< Takaisin
Tiedepolitiikka 4/2016
Pääkirjoitus
Korkeakoulujen voima
Edistyksen päivät kokosivat taas aktiivisen joukon kuulemaan hienoja alustuksia ja keskustelemaan niiden pohjalta Tieteiden talolle lokakuun alkupuolella. Perinteiseen tapaan tämä Tiedepolitiikka-lehden vuoden viimeinen numero muodostaa katsauksen päivien antiin artikkelin muodon saaneiden alustusten välityksellä. Edistyksen päivien teemaksi oli tänä vuonna muotoutunut ”Korkeakoulujen voima”. Kulunut vuosi on merkinnyt lisääntyviä leikkauksia korkeakoulujen talouteen ja niitä seuranneita YT-menettelyjä irtisanomisineen samalla, kun poliittiset päättäjät ja osa elinkeinoelämän järjestöistä on lisännyt kasvavia odotuksia korkeakouluja kohtaan lamassa olevan taloutemme innovatiivisuuden ja siitä osittain seuraavan kilpailukyvyn parantamiseksi. Resurssien leikkaamisen lisäksi julkisen vallan suhtautuminen korkeakouluihin on selvästi muuttunut viime aikoina. Vallitsevaksi on noussut epäilevä ja kontrollointia korostava suhtautuminen. Jo näiden tekijöiden perusteella on syytä kysyä, onko korkeakouluilla voimaa vastata niille asetettuihin haasteisiin. Yhtä perusteltua on myös pohtia, ovatko kaikki haasteet oikeutettuja korkeakouluja kohtaan, toisin sanoen mitä tehtäviä korkeakouluille oikeastaan kuuluu ja mihin haasteisiin niiden tulisi vastata.
* * *
Edistyksen päivät aloitti Eero Tarasti humanismin historiaa tihkuvalla ja humanismin merkitystä korostavalla puheenvuorollaan. Tarasti esitti itselleen kysymyksen voittoisasta humanismista puhumisesta aikana, jolloin humanistisia aloja ollaan supistamassa tarpeettomina ja monissa maissa lakkauttamassa käytännössä kokonaan. Hän yhdisti tähän suomalaisessa korkeakoululaitoksessa tapahtuvan laitosten uudelleen organisoinnin ja oppiaineiden lakkauttamiseen sekä niissä työskentelevien asiantuntijoiden irtisanomisen. Tarasti jatkoi pohdintaansa kahden ratkaisutavan esittelyn kautta. Hän totesi jo kymmenkunta vuotta aiemmin esittäneensä teorian vastarinnasta. Koska hän kuitenkin oli jo skeptinen pelkän vastarinnan riittävyydestä nykytilanteessa, hän oli päätynyt seuraavaan ratkaisuvaiheeseen eli sotatermein vastahyökkäykseen. Alustuksensa lopuksi hän esitteli vastahyökkäyksensä konkreettisena muotona uuden instituution, jonka toiminnan pohjana on kansainvälinen platonilainen akatemia.
Humanistisen tutkimuksen puolustamisesta lähtee omassa tekstissään liikkeelle myös Inkeri Koskinen, joka pohtii humanistisen tutkimuksen vaikuttavuutta ja sen mittaamisen ongelmallisuutta. Tarastin tapaan myös Koskinen näkee nyky-yhteiskunnan yksiarvoiseen talouden logiikkaan nojaavan ajattelutavan johtaneen humanismin näkökulmasta ongelmalliseen tilanteeseen. Tutkimustulosten kaupallistaminen ja niistä tuotettavat innovaatiot eivät ole useinkaan humanistisen tutkimuksen tuotosta. Kuitenkin on enemmän kuin perusteltua sanoa, että emme ymmärtäisi, keitä olemme, ilman humanistista tutkimusta. Kieli, kulttuuri ja koko sivistyksemme nojaa humanistiseen tutkimustraditioon. Koskisen mukaan humanistien ongelma on, että he eivät osaa tuoda esiin tätä tieteenalansa vaikuttavuuden muotoa ja toisaalta käytössä olevat vaikuttavuuden mittarit eivät sitä lainkaan tunnista.
Kirsi Monni nostaa artikkelissaan esiin taiteen ja erityisesti tanssitaiteen merkityksen ja aseman suhteessa välineellistävään tuotantotalouteen, yksinkertaistaviin identiteetin tulkintoihin ja kategorisointeihin sekä kaiken kompleksisuuden ymmärtämiseen. Tanssiin taiteen muotona on kiistämättä vaikea liittää vaatimusta kilpailukyvyn parantamisesta tai innovaatioiden tuottamisesta, mutta toisaalta tanssi on historiallisesti kuulunut osaksi ihmiselämää ties kuinka kauan. Sen merkitykseen oman vivahteensa tuo myös oppimisen tutkimus, joka jo kauan sitten on tuonut esiin sen, että osa meistä oppii asioita liikkeen kautta. Kaikkeen kulttuuriin ja humanistiseen perinteeseen nykyisessä talouskeskeisessä ajattelussa kohdistuu turhuuden, hyödyttömyyden ja tehottomuuden paine.
* * *
Risto Rinne ja Panu Raatikainen kuvaavat omissa alustuksissaan suomalaista tiedepolitiikkaa, sen muutosta, muutokseen liittyviä myyttejä, niiden merkitystä päätöksenteossa sekä muutosten kokemista ja näkymistä yliopistotyön arjessa. Risto Rinne liittää suomalaisen kehityksen muualla länsimaissa jo aiemmin alkaneeseen uusliberalistiseen talouspolitiikkaan ja siihen kytkeytyvään uuteen julkiseen hallintaan ja johtamiseen (NPM, New Public Management). Tutkimukseen perustuen hän tuo esiin niitä mekanismeja ja toimintatapoja, joita käyttäen yliopistoista on pyritty tekemään taloudellisen kehityksen vastuullisia innovaatiomyllyjä, joita tulee koko ajan epäillä ja siksi tiukasti valvoa ja ohjata niiden tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän vuoksi. Kehityksen seurauksia Rinne kuvaa tutkimusaineistoilla, jotka on kerätty suomalaisen akateemisen väen haastatteluista ja merkittävistä puheenvuoroista yliopistojen asemaa ja tulevaisuutta koskien.
Panu Raatikainen kyseenalaistaa ja ampuu argumentoiden alas monia väitteitä, joihin perustuen suomalaista korkeakoulupolitiikkaa on viime vuosina ohjattu. Yhtenä myyttien lähteenä hän käyttää opetus- ja kulttuuriministerin surullisen kuuluisaa paimenkirjettä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle. Raatikainen nostaa esiin monia lukuja, joilla hän kumoaa niin paimenkirjeen kuin laajemminkin tiedepoliittisen keskustelun argumentteja, jotka kuitenkin ovat toimineet julkisuuteen tuotuina perusteina monille poliittisille ratkaisuille. Raatikainen myös nostaa esiin Suomen Akatemian ansiokkaan selvityksen, jossa on vertailtu Suomea ja sitä parempia tieteellisiä tuloksia saavuttaneita eurooppalaisia kohdemaita. Myyttien sijaan tätä raporttia ja sen nostamia epäkohtia ei ole otettu näkyvästi esiin, koska ne ovat ristiriitaisia valitseviin myyttisiin näkemyksiin nähden.
Mielenkiintoisen lisän tähän keskusteluun Edistyksen päivillä toi elinkeinoelämää edustanut vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto, joka totesi omassa puheenvuorossaan ensinnäkin, että Suomen kansainvälisesti korkea T&K-rahoituksen taso on tällä vuosituhannella perustunut suurelta osin Nokian vaikutukseen. Murto korosti yliopistojen olevan tärkeitä nimenomaan perustutkimuksen tekijöinä, tutkijoiden kasvattajina ja hyvien valmistuvien opiskelijoiden tuottajina. Hänen mukaansa käytännön innovaatioiden tekeminen ja niiden kaupallistaminen on yritysten tehtävä. On epärealistista odottaa yliopistojen nostavan Suomen talouskasvua merkittävästi omilla innovaatioillaan.
Ovatko sitten opiskelijat korkeakoulujen voima? Helsingin yliopiston tutkijaryhmä, jota Sari Lindblom-Ylänne edusti Edistyksen päivillä, on selvitellyt yhtä pitkäaikaista keskustelunaihetta korkeakoulupolitiikassa eli opiskelijoiden työssäkäyntiä ja sen merkitystä opintojen edistymisen ja valmistumisnopeuden näkökulmasta. Tutkijoiden mukaan aiheesta ei voi tehdä yksiselitteisiä ja yksinkertaisia johtopäätöksiä, koska vaikutusyhteydet ovat moniulotteisia. Oma huomattava merkityksensä näyttää olevan opiskelijoiden opiskelu- ja ajanhallintataidoilla, jotka ovat nousseet esiin tutkimusryhmän tarkasteluissa.
Lehden lopussa oleva katsaus liittyy myös sopivasti opiskelijoihin. Siinä pohditaan Sakari Aholan johdolla valmennuskurssien merkitystä opiskelijavalintojen kannalta. Myös tämä aihe on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut toistuvasti keskustelun kohteena korkeakoulupolitiikassa. Se myös liittyy yliopistojen autonomiaan, jonka piiriin opiskelijavalinta kuuluu. Tätä autonomian aluetta opetus- ja kulttuuriministeriö on toistuvasti erilaisella ohjauksella pyrkinyt nakertamaan ja ohentamaan yliopistojen päätösvaltaa tällä alueella.
* * *
Omalta osaltani tiivistäisin vuoden 2016 Edistyksen päivien pohjalta yhden suuren kysymyksen, joka tulisi mielestäni nostaa korkeakoulu- ja tiedepoliittisen keskustelun keskiöön. Mikä merkitys sivistyksellä on korkeakoulujen tehtävänä? Itse näen sivistyksen paljon tärkeämpänä kuin kaupallisesti sovellettavien innovaatioiden tuottamisen. Jälkimmäisiä varten yhteiskunnassamme ovat olemassa yritykset, mutta onko joku muu taho kuin korkeakoulut, joiden keskeisenä tehtävänä olisi sivistyksen ylläpitäminen ja sen kehittäminen tässä ympäristöään tuhoavassa globaalissa kaupallisuuden läpitunkemassa maailmassa.
Toivotan kaikille lukijoille rauhallista joulunaikaa ja sivistyksellistä vuotta 2017!!!
Espoon Pellaksessa 8.12.2016
Kari Kuoppala