< Takaisin
Tiedepolitiikka 4/2015
Pääkirjoitus
Kompleksisuuden mahdollisuudet
Nyt käsiinne tulee vuoden 2015 numero 4, jonka olemme perinteisesti koonneet Edistyksen päivien alustuksista. Edistyksen päivien teemana oli kompleksisuuden mahdollisuudet. Kompleksinen tilanne vallitsee myös suomalaisessa korkeakoulumaailmassa hallituksen menoleikkausten ja muiden rahoitukseen liittyvien ratkaisujen seurauksena. Useissa korkeakouluyksiköissä niin yliopistoissa kuin ammattikorkeakouluissakin on käyty yt-neuvotteluja henkilöstön vähentämisestä johtuen. Samaan aikaan hallitus ja monet muutkin tahot odottavat korkeakouluilta kasvavaa panosta uusien innovaatioiden tuottamisessa ja sitä kautta talouden toimintaedellytysten parantamisessa. Korkeakouluissa ristiriita näiden odotusten ja resurssileikkausten välillä on koettu negatiivisena.
Tähän lehteen kirjoitin tuotakin aihetta sivuavan katsauksen viime marraskuussa järjestämämme iltapäiväseminaarin pohjalta. Seminaarin teemana oli valtiovallan tiukkenevan ohjauksen ja vapaan tutkimuksen mahdollisuuksien välinen suhde. Vaikka yliopistolain uudistusten myötä valtiovallan ohjausta on monissa suhteissa kevennetty ja yliopistot saavat päättää autonomiansa piiriin kuuluvista asioista aiempaa vapaammin, osoittaa tämänhetkinen tilanne kuitenkin monella tavalla autonomian tarkoittavan myös vapautta ratkaista ongelmia, jotka aiheutuvat resurssien leikkaamisesta eli valtiovallan taloudellisesta ohjauksesta. Eniten seminaarissa puhuttanut aihe oli valtiovallan ohjauksen tiukkeneminen tutkimuksen sisällön suhteen. Tämä perustuu uusiin strategisiin tutkimusrahoituksen muotoihin, jotka ovat ohjanneet tutkimusrahoituksesta tehtäviä päätöksiä lähemmäs poliittista päätöksentekoa ja tukemaan sitä aihepiireillä, joita poliittiset päättäjät pitävät tutkimisen arvoisina. Muodollisesta yksityisestä asemastaan huolimatta yliopistot ovat julkisen vallan tiukassa talutusnuorassa ja vanha klisee ”raha on hyvä konsultti” puree tällä hetkellä todella tehokkaasti.
* * *
Sinällään poliittista päätöksentekoa tukevaan tutkimukseen liittyy positiivinen tausta-ajatus siltä osin, että poliittista päätöksentekoa voitaisiin pitää enemmän tietoon perustuvana ja yhteiskunnan kehittämisen tapahtuvan sen seurauksena tiedolla johtamisen kautta. Maku asiassa happanee kuitenkin, kun kysyy, eivätkö tutkimuksen tekijät itse osaa päättää yhteiskunnan kehittämisen kannalta polttavien kysymysten tutkimisesta. Akateemiseen vapauteen on perinteisesti kuulunut oikeus päättää, mitä tutkitaan ja miten. Raha on tehokas keino ohjata toimintaa monessa suhteessa. Tämä konkretisoituu tutkimusrahoituksessa erittäin selvästi. Suomalaisessa tutkimusrahoituksessa mekanismi on kehittynyt vähitellen 1990-luvun alun lamasta lähtien. Tuolloin tapahtuneiden merkittävien yliopistoihin kohdistettujen resurssileikkausten seurauksena meillä alkoi vähitellen kehittyä järjestelmä, jossa yliopistojen perusrahoitus riitti kattamaan opetuksesta aiheutuneet menot, mutta tutkimuksen rahoitus rakentui kasvavassa määrin eri lähteistä tulevan kilpaillun rahoituksen varaan. Rahoittaja määrittää pitkälti sitä, minkälaista tutkimusta haluaa rahoittaa. Vaikka rahoitukselle ei asetettaisikaan vahvoja ennakkokriteerejä, rahoitusta hakevat pyrkivät lukemaan kaikki mahdolliset heikotkin signaalit varmistaakseen positiivisen rahoituspäätöksen itselleen.
Pelkkä rahoituspäätösten kriteeristö ja sen mahdollisesti sisältämät rahoituskohteiden määrittelyt eivät ole ainoita tekijöitä, jotka kilpaillussa tutkimusrahoituksessa ohjaavat tutkimuksen tekemistä. Rahoitus on monesti lyhytkestoista, jolloin sen avulla ei voida suunnitella toteutettavaksi tutkimusta, joka vaatisi pitkäkestoisen rahoituksen esimerkiksi tietyntyyppisen aineiston keräämiseksi tutkimusta varten. EU-rahoitus edellyttää puolestaan tutkimusverkoston rakentamista EU:n jäsenmaiden tutkijoiden kanssa. Silloin tutkimusaihe ei voi olla liikaa kansallisista näkökohdista lähtevä edes silloin, kun suomalainen osapuoli on ryhmästä vastaavana koordinaattorina. Jatkuva rahoituksen hakeminen tapahtuu lisäksi yliopistoissa edelleen pääosin ilman sitä tukevia resursseja. Jokaisessa yliopistossa on toki tutkimusrahoituksen teknisiin prosesseihin saatavissa tutkimuspalveluja, jotka helpottavat hakemusteknisissä asioissa ja auttavat byrokraattisten mutkien läpi selviämisessä. Tämä ei kuitenkaan tuota vielä hyvää tutkimussuunnitelmaa, jonka tekeminen tapahtuu usein käytännössä edellisen määräaikaisen projektin resursseja syömällä sekä muun tutkimus- ja opetustyön ajasta tinkimällä.
* * *
Pitkäjänteisyyden puute on korkeakoulupolitiikassa iso ongelma muutenkin. Nykyiset menoleikkaukset ja tutkimusrahoituksen uudelleenjärjestelyt osuvat huonoon ajankohtaan, kun niitä suhteutetaan viimeisen vuosikymmenen voimakkaasti kasvaneeseen tohtorituotantoon. Heikon julkisen talouden varjolla karsitaan nuorten tohtoreiden työllistymismahdollisuuksia monelta suunnalta yhtä aikaa. Kalliin ilmaisen koulutuksen saaneet tohtorit ovat siirtyneet tai siirtymässä työmarkkinoille, jossa heidän työnsaantimahdollisuutensa hupenevat lähes silmissä. Uusia opetustehtäviä ei ole korkeakouluissa tarjolla, kun entisiäkin vähennetään yt-neuvottelujen seurauksena niin ammattikorkeakouluissa kuin yliopistoissakin. Tämä johtaa vuosien mittaisiin täyttökieltoihin ja rekrytoinnin pysähtymiseen käytännössä hyvin suuressa määrin. Samaan yhteyteen ajoittuu myös tutkimuslaitosten resurssien leikkaaminen, fuusiot ja niiden seurauksena toteutettavat irtisanomiset. Joidenkin tahojen jo aiemmin liian laajaksi kritisoima tohtorikoulutus on osoittautumassa laajan mitan virheinvestoinniksi, vaikka sitä edelleen voidaan perustella lähtökohtiensa kautta. Virhearviointien ja lyhytnäköisen politiikan maksajiksi joutuvat itseään kehittäneet ja tutkimustyöhön orientoituneet nuoret ihmiset.
Erityisesti Helsingin yliopiston yt-neuvottelujen yhteydessä on esiin nostettu keskustelu aivovuodosta ulkomaille. Yksilön näkökulmasta ulkomaille lähteminen voi jäädä ainoaksi vaihtoehdoksi näköalattoman kotimaan työmarkkinatilanteen takia. Se voi olla myös yksilölle mahdollisuus, mutta ei välttämättä suomalaisen yhteiskunnan kehittämiselle. Pahin seuraus tutkimustoiminnan monen suunnan kurjistamisesta ja tohtoreiden työllistymismahdollisuuksien karsimisesta voi olla kadotettu tutkijasukupolvi tai pahimmassa tapauksessa niiden sarja. Kun tutkijakoulutukseen lisätään korkeakoulutuksen pituus ja lukion käyminen voidaan ryhtyä laskemaan, kuinka kauan tällaisen sukupolven kasvattaminen kestää. Nykykäsityksen mukaan valmis tohtori tarvitsee vielä lisäpätevöitymisvuosia väittelyn jälkeen lopullisen tutkijanstatuksen saavuttaakseen.
Mitä tämä kehitys merkitsee yksilötasolla? Tutkimustyötä tekevät ovat tutkimusten mukaan työhönsä ja myös lähityöyhteisöönsä hyvin sitoutuneita. Mitä he saavat uransa alkutaipaleella vastineeksi? Pääsääntöisesti tarjolla on lyhyitä määräaikaisia työsopimuspätkiä, eripituisia apurahakausia ja väliin ehkä pätkän työttömyyttä silloin tällöin. Kaikki tämäkin on tarjolla vain kovan kilpailun ja jatkuvan hakemustehtailun kautta. Motiivin tutkimustyöhön pitää näillä ehdoilla olla todella rautainen, suorastaan kutsumuksen kaltainen. Suomalaisessa korkeakoululaitoksessa keskeisinä tehtävinä pidetään tutkimusta, opetusta ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Järjestelmäämme näyttää kuuluvan vahva kulttuurinen piirre, jonka mukaan yksi päätehtävä, tutkimus, hoidetaan pääsääntöisesti määräaikaisissa työsuhteissa. Kun määräajat ovat lyhyitä, vaikuttaa määräaikaisuus tutkijayksilön elämään jatkuvana epävarmuutena, joka ei mahdollista normaalia tulevan elämän suunnittelua. Jopa perinteiseen elämän kuuluvat taloudelliset riskit, kuten asunnon hankkiminen, vaikuttavat huomattavan isoilta kysymyksiltä. Tänä päivänä moni akateemisella uralla oleva harkitsee varmaan pitkään, ennen kuin suosittelee tutkijan uraa lupaavalle nuorelle valmistumisvaiheessa olevalle opiskelijalle. Tarjolla on epävarmoja pätkätöitä ja iso vastuu omasta urasta. Monesti tutkija työskentelee itseään ja osaamistaan parhaiden kykyjensä mukaan markkinoivana ja myyvänä yksityisyrittäjänä, joka työskentelee toimistohotellissa nimeltä yliopisto X.
* * *
Kilpailu tutkimusrahoituksesta on kuulunut osana akateemiseen perinteeseen. Se ei siis ole nykyjärjestelmässä varsinaisesti uusi ominaisuus. Kuitenkin kilpailtu rahoitus on aiemmin ollut vain yksi elementti tutkimusrahoituksen kokonaisuudessa. Kilpailu on kiistämättä yksi keino taata tutkimuksen korkea laatu. Kilpailussahan vain parhaat palkitaan. Kilpailulla voi olla kuitenkin myös negatiivisia vaikutuksia tutkimuksen laatuun. Se ohjaa tekemään sellaista tutkimusta, jota palkitaan. Lyhytjänteisyys vie kilpaillusta rahoituksesta myös usein uuden tiedon tuottamiseen kuuluvan riskin lähes olemattomiin. Jos lyhyt rahoituspätkä on toimeentulon perusta, ei kukaan järkevä ihminen halua kyseenalaistaa mahdollisuuksiaan tarjoamalla kilpailuun suuren epävarmuusriskin sisältävää tutkimussuunnitelmaa. Näin käy, vaikka positiivisessa tapauksessa kyseessä voisi olla uusi tieteenalan mullistava avaus tai toimiva ratkaisu ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan.
Korkeakoulumaailmassa edetään siis Edistyksen päivien teeman mukaan kompleksisessa tilanteessa. Henkilöstövähennyksiä on pyritty kohdistamaan muuhun kuin opetus- ja tutkimushenkilöstöön. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä tie parantaa päätehtävien hoitamisen edellytyksiä. Hallintotehtävien ja tukipalvelujen karsiminen johtaa pahimmassa tapauksessa opetus- ja tutkimushenkilökunnan kuormittumiseen tehtävillä, joihin heitä ei ole koulutettu, mutta jotka he joutuvat resurssien puuttuessa hoitamaan. Monia näistä tehtävistä on vaikea korvata ainakaan lyhyessä ajassa digitaalisinkaan keinoin ilman, että jonkun työ kuormittuu entisestään.
Kompleksisuuden mahdollisuuksia odottaen toivotan kaikille lukijoille hyvää alkanutta vuotta
Kari Kuoppala
päätoimittaja