« Takaisin
Tiedepolitiikka 4/09
Pääkirjoitus
Murroksien aikana
Tuntuu lähes lakoniselta todeta nykyään
jostain asiasta, että elämme
murroksessa. Yliopisto on murroksessa. Suomalainen aluepolitiikka elää murroksen
aikaa. Hyvinvointivaltio on murroksessa eikä Suomikaan ole enää täysin
suvereenisti asioistaan päättävä valtio. Entä keitä me
murroksessa elävät yksilöt oikein olemme? Olemmeko suomalaisia,
eurooppalaisia vaiko kenties globaaleja maailmankansalaisia? Toisaalta
vasta paikkakuntaa vaihtaneena, voisinko olla hämäläinen,
kun olen muuttanut Tampereelle. Pirkanmaalainen maistuu suussani jotenkin
paperiselta, mutta hämäläinen
voisin olla, koska täällä Suomen Mansen kupeessa olen
viettänyt
jo ennestään puolet elämäni alkutaipaleesta. Ei silloin
kukaan puhunut Pirkanmaasta, ei sillä ainakaan samanlaista identiteettiarvoa
ollut kuin hitaalla hämäläisellä.
Identiteetistä puhuttiin oikeastaan kaikissa edellä kuvaamissani
sävyissä myös
lokakuun alkupuolella Edistyksen Päivillä Helsingissä.
Vähiten ehkä yliopiston murroksesta, mutta sitäkin sivuttiin.
Teemana oli kansallisen identiteetin merkitys, kysymys sen katoamisesta
tänä globalisaation
ja EU-kansalaisuuden aikana. Pohdin edellä hämäläisyyttäni.
Siihen liittyy virallisella tasolla suomalainen aluepolitiikan malli,
joka on ripotellut yliopistoja ympäri maan, vienyt eväitä pääkaupunkiseudun
väestön pöydästä kauas susirajalle itään
ja porojen joukkoon pohjoiseen. Tämä siis virallisina tulonsiirtoina,
aluepoliittisena tukena ja muuten vain resurssien jakamisena maantieteellisesti
koko maan kattaen.
Identiteetin katoamisen pohdinta on hyvä aloittaa alueesta, koska se on
jokaista lähellä, jokaisessa, niin kuin identiteettikin. Tasapuolisuuteen
tähdänneen aluepolitiikan korvanneita muotoja Edistyksen Päivillä ja
käsillä olevassa Tiedepolitiikka –lehdessä on erittäin
mielenkiintoisesti ja ansiokkaasti analysoinut Sami Moisio.
Hän
on tuonut estradille kuvaavia ja ajatuksia herättäviä käsitteitä,
kuten metropolikonsensus ja territoriaalinen ekonomismi. Moision käyttämät
käsitteet jo puhuvat puolestaan murroksesta, jota suomalaisessa aluepolitiikassa
käydään parhaillaan. Meillä pitää olla kansainvälisten
mittojen mukainen metropoli maassamme, jotta olisimme globaalin kehityksen hermolla,
aivan samoin kuin meillä pitää olla kansainvälinen huippuyliopistokin,
jotta pysyisimme kilpailukyvyn oravanpyörässä kierrosten kiihtyessä.
Aluepolitiikkamme perinteisemmän mallin merkitys näkyy tässäkin
lehdessä katsauksena, jonka Paavo Littow on lehteen kirjoittanut.
* * *
Ahvenanmaa on erityinen alue ja kartalla kuin Suomi-neidon helmoissa.
Identiteetin pohtiminen tuon saaristomaakunnan näkökulmasta
on enemmän kuin perusteltua. Historian tutkijan välinein
Ahvenanmaan identiteetin muodostumista analysoi artikkelissaan Janne
Holmén, itsekin ahvenanmaalainen. Jannen kohdalla en malta
olla tuomatta esiin hänen taustaansa huippu-urheilijana liittyvää vahvaa
suomalaiskansallista identiteetin kantajan roolia. Kun Janne voitti
maratonin Euroopan mestaruuden, voitto oli tietysti meidän mielestämme
Suomen, ei Ahvenanmaan, eikä myöskään Jannen, ainakaan
yksin. Kaikki halusimme tietysti jakaa tuon identiteettiämme suomalaisina
pönkittäneen hyvänolon tunteen. Identiteetti on siis
varsin kummallinen olio kaiken kaikkiaan.
* * *
Identiteetin olemusta on sen omituisen ominaislaadun vuoksi syytäkin
pohtia jäsentäen ja käsitteellistäen. Jorma Anttila vakuuttaa
omiin tutkimuksiinsa perustuen kansallisen identiteetin säilyvän
sukupolvien vaihtumisesta huolimatta. Näyttää siltä,
että kun ympäristömme kiihtyvä ja usein ristiriitainen
kehitys saa meidät epävarmoiksi paikastamme ja tehtävästämme
yhteiskunnan jäseninä, on kansallisessa identiteetissä edelleen
jotain maagisen pysyvää ja yhdistävää. Se saa
meidät kokemaan olevamme suomalaisia maailman myllerryksissä.
Toki eri sukupolvet hahmottavat kansallisen identiteetin eri asioiden
kautta, mutta se ei muuta käsitystä kansallisen identiteetin
merkityksestä. Mikko Lagerspetz lähestyy identiteettiä kansalaisyhteiskunnan
ja kansakunnan yhteisen kehityspolun vaiheita analysoiden.
Kansalaisyhteiskunta
on meillä Suomessa ollut perinteisesti vahva, olemmehan yhdistysten
luvattu maa. Historiassa yhteiskunnalliset liikkeet ja siis kansalaisyhteiskunta
niiden kautta on ollut kansakuntaa yhtenäistävässä asemassa.
Tämä tilanne on kuitenkin Lagerspetzin käsityksen mukaan
muuttunut. Yhteiskunnalliset liikkeet heijastavat enemmänkin yhteiskunnan
moninaisuutta kuin sen yhtenäisyyttä.
Hyvinvointivaltio on toisen maailmansodan jälkeen ollut kiinteä osa
suomalaista kansallista identiteettiä. Hyvinvointivaltion murenemisesta
alettiin puhua jo edellisen laman aikana julkisen sektorin voimakkaiden
säästötoimenpiteiden seurauksena. Timo Hämäläinen käsittelee
hyvinvointia enemmän yksilön näkökulmasta ja korostaa
artikkelissaan, että murros yhteiskunnassa on vienyt hyvinvointikeskustelun
liian etäälle yksilön hyvästä. Meidän tulisikin
ehkä palata klassisten valtioajattelijoiden jäljille ja kysyä,
mitä on ihmisen onni tai hyvä elämä. Tästä näkökulmasta
voidaan paremmin nostaa esiin hyvinvoinnin uudet hiljaa kehittyneet ulottuvuudet,
jotka liittyvät elämän ymmärrettävyyteen, elämän
hallittavuuteen ja elämän merkityksellisyyteen. Yksi keskeinen
hyvän elämän uhkatekijä on ajanhallinnan katoaminen
yksilön oman päätösvallan ulkopuolelle.
Tässä yhteydessä en
malta olla nostamatta esiin ajanhallintaan liittyvää yhteiskuntamme
rakenteellista kehitystä, jota
ohjailevat organisaatiot. Työelämän ohella myös vapaa-aikamme
on yhä enemmän oman vaikutuspiirimme ulkopuolelta tulevien
ajankäytön sääntelyjen kahlitsemaa. Noita aikarajoitteita
meille asettavat organisaatiot, joiden kautta vapaa-aikaamme käytämme.
Harrastukset ovat yhä enemmän aikasidonnaisia. Lapsiperheen
arkielämän sujuminen edellyttää logistiikan perusteiden
lähes tieteellistä hallintaa optimoinnin teoriasta puhumattakaan.
Omassa hallinnassamme on ajankäytön näkökulmasta
enää vain suppea intiimi sfääri, henkilökohtaiset
ystävyyssuhteet ja perhe.
* * *
Suomalaisen perinteisen aluepolitiikan innovaationa on toisen maailmansodan
jälkeen pidetty yliopistojen hajasijoittamista käytännössä koko
maan kattavaksi verkostoksi. Aikanaan täysin valtion ohjauksessa
ja resursseista riippuvaisena korkeakoululaitos loi vahvan pohjan monen
alueellisen keskuksen kehitykselle. Samalla alueen yliopisto säteili
vaikutustaan laajemmallekin ympäröivään maakuntaan.
Suhde ei ollut yksipuolinen vaan myös yliopistot hyötyivät
alueiden kiinnostuksesta lahjoitusvaroina ja –virkoina, tutkimusaiheina
ja tutkimusyhteistyönä. Alueelliset yliopistot olivat myös
monissa suhteissa tasa-arvoisia keskenään ja niistä valmistuneet
opiskelijat vertailukelpoisia työmarkkinoilla.
Nyt yliopistot elävät suurinta murrosta toisen maailmansodan
jälkeen, näin uskaltaisin sanoa. Ensi vuonna ne saavat itsenäisen
oikeushenkilön aseman ja niiden talous siirtyy eduskunnan johtaman
valtion budjettivallan ulkopuolelle. Eivät yliopistot vapaita käsiä ole
saamassa omista asioistaan päättämiseen, mutta pitkään
jatkunut taloudellinen varmuus on jatkossa niiden omissa käsissä aiempaa
enemmän. Valtaa seuraa vastuu, joka yliopistojen tapauksessa tarkoittaa
kasvavaa vastuuta huolehtia toiminnan resursseista. Päätöksenteossa
eduskunta turvasi ryhdikkäästi yliopistojen autonomian säilyttämällä päätösvallan
yliopistojen sisällä. On kuitenkin niin, että henkilöstön
asemaa lainsäädäntö ei pitänyt entisellään.
Kansallisen kilpailukyvyn tai muun taloudellissävytteisen tavoitteen
tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen ohella toteuttavat
yliopistoissa yksittäiset ihmiset, tutkijat ja opettajat. Sen he
toteuttavat jo nyt kasvavien opiskelijamäärien, kapenevien
resurssien ja valitettavan usein määräaikaisten palvelussuhteiden
kurjistamissa oloissa.
Taloudellinen resursointi näyttää uhkaavasti johtavan
kehitykseen, jonka seurauksena meillä syntyy kansainvälisen
mallin mukaisesti kahdenarvoisia yliopistoja. Sami Moision termejä käyttäen,
uhkana on metropoliyliopiston ja muiden yliopistojen välinen erottelu,
eli kahden kerroksen yliopistoja, joista valmistuu kahden kerroksen maistereita.
Rohkenen väittää, että näillä eväillä yliopistoistamme
ei tule kansallista identiteettiämme vahvistavia huippuyksiköitä,
vaan kansallisen tason soveltavia selvityksiä kilpaillen suoltavia
enemmän ja vähemmän tehokkaasti toimivia tuotantolaitoksia.
* * *
Kansallisen identiteetin säilymisestä vakuuttuneena toivotan
lukijoille antoisaa, levollista ja ajatuksia herättävää joulunaikaa.
Tampereella 11.12.2009
Kari Kuoppala
Takaisin ylös
|