< Takaisin
Tiedepolitiikka 4/2011
Pääkirjoitus
Jumalan kuva vai oman elämänsä sankari?
Edistyksen Päivillä 2011 tarkasteltiin ihmisenä
olemista sekä ihmisen tutkimista ja tulkitsemista tieteen, taiteen
ja yhteiskunnan näkökulmasta. Vastausta haettiin mm. seuraaviin
kysymyksiin: Mitä on ihminen? Miten erilaiset psykologiset, biologiset
ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat ihmiseen? Mikä on ihmisen
hinta ja arvo tässä ajassa? Perinteiseen tapaan tämä
vuoden viimeinen numero on koottu noista Edistyksen Päivien alustuksista.
Otsikko sai pohtimaan, minkälaiseen ihmiskäsitykseen tämän
päivän yliopisto pohjautuu. Virikettä tähän pohdintaan
sain luettuani Tampereen yliopiston julkaisemasta Aikalaisesta vakavasti
sairastuneen yliopiston työntekijän pohdintaa yliopiston ihmiskäsityksestä.
Yliopistoja on jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ohjattu valtionhallinnon
osina voimakkaaseen yksikkökohtaiseen kilpailuun perustuvan tulosohjausmallin
pohjalta. Erityisesti tutkimukseen kohdistuva rahoitus on Suomessa korostuneen
kilpailuperustaista. Tämä ilmenee Suomen Akatemian rahoitusjärjestelmiä
koskevasta Suomen kaltaisten eurooppalaisten maiden vertailusta.
Yliopiston peruskulttuuri on luonteeltaan kokonaisuutena kilpailukeskeinen.
Tutkimus, joka yliopiston eetosta eniten leimaa, on työnä pyrkimystä
parhaisiin, korkeatasoisimpiin tutkimustuloksiin. Pyrkimystä olla
paras omalla, nykyään useimmiten varsin kapealla, tutkimusalalla.
Etiikka ja moraali ovat tutkimustyössä keskeisessä asemassa.
Tutkimustulokset tulee tuottaa tarkasti määriteltyjen eettisten
periaatteiden mukaisesti. Tutkimustulosten tulee olla luotettavia, mikä
tarkoittaa, että tiedon tulee perustua koeteltuun hankintatapaan,
joka on tieteellisenä menetelmänä riittävän laajasti
hyväksytty. Tutkimus edellyttää laajaa perehtyneisyyttä
aiempaan tutkimukseen ja tutkimuskohteen monipuolista tuntemusta.
Koulutuksella on ollut yliopiston historiassa elitistinen leima, koska
perinteinen yliopisto koulutti yhteiskunnan eliittiä, joka uusinsi
yhteiskunnan rakenteellista eriarvoisuutta eliitin ja massojen välillä.
Vasta toisen maailmansodan jälkeinen yliopisto kehittyi vähitellen
massojen kouluttajaksi ja aiempaan verrattuna huomattavasti suuremmalla
osalla väestöä oli mahdollisuus yliopisto-opintoihin. Edelleen
yliopistokoulutus tähtää kuitenkin ylimmän tason asiantuntijoiden
tuottamiseen. Myös koulutuksessa eettisiä periaatteita opetetaan
opiskelijoille, jotta he kykenisivät tältä osin arvioimaan
tulevissa tehtävissään vastaan tulevan tiedon luotettavuutta.
Samalla heille luodaan valmiuksia hankkia uusinta tietoa, arvioida sen
käyttökelpoisuutta erilaisissa toimintayhteyksissä, käyttää
sitä sekä tarvittaessa tuottaa myös itse uutta tietoa omiin
tehtäviinsä liittyen.
* * *
Yliopiston taustalla vaikuttavaa ihmiskäsitystä voidaan yrittää
avata pohtimalla yliopistoa organisaationa. Organisaatioilla on aina oma
kulttuurinsa ja organisaatio muodostuu siihen kuuluvista ihmisistä.
Yliopisto on organisaatio, johon kuuluvien ihmisten määrittely
on tavallista tuotantoyksikköä haastavampi tehtävä.
Tuotantoyksikkönä yliopistoa leimaa siihen kuuluvien ihmisten
suuri vaihtuvuus, joka koskee erityisesti opiskelijoita, mutta osittain
myös opetus- ja tutkimushenkilökuntaa. Vaihtuvuus lyö tietynlaisen
tilapäisyyden leiman yliopiston kulttuuriin. Henkilöstöpoliittisena
kysymyksenä tämä tarkoittaa etäisyyttä organisaatioon,
mikä organisaation toiminnassa ilmenee välinpitämättömyytenä
jäseniä kohtaan. Organisaation rakenteellisena piirteenä
tätä vahvistaa yliopistolle ominainen löyhäsidoksisuus.
Tämä tarkoittaa sitä, että yliopiston eri yksiköt
toimivat huomattavan itsenäisesti ja toisistaan riippumatta, usein
jopa toisistaan tietämättä.
Ihminen tällaisessa rakenteessa on helposti yksilönä hyvin
irrallinen ja näyttäytyy organisaatiolle resurssina tai asiakkaana,
jonain persoonattomana ja tunteettomana oliona. Kulttuuri voi vahvistaa
tai lieventää näitä piirteitä. Rakenteellinen
irrallisuus ja ihmisten vaihtuvuus eivät tuo yhteisöllisyyttä
ainakaan koko organisaation mitassa. Erillisyyttä vahvistaa se, että
hallinto on yliopistoa ikään kuin kokoon harsiva oma erillinen
tekijänsä, joka osin valtionhallinnon perinteen, osin organisaation
suuren koon perusteella, omaa vahvoja byrokraattisia piirteitä. Markkinaperustainen
ohjausideologia valtionhallinnossa on vahvistanut yliopiston kilpailuun
perustuvaa tuotantoyksikköluonnetta. Sen hallintoon on tuotu aiemman
yhteisöllisen, kollektiivisen päätöksenteon tilalle
yksilökeskeinen johtamiskulttuuri ja taloudelliset kriteerit ovat
nousseet myös yliopistojen toimintaa keskeisimmin ohjaaviksi perusteiksi.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että
aiempaa itsenäisemmät yliopistot eivät ainakaan ole radikaalisti
muuttamassa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oppimaansa markkinavetoista
toimintakulttuuria.
* * *
Yksilö on edellä kuvatun kaltaisessa kulttuurissa monien vaateiden
kohteena. Hänen on oltava kilpailukykyinen, omattava mielellään
siihen orientoiva vietti. Hänen tulee kantaa vastuu itsestään
ja tekemisistään ja tehtävä se epäonnistumatta.
Hänen tulee toimia omaa etuaan tavoitellen ja hänen on tehtävä
itse uraansa koskevia rationaalisia ratkaisuja. Pääsääntöisesti
kaikkea toimintaa leimaa lyhytjänteisyyden paine, jossa noita valintoja
ja ratkaisuja on tehtävä koko ajan oman edun näkökulmaa
korostaen. Ensisijaisena päämääränä tulee
olla oman urakehityksen turvaaminen. Järjestelmä kohdistaa yksilöön
byrokratialle ominaista epäilyä, joka ilmenee monella eri tavalla.
Sen hallinnollisia kukkasia ovat ajankäytön valvonnan korostuminen
ja jatkuva rahankäytöstä tehtävä raportointi.
Välillä näyttää siltä, että tutkimushankkeita
ohjaa rahankäytön aikataulu ja raportointi huomattavasti enemmän
kuin tutkimuskysymyksiin vastaaminen ja niiden edellyttämät
ratkaisut. Yleisesti syntyy vaikutelma, että yksilöt toimivat
lähtökohtaisesti epäluotettavasti ja siksi valvontaa ja
tarkkailua on koko ajan lisättävä.
Kulttuuriin liittyy niin organisaatiossa kuin yhteiskunnassakin se kiusallinen
piirre, että se on kokonaisvaltainen ilmiö. Niinpä näistä
yksilötason orientaatioista heijastuu helposti vaikutteita myös
tutkimukseen ja opetukseen. Tutkimusaiheet valitaan niin, että niiden
lyhytjänteinen tehokas toteuttaminen on mahdollista. Koulutuksen
ja opetuksen rakenteissa korostuu myös kilpailukeskeisyys ja tehokkuus
kypsymisen ja siihen liittyvän pohdiskelevan kasvamisen ja kasvattamisen
kustannuksella. Yhteiskunnan näkökulmasta voidaan sitten kysyä,
kohdentuuko kyvykkäimpien aivojen huomio tältä pohjalta
yhteiskunnan kannalta tärkeimpien ongelmien ratkaisemiseen ja pohdintaan.
Tältä pohjaltako luomme inhimillisen vanhustenhuollon uudet
rakenteet lisääntyvän vanhusväestön tarpeista
liikkeelle lähtien? Näinkö voimme saavuttaa kauaskantoisia
ratkaisuja maailman ilmasto-ongelmissa tai vahvistaa etelän ja pohjoisen
erojen tasaantumista tai eliminoida muita yhteiskunnallisia eriarvoisuuden
lähteitä? Tai lyhytjänteisemmin ja enemmän markkinahengessä:
Näillä eväilläkö suomalainen tiede nostetaan
maailmanmaineeseen ja tuotetaan Nobel-tason tutkimusta? Ja kaikkein tärkeimpänä,
millainen ihminen tässä järjestelmässä menestyy
ja tuottaa tulevaisuutta koskevan tärkeän tutkimustiedon. Onko
se homo sapiens, viisas ihminen?
* * *
Edistyksen päivien alustajilla lähtökohdat olivat onneksi
huomattavasti edellä kuvattua yliopistokontekstia monimuotoisemmat
ja varmaan ainakin osin positiivisemmat. Kansleri Ilkka Niiniluoto
avasi päivät nimenomaan filosofina esittäen haastavia arvioita
ja yhteenvetoja ihmiskuvan moniulotteisuudesta. Ilkka Niiniluodon avausta
seurasi erittäin mielenkiintoinen Mikko Lehtosen vetämä
paneelikeskustelu aiheesta ”Ihminen tieteen keksintönä
ja kehityskohteena.” Keskustelijoina olivat Lehtosen lisäksi
tutkijat Mianna Meskus, Jaana Parviainen ja Jussi Silvonen.
Katriina Järvinen puhui hyvin omakohtaisista kokemuksista, jotka
liittyivät hänen lapsuuteensa fundamentalistiperheessä.
Hän kuvasi elävästi sitä ristiriitaa, minkä syvä
uskonnollisuus tuo lapsen ja vanhempien suhteeseen ja miten se vaikuttaa
pitkälle aikuisikään yksilön kehityksen osana. Taina
Kinnunen jatkoi jo paneelissa esiin noussutta aihetta ihmisen kehollisuudesta.
Hän kiinnitti erityisesti huomiota antropologian näkökulmasta
ihmisen aistimellisuuteen ja toi esiin, kuinka rajoittunut yleinen käsityksemme
eri aisteista on. Tuntoaistin merkitys nousi hänen alustuksessaan
mielenkiintoisessa valossa esiin. Veli-Matti Värri pohti
perjantai-illan viimeisessä alustuksessa vastuuta ihmisyksilön
näkökulmasta. Kasvatuksen kysymykset saivat hänen alustuksessaan
ekologisia ulottuvuuksia, kun hän pohti asiaa kasvatusfilosofisesta
näkökulmasta Snellmanin ja Hegelin käsitteistä liikkeelle
lähtien.
Lauantaiaamu toi taiteen näkökulman ihmiseen keskustelun osaksi.
Ville Sandqvist käsittelee omassa artikkelissaan taiteen
ja kristinuskon kehityksen välisiä kytkentöjä. Päivien
teeman toinen osa eli jumalan kuva sai ohjelmassa ehkä oman elämänsä
sankaruutta korostuneemman painon myös lauantain muissa puheenvuoroissa.
Ulla Järvi esitteli värikkäästi sitä,
miten terveydestä on tullut aikojen saatossa uskonto ja syömisestä
uskontunnustuksen veroinen nykyelämää hallitseva elementti.
Elina Vuola toi esiin uskontoon liittyen ehkä eniten kansainvälistä
keskustelua herättäneen suuntauksen viime vuosikymmenien aikana,
vapauden teologian. Hän erittelee suuntauksen ihmiskäsitystä
monipuolisesti osana sen historiallista kehitystä latinalaisessa
Amerikassa.
* * *
Tiedepolitiikka-lehti haluaa näin vuoden viimeisessä numerossa
kiittää Koneen Säätiötä saamastaan tuesta,
joka on lehden sivuilla näkynyt nelivärisenä kantena ja
tämän lehden valokuvakuvituksena. Lisäksi avustusta on
käytetty kehitettäessä lehden kirjoittajaohjeistusta ja
julkaisusopimusta. Uusi ohjeistus otetaan käyttöön ensi
vuoden kuluessa.
Edistyksen päivien alustukset johtavat ajatukset mainiolla tavalla
tulevaan ja siksi toivotan lopuksi lukijoille Ihmiskeskeistä Uutta
Vuotta 2012.
Tampereella 22.12.2011
Kari Kuoppala