< Takaisin
Tiedepolitiikka 4/2012
Pääkirjoitus
Tieteen tarkoitus
Jo kauan on käyty keskustelua tieteestä tuotantovoimana ja siten yhteiskunnan taloudellisen järjestelmän toimivuuden kannalta merkittävänä ilmiönä. Edistyksellinen tiedeliitto juhlisti 40. toimintavuotensa loppua perinteikkäillä Edistyksen Päivillä, joiden teema juhlavuoteen sopivasti oli Tieteen tarkoitus. Tieteen asema yhteiskunnan kokonaisuudessa on historian kulussa vaihdellut. Se ei suinkaan aina ole ollut nykyisen kaltainen ensi sijassa yhteiskunnallista hyötyä tuottava instituutio. Tieteen aseman vaihteluun on osaltaan liittynyt sen autonomisuuden, itsemääräämisvallan, laajuuden vaihtelu. Tieteellä on kaksi rinnakkaista ja osittain päällekkäistä organisatorista rakennetta. Tieteelle ominaisempi organisoituminen on perustunut jakautumiseen tieteenaloihin ja niiden pohjalta muodostettuihin erilaisiin yhteenliittymiin, kuten tieteellisiin seuroihin. Yliopistot ovat toinen tieteen organisoitumisen muoto, mutta yliopistojen voidaan katsoa ainakin nykypäivänä heijastavan enemmän koulutuksen ylimpiä yhteiskunnallisia rakenteita kuin tieteen organisoitumista.
Tänä päivänä tieteen tarkoituksessa korostuu taloudellinen tavoitteenasettelu voimakkaasti. Paitsi merkittävänä tuotantovoimana, tiedettä tarkastellaan kansallisen kilpailukyvyn välineenä, innovaatiojärjestelmän keskeisenä osana ja tuotantoelämän tavoitteita tukevana ja eteenpäin vievänä toimijana. Vaikka tiede ehkä tänä päivänä onkin saavuttanut jonkinlaisen tähänastisen kliimaksinsa tuottavuus- ja tehokkuuspuheessa, löytyy aiemmasta historiasta kausia, jolloin tieteen autonomia on ollut uhattuna nimenomaan lähtien liikkeelle välittömän hyödyn tavoittelusta tieteen ylimpänä päämääränä. Näitä vaihteluita tarkastelee Petteri Pietikäinen omassa artikkelissaan erityisesti suomalaisen tieteen historialliseen kehitykseen kytkeytyen.
Yksi merkittävä ulottuvuus nykypäivän tieteen näkökulmasta on erityisesti tietotekniikan kehityksen mahdollistama tutkimuksessa käsiteltävien tietoaineistojen koon kasvaminen. Kun tieteen yleisenä tarkoituksena on uuden tiedon tuottaminen, niin tietotekniikka mahdollistaa yhä suurempien ja moniulotteisempien tutkimusaineistojen käytön. Yhteiskunnallisen hyödyn näkökulmasta tästä on seurauksena haaste huolehtia näiden tietovarannoiksi kutsuttujen aineistomassojen keräämisestä, järjestämisestä ja käytettävyyden turvaamisesta. Jussi Simpura pohtii artikkelissaan tätä kysymystä suomalaisesta kontekstista käsin ja kytkee aiheen myös tieteen organisoinnin ajankohtaiseen kysymykseen valtion tutkimuslaitosten asemasta.
* * *
Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtaja Leila Risteli totesi Edistyksen Päivien käsiohjelman tervehdyssanoissaan, että nykyistä elämäntapaamme leimaavat monet erityisesti luonnontieteen ja tekniikan kehityksen tuloksina syntyneet innovaatiot. Nykyiseen innovaatiojargoniin verrattuna arkeamme leimaavat tieteen saavutukset eivät ole syntyneet useinkaan tietoisen välitöntä hyötyä tavoittelevan ponnistelun tuloksena. Ainakin osa noista saavutuksista on tulosta ihmisen pohjattomasta tiedon janosta ja uuden etsinnästä. Lähtökohtana on monesti ollut vain halu haastaa ratkaisemattomat ongelmat tai into etsiä uutta tietoa jostain kiinnostavasta ilmiöstä. Hyödylliset ja käyttökelpoiset keksinnöt ovat sitten monesti tulleet tämän tiedonjanon sivutuotteena. Nykyisen tuottavuus- ja tehokkuuslähtöisen tiedepolitiikan riskinä onkin, että ajaudutaan mittareiden asettamia tavoitteita täyttävään puurtamiseen, josta on kaukana uuden tiedon löytämisen ilo ja mahdollisuus rauhassa kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä.
Ahti-Veikko Pietarinen antautuu omassa tarkastelussaan juuri uuden löytämisen pohtimiseen ja siinä käytettävien ajattelun välineiden analyysiin. Näin hän lähestyy otsikkonsa mukaisesti tieteen syvintä olemusta. Hän tarkastelee arvauksia tieteen perustana. Hyvien arvausten valikoitumisen menetelmänä nousee esiin abduktiivinen päättely. Tieteellisten arvausten taustalla vaikuttaviin kykyihin voidaan liittää myös uudemman evoluutioteorian näkemys, jonka mukaan evoluutio suosii taipumuksia oppia uusia asioita.
Tiede voi olla harjoittajalleen myös vaarallista. Historia tuntee monia esimerkkejä aikansa radikaaleista, jotka vallitsevia totuuksia kyseenalaistamalla ovat joko joutuneet tiedeyhteisön ulkopuolelle ajetuiksi hylkiöiksi tai pahimmassa tapauksessa menettäneet jopa henkensä pitäessään kiinni näkemyksistään. Tätä kautta voidaan myös nostaa keskusteluun tieteen suhde valtaan ja valtaa pitäviin. Vallanpitäjiä tukiessaan tiede menettää usein uskottavuutensa. Toinen vaihtoehtokaan ei tarjoa tieteen näkökulmasta positiivista väylää toiminnalle. Vallan pönkittämisen vaihtoehtona voi olla joko oman turvallisuuden uhanalaistaminen tai muuttaminen muualle. Nämä vaihtoehdot realisoituivat Euroopassa toisen maailmansodan pyörteissä.
Miten sitten tulisi suhtautua tieteeseen primaaristi talouden tavoitteita palvelevana toimijana? On turhaa kiistää, että nykyisessä tiedepolitiikassa vallalla ei olisi mitään merkitystä. Vanha totuushan sanoo, että kenen joukoissa seisot, sen leipää syöt. Aivan samalla tavalla kuin tieteen asema valtiollisissa tiedeorganisaatioissa on ollut kyseenalainen suhteessa valtiollisten päämäärien kriittiseen arviointiin, sen asema on tänä päivänä kyseenalaistumassa taloudellisten intressien määräävän aseman kriittisenä arvioijana. Tieteen resurssiriippuvuus eli sen toiminnan ehdollistuminen ulkoa tulevan rahoituksen kautta johtaa kärjistyneimmillään kritiikittömään kilpailuun resursseista ja niiden välittämien vaateiden pyyteettömään toteuttamiseen. Valta tieteessä liittyy yhtäältä tieteen ideaaliin autonomiasta, oikeudesta määrittää tutkimuksen kohteet ja tutkimisen tavat itsenäisesti. Resurssiriippuvuus tuo keskusteluun mukaan tilivelvollisuuden. Tieteen autonomian kannalta on ongelmallista, jos tilivelvollisuus resursoijaa kohtaan rajoittaa kohtuuttomasti autonomiaa. Tällöin riskinä on, että tutkimatta jää yhteiskunnan laajojen intressien kannalta merkittäviä ja relevantteja tutkimusaiheita ja vain resursoijan intresseissä olevat aihepiirit otetaan tutkimuksen kohteiksi. Valta päättää resursseista tuo näin mukanaan vallan ohjailla tiedettä.
* * *
Tieteen tarkoitusta voi myös lähestyä kysymällä, mihin jonkin tieteenalan tutkimusta on käytetty. Päivi Tynjälä jäsentää kasvatustieteen tarkoitusta tästä lähtökohdasta käsin omassa artikkelissaan. Kasvatustiede on hyvä esimerkki tämän päivän tilanteessa, kun erilaisilla vertailevilla mittauksilla, kuten PISA-tutkimuksilla, on osoitettu suomalaisen koulutusjärjestelmän perusteiden olevan kansainvälistä huippuluokkaa. Luonnontieteiden ja tekniikan käytännön elämään ulottuvien sovellusvaikutusten ohella koulutusjärjestelmällä on hyvin moniulotteinen vaikutus yhteiskunnan toimintaan. Kansainvälisestä maineesta ja positiivisesta julkisuudesta huolimatta on jossain määrin paradoksaalista, että kasvatustieteellinen tutkimus on heikosti resursoitua eikä kilpailtua ulkopuolista rahoitusta ole helppoa kanavoida tieteenalan käyttöön. Koulutuksen kautta realisoituva taloudellinen hyöty on myös luonteeltaan pitkäjänteistä, onhan meilläkin peruskoulutusjärjestelmän aikaulottuvuus mitoitettu jo noin 12 vuoden mittaiseksi. Tämän jälkeen alkaa vasta varsinainen työmarkkinoille työvoimaa tuottava koulutus. Pitkäjänteisyys on omiaan laskemaan lyhyellä aikaperspektiivillä toimivan resurssijärjestelmän kiinnostusta kasvatustieteiden kaltaisiin tieteenaloihin.
Edellä olevaan liittyen on helppoa yhtyä Kalervo Väänäsen näkemykseen tarpeesta vahvistaa yliopistojen perusrahoitusta vaikka muiden innovaatiojärjestelmän osien kustannuksella. Yliopistoista käsin johdetun tiedepoliittisen päätöksenteon voidaan katsoa turvaavan nykyistä rakennetta paremmin tieteen autonomiaa. Se on puolestaan tae hidastempoisempien tutkittavien ilmiöiden pysymiseen tutkimuksen agendalla. Vallasta emme kuitenkaan pääse tässäkään asetelmassa kokonaan eroon. Haasteelliseksi voi tulla monitieteistä tutkimusta edellyttävien aihepiirien ja täysin uusien avauksien toteuttaminen yliopistovetoisemmassa tieteen resursoinnissa. Hyödyn näkökulmasta tieteeseen ja tutkimukseen liittyy erilaisia ulottuvuuksia, kun tarkastelun kohteeksi otetaan ammattikorkeakoulujen tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminta. Pentti Rauhala tuo omassa artikkelissaan hyvin esiin sen, että ammattikorkeakouluilla on oma yliopistoista erottuva ja ammattikorkeakouluille asetettujen tavoitteiden mukainen profiili tki-toiminnassa.
* * *
Lopuksi haluan kiittää kaikkia juhlavuotemme tilaisuuksiin osallistuneita ja niitä järjestämässä olleita henkilöitä ja organisaatioita. Lehden lukijoille haluan toivottaa rauhallista joulunaikaa ja antoisaa uutta vuotta 2013!
Tampereella 14.12.2012
Kari Kuoppala