uhkakuva on se, että yksilöiden yhä enemmän toisistaan eriytyvät ja usein tieto- ja viestintäteknologian mahdollistamat informaation käytön profiilit tekevät informaatiosisältöjen vastaanottamisesta "nichier and nichier", yhä eriytyvämpää ja erikoistuvampaa. Samalla tietty inhimillisen yhteisyyden kokemus on uhattuna: kun ihmiset vastaanottavat vain haluamaansa ja itseään kiinnostavaa informaatiota, he eivät enää noteeraa muunlaisten ihmisten intressejä, näkökulmia, ajatuksia tai huolenaiheita. Toiseuden kohtaaminen vähenee. Moniarvoiseksi mainostettu kulttuuri fragmentoituu ja muuttuu fragmenttien sisällä hyvin yksiarvoiseksi. Samalla fragmenttien välinen vuorovaikutus vähenee. Shenk kutsuu tätä yhteisen informaation kriisiksi. Pienessä mittakaavassa tällaista ilmiötä on totuttu näkemään esimerkiksi tieteessä koulukuntien ei-ymmärtäessä toisiaan ja sotiessa ei-ymmärryksestä johtuen - toinen toistaan vastaan. Kulttuurisesti tuolla otteella on menetetty enemmän kuin saavutettu.
Paradoksi on se, että erikoistunut informaation hankkimisen ja seuraamisen profiili samanaikaisesti luo perustaa asiantuntijuuteen perustuvalle luovuudelle mutta myös vie edellytyksiä luovuudelta, joka tyypillisesti perustuu myös yllättävien elementtien yhdistelemiseen. Törmääminen johonkin täysin uuteen ja kiinnostavaan muuttuu yhä epätodennäköisemmäksi kun ihmiset rakentavat teknologian avustuksella itselleen "räätälöityjä informaatiovankiloita".
Välttääksemme tämän - ja samalla ilmiöön liittyvään fakki-idiotisoitumisen uhkan - katsokaamme samanaikaisesti syvälle ja sivuille. Pohjamutiin ja pintoihin. Myös me tutkijat, ja erityisesti me.
Järvenpäässä 12.11. 2001
Jussi T. Koski