< Tiedepolitiikka 4/2019
Pääkirjoitus
Tieto on valtaa?
Vallan ja tiedon suhdetta käsiteltiin tämän vuoden Edistyksen Päivillä varsin monimuotoisesti, kuten lehden loppupuolelta löytyvästä katsauksesta ja myös lehden artikkeleista voi havaita. Työmarkkinapolitiikka ja hallituspolitiikka ovat kulkeneet Suomessa pitkiä aikoja käsi kädessä. Eivät kuitenkaan niin puristavalla otteella, kuin mitä tapahtui omistajaohjauksen ja siihen kytkeytyvän postin lakon yhteydessä. Pääministeri Antti Rinteen työmarkkinataustasta tuli hänen omien toimiensa seurauksena umpikuja hänen pääministeriydelleen varsin lyhyessä ajassa. Postin lakko loppui ja joulukortit ja paketit on ilmeisesti saatu ruuhkista huolimatta ajoissa perille. Maahan saatiin myös nopeasti uusi hallitus, jossa kaiken kukkuraksi on viisi naista ministereinä ja samalla oman puolueensa puheenjohtajina. Ilmiö, joka herätti kansainvälistä huomiota laajalla rintamalla ja meille suomalaisille heikon itsetunnon omaaville vielä oikeassa, myönteisessä valossa. Kerrankin muut ajattelevat meistä positiivisesti!
Olemme viime viikkojen aikana saaneet seurata vallan koukeroita myös kansainvälisen politiikan areenoilla. Valta ja sen uusjako on näytellyt purukumin tavalla venyvää näytelmäänsä jo vuosikausia myös Euroopan unionin tasolla Britannian pitkänsitkeän EU-eron välityksellä. Nyt sielläkin näyttää tapahtuvan jotain, kun britit äänestivät itselleen hallituksen, jonka ainoana keskeisenä vaalivoiton perusteena näytti olevan pisteen laittaminen venyneelle ja vanuneelle Brexitille. Vallasta ja sen jakamisesta on kamppailtu (kuten hyvin usein ennenkin) myös Yhdysvalloissa maan presidentin asemaan liittyen. Jatkuvasti valehtelevasta ja skandaalista toiseen juoksevasta Donald Trumpista tuli tällä viikolla Yhdysvaltain kolmas valtakunnanoikeuteen joutuva presidentti.
Valta on siis monessa mielessä ajankohtainen ilmiö tämänkin päivän politiikassa. Mitä voitaisiin sitten sanoa tiedon merkityksestä edellä esitetyissä arjen esimerkeissä? Onko tieto ollut vallankäytön keskiössä mukana ja jos, niin minkälaisessa roolissa? Jos aloitetaan oman hallituksemme kaatumisesta, voidaan yhtenä tekijänä nähdä tiedon salaaminen, vääristely ja ehkä myös tietämättömyys. Vanhan sanonnan mukaanhan valheella on lyhyet jäljet. Tiedon salaaminen tai sen omiin tarkoituksiin sopivaksi muokkaaminen näytti viime kädessä vievän vallan ainakin Antti Rinteen käsistä. Tiedon poliittisen käyttämisen merkitystä ei voida ainakaan kokonaan kiistää hallituskriisiin johtaneissa käänteissä.
Mitä sitten tulee Brexitiin, on Suomesta käsin näyttänyt pitkään siltä, että tieto on hukassa brittiparlamentilta, vaikka se meillä kaikilla maallikoillakin on ollut hallussa, siis tieto kansanäänestyksen tuloksesta Britannian EU-eron puolesta ja siihen sitoutuminen. Kokonaan toinen kysymys on sitten, oliko briteillä tietoa, mistä he oikeastaan äänestivät vuonna 2016. Summa summarum, tiedon merkitys myös Brexitiin liittyvässä vallankäytössä on ollut erittäin suuri, olipa sitten kysymys tiedosta tai sen puutteesta.
Tieto on oma lukunsa, mutta jos mahdollista, vielä moniulotteisemmin ja sekavammin, kun maallikkona pohtii Yhdysvaltain presidentin toimintaa valtakaudellaan. Tiedolla ei näytä Trumpin toiminnassa olevan mitään sijaa tai korkeintaan sen vääristelemisen muodossa. Tiedolla johtamisen sijaan voidaan jonkinlaisena uutena poliittisena käytäntönä puhua tiedolla harhaan johtamisesta Trumpin poliittisena agendana. Vain presidentin omat käsitykset tiedosta ovat oikeita ja hänen näkemyksistään poikkeava tieto on vääristeltyä tietoa.
Yksi tiedon ja vallan suhteeseen liittyvä kysymys ei noussut kovin selvästi esiin Edistyksen Päivillä. Jossain määrin edellä olevia arkiesimerkkejäni yhdistää luottamus tai mieluummin sen puute päätöksenteossa osapuolten välillä. Hallituksen kaatumisen taustalla voidaan selkeästi nähdä luottamuspula hallituspuolueiden välillä. Voidaan myös kysyä, oliko osatekijänä joidenkin osapuolien kohdalla myös itseluottamuspula. Brexitin osalta luottamuspula näytti ennen Britannian vaaleja vallinneen myös vallassa olleen konservatiivipuolueen sisällä. Trumpin hallinnossa jo henkilöstön suuri vaihtuvuus osoittaa luottamuksen puuttumista lähes totaalisesti myös hallinnon sisällä etenkin presidentin ja hänen henkilöstönsä välillä. Kuten sanottua, Edistyksen Päivillä tiedon ja vallan suhdetta analysoitiin erittäin monipuolisesti, joten on paikallaan, että lopetan tämän maallikkopohdiskeluni tähän.
Edistyksen Päivien antia edustavat artikkeleillaan Pia Houni, Johanna Vuorelma, Kalle Juuti ja Johanna Ennser-Kananen. Omaan pohdiskeluuni läheisimmin artikkeleista kytkeytyy Johanna Vuorelman teksti, jossa hän analysoi politiikan tietoihanteita niin teoreettisesti kuin empiirisestikin. Jäsenneltyään teknokraattisen, populistisen ja parlamentaarisen ihanteen yleisiä piirteitä, Vuorelma vie lukijat Eduskunnan päätöksenteon sisälle osoittaen Suomen liittymisestä Euroopan unionin talous- ja rahaliittoon (EMU) käydyn keskustelun puheenvuoroista, miten politiikan eri tietoihanteet ilmentyvät puheenvuorojen muotoilussa.
Pia Houni tarkastelee artikkelissaan tiedon merkitystä ja sen muuttumista taiteessa. Houni pohtii asiaa sekä käyttäen nykyaikaan kytkeytyviä empiirisiä esimerkkejä että analysoiden filosofian ja taiteen samankaltaisia piirteitä. Taiteellisen tiedon käytännön merkitystä on viime vuosina korostanut taiteen lisääntynyt käyttö sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteydessä. Kalle Juuti pohtii puolestaan tiedon asemaa digiloikkaa tekevän koulutusjärjestelmämme sisällä. Erityisenä kohteena hänellä on lukiokoulutus ja siellä uudistamista edellyttävä opetussuunnitelma. Juuti havainnollistaa esimerkein digitaalisten välineiden tarjoamia mahdollisuuksia perehtyä eri tiedonalojen vahvaan tietoon ja päästä siten lähelle arkisten suurten ongelmien ratkaisuja osana lukio-opintoja.
Johanna Ennser-Kananen tarjoaa mielenkiintoisen pohdinnan tieteen sisäisistä tietoon liittyvistä vallankäytön ongelmista. Hän pohtii episteemisiä ja epistemologisia epäoikeudenmukaisuuksia tieteellisessä legitimaatiossa. Anglo-amerikkalainen miehinen tiedetraditio sulkee ulkopuolelleen ja samalla evää tieteellisen hyväksyttävyyden erilaisista kulttuuritaustoista kumpuaville toisille tieteellisille traditioille ja metodologioille. Seurauksena on erityisesti kolmannessa maailmassa tehdyn tutkimuksen sulkeminen legitimoidun tutkimuksen ulkopuolelle. Sama koskee myös muunlaisista kulttuuri- tai tiedetraditiotaustoista kumpuavaa ja jatkuvasti lisääntyvää tutkimusta.
Lehdessä on myös kaksi tiedepolitiikkaan liittyvää mielenkiintoista lectiota. Taru Siekkinen Jyväskylän yliopistosta on tarkastellut väitöskirjassaan akateemisen profession ja yliopistojen välisen suhteen muutoksia Suomessa. Siekkisen mukaan sekä akateeminen professio että yliopisto ovat herkkiä niitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuville muutoksille. Tällaisina muutoksina nousevat esiin julkisen toiminnan taloudellista tehostamista korostava New Public Management ja siihen läheisesti liittyvä vahvaa yksilöjohtamista korostava managerialismi. Siekkisen mukaan molempien vaikutus näkyy sekä akateemisen profession että yliopisto-organisaation viimeaikaisissa muutoksissa. Johanna Hokka tarkastelee Tampereen yliopistossa tehdyssä väitöskirjassaan Siekkisen tapaan ympäröivästä yhteiskunnasta tulevien muutostrendien heijastumista yliopistojen toimintaan. Hänen kohteenaan on korkeakoulupoliittisten linjausten heijastuminen sosiologian itseymmärrykseen. Lehden kirja-arviossa Milja Seppälä arvioi kielikoulutuspolitiikkaa jäsentävää artikkelikokoelmaa.
Toivotan lukijoille antoisaa uuden vuosikymmenen alkua.
Kangasalla 20.12.2019
Kari Kuoppala