« Takaisin


Tiedepolitiikka 4/09
Pääkirjoitus

 

Murroksien aikana

 

Tuntuu lähes lakoniselta todeta nykyään jostain asiasta, että elämme murroksessa. Yliopisto on murroksessa. Suomalainen aluepolitiikka elää murroksen aikaa. Hyvinvointivaltio on murroksessa eikä Suomikaan ole enää täysin suvereenisti asioistaan päättävä valtio. Entä keitä me murroksessa elävät yksilöt oikein olemme? Olemmeko suomalaisia, eurooppalaisia vaiko kenties globaaleja maailmankansalaisia? Toisaalta vasta paikkakuntaa vaihtaneena, voisinko olla hämäläinen, kun olen muuttanut Tampereelle. Pirkanmaalainen maistuu suussani jotenkin paperiselta, mutta hämäläinen voisin olla, koska täällä Suomen Mansen kupeessa olen viettänyt jo ennestään puolet elämäni alkutaipaleesta. Ei silloin kukaan puhunut Pirkanmaasta, ei sillä ainakaan samanlaista identiteettiarvoa ollut kuin hitaalla hämäläisellä.

Identiteetistä puhuttiin oikeastaan kaikissa edellä kuvaamissani sävyissä myös lokakuun alkupuolella Edistyksen Päivillä Helsingissä. Vähiten ehkä yliopiston murroksesta, mutta sitäkin sivuttiin. Teemana oli kansallisen identiteetin merkitys, kysymys sen katoamisesta tänä globalisaation ja EU-kansalaisuuden aikana. Pohdin edellä hämäläisyyttäni. Siihen liittyy virallisella tasolla suomalainen aluepolitiikan malli, joka on ripotellut yliopistoja ympäri maan, vienyt eväitä pääkaupunkiseudun väestön pöydästä kauas susirajalle itään ja porojen joukkoon pohjoiseen. Tämä siis virallisina tulonsiirtoina, aluepoliittisena tukena ja muuten vain resurssien jakamisena maantieteellisesti koko maan kattaen.

Identiteetin katoamisen pohdinta on hyvä aloittaa alueesta, koska se on jokaista lähellä, jokaisessa, niin kuin identiteettikin. Tasapuolisuuteen tähdänneen aluepolitiikan korvanneita muotoja Edistyksen Päivillä ja käsillä olevassa Tiedepolitiikka –lehdessä on erittäin mielenkiintoisesti ja ansiokkaasti analysoinut Sami Moisio. Hän on tuonut estradille kuvaavia ja ajatuksia herättäviä käsitteitä, kuten metropolikonsensus ja territoriaalinen ekonomismi. Moision käyttämät käsitteet jo puhuvat puolestaan murroksesta, jota suomalaisessa aluepolitiikassa käydään parhaillaan. Meillä pitää olla kansainvälisten mittojen mukainen metropoli maassamme, jotta olisimme globaalin kehityksen hermolla, aivan samoin kuin meillä pitää olla kansainvälinen huippuyliopistokin, jotta pysyisimme kilpailukyvyn oravanpyörässä kierrosten kiihtyessä. Aluepolitiikkamme perinteisemmän mallin merkitys näkyy tässäkin lehdessä katsauksena, jonka Paavo Littow on lehteen kirjoittanut.

* * *

Ahvenanmaa on erityinen alue ja kartalla kuin Suomi-neidon helmoissa. Identiteetin pohtiminen tuon saaristomaakunnan näkökulmasta on enemmän kuin perusteltua. Historian tutkijan välinein Ahvenanmaan identiteetin muodostumista analysoi artikkelissaan Janne Holmén, itsekin ahvenanmaalainen. Jannen kohdalla en malta olla tuomatta esiin hänen taustaansa huippu-urheilijana liittyvää vahvaa suomalaiskansallista identiteetin kantajan roolia. Kun Janne voitti maratonin Euroopan mestaruuden, voitto oli tietysti meidän mielestämme Suomen, ei Ahvenanmaan, eikä myöskään Jannen, ainakaan yksin. Kaikki halusimme tietysti jakaa tuon identiteettiämme suomalaisina pönkittäneen hyvänolon tunteen. Identiteetti on siis varsin kummallinen olio kaiken kaikkiaan.   

* * *

Identiteetin olemusta on sen omituisen ominaislaadun vuoksi syytäkin pohtia jäsentäen ja käsitteellistäen. Jorma Anttila vakuuttaa omiin tutkimuksiinsa perustuen kansallisen identiteetin säilyvän sukupolvien vaihtumisesta huolimatta. Näyttää siltä, että kun ympäristömme kiihtyvä ja usein ristiriitainen kehitys saa meidät epävarmoiksi paikastamme ja tehtävästämme yhteiskunnan jäseninä, on kansallisessa identiteetissä edelleen jotain maagisen pysyvää ja yhdistävää. Se saa meidät kokemaan olevamme suomalaisia maailman myllerryksissä. Toki eri sukupolvet hahmottavat kansallisen identiteetin eri asioiden kautta, mutta se ei muuta käsitystä kansallisen identiteetin merkityksestä. Mikko Lagerspetz lähestyy identiteettiä kansalaisyhteiskunnan ja kansakunnan yhteisen kehityspolun vaiheita analysoiden.

Kansalaisyhteiskunta on meillä Suomessa ollut perinteisesti vahva, olemmehan yhdistysten luvattu maa. Historiassa yhteiskunnalliset liikkeet ja siis kansalaisyhteiskunta niiden kautta on ollut kansakuntaa yhtenäistävässä asemassa. Tämä tilanne on kuitenkin Lagerspetzin käsityksen mukaan muuttunut. Yhteiskunnalliset liikkeet heijastavat enemmänkin yhteiskunnan moninaisuutta kuin sen yhtenäisyyttä.

Hyvinvointivaltio on toisen maailmansodan jälkeen ollut kiinteä osa suomalaista kansallista identiteettiä. Hyvinvointivaltion murenemisesta alettiin puhua jo edellisen laman aikana julkisen sektorin voimakkaiden säästötoimenpiteiden seurauksena. Timo Hämäläinen käsittelee hyvinvointia enemmän yksilön näkökulmasta ja korostaa artikkelissaan, että murros yhteiskunnassa on vienyt hyvinvointikeskustelun liian etäälle yksilön hyvästä. Meidän tulisikin ehkä palata klassisten valtioajattelijoiden jäljille ja kysyä, mitä on ihmisen onni tai hyvä elämä. Tästä näkökulmasta voidaan paremmin nostaa esiin hyvinvoinnin uudet hiljaa kehittyneet ulottuvuudet, jotka liittyvät elämän ymmärrettävyyteen, elämän hallittavuuteen ja elämän merkityksellisyyteen. Yksi keskeinen hyvän elämän uhkatekijä on ajanhallinnan katoaminen yksilön oman päätösvallan ulkopuolelle.

Tässä yhteydessä en malta olla nostamatta esiin ajanhallintaan liittyvää yhteiskuntamme rakenteellista kehitystä, jota ohjailevat organisaatiot. Työelämän ohella myös vapaa-aikamme on yhä enemmän oman vaikutuspiirimme ulkopuolelta tulevien ajankäytön sääntelyjen kahlitsemaa. Noita aikarajoitteita meille asettavat organisaatiot, joiden kautta vapaa-aikaamme käytämme. Harrastukset ovat yhä enemmän aikasidonnaisia. Lapsiperheen arkielämän sujuminen edellyttää logistiikan perusteiden lähes tieteellistä hallintaa optimoinnin teoriasta puhumattakaan. Omassa hallinnassamme on ajankäytön näkökulmasta enää vain suppea intiimi sfääri, henkilökohtaiset ystävyyssuhteet ja perhe.

* * *

Suomalaisen perinteisen aluepolitiikan innovaationa on toisen maailmansodan jälkeen pidetty yliopistojen hajasijoittamista käytännössä koko maan kattavaksi verkostoksi. Aikanaan täysin valtion ohjauksessa ja resursseista riippuvaisena korkeakoululaitos loi vahvan pohjan monen alueellisen keskuksen kehitykselle. Samalla alueen yliopisto säteili vaikutustaan laajemmallekin ympäröivään maakuntaan. Suhde ei ollut yksipuolinen vaan myös yliopistot hyötyivät alueiden kiinnostuksesta lahjoitusvaroina ja –virkoina, tutkimusaiheina ja tutkimusyhteistyönä. Alueelliset yliopistot olivat myös monissa suhteissa tasa-arvoisia keskenään ja niistä valmistuneet opiskelijat vertailukelpoisia työmarkkinoilla.

Nyt yliopistot elävät suurinta murrosta toisen maailmansodan jälkeen, näin uskaltaisin sanoa. Ensi vuonna ne saavat itsenäisen oikeushenkilön aseman ja niiden talous siirtyy eduskunnan johtaman valtion budjettivallan ulkopuolelle. Eivät yliopistot vapaita käsiä ole saamassa omista asioistaan päättämiseen, mutta pitkään jatkunut taloudellinen varmuus on jatkossa niiden omissa käsissä aiempaa enemmän. Valtaa seuraa vastuu, joka yliopistojen tapauksessa tarkoittaa kasvavaa vastuuta huolehtia toiminnan resursseista. Päätöksenteossa eduskunta turvasi ryhdikkäästi yliopistojen autonomian säilyttämällä päätösvallan yliopistojen sisällä. On kuitenkin niin, että henkilöstön asemaa lainsäädäntö ei pitänyt entisellään. Kansallisen kilpailukyvyn tai muun taloudellissävytteisen tavoitteen tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen ohella toteuttavat yliopistoissa yksittäiset ihmiset, tutkijat ja opettajat. Sen he toteuttavat jo nyt kasvavien opiskelijamäärien, kapenevien resurssien ja valitettavan usein määräaikaisten palvelussuhteiden kurjistamissa oloissa.

Taloudellinen resursointi näyttää uhkaavasti johtavan kehitykseen, jonka seurauksena meillä syntyy kansainvälisen mallin mukaisesti kahdenarvoisia yliopistoja. Sami Moision termejä käyttäen, uhkana on metropoliyliopiston ja muiden yliopistojen välinen erottelu, eli kahden kerroksen yliopistoja, joista valmistuu kahden kerroksen maistereita. Rohkenen väittää, että näillä eväillä yliopistoistamme ei tule kansallista identiteettiämme vahvistavia huippuyksiköitä, vaan kansallisen tason soveltavia selvityksiä kilpaillen suoltavia enemmän ja vähemmän tehokkaasti toimivia tuotantolaitoksia.

* * *

Kansallisen identiteetin säilymisestä vakuuttuneena toivotan lukijoille antoisaa, levollista ja ajatuksia herättävää joulunaikaa.

Tampereella 11.12.2009

Kari Kuoppala

 

Takaisin ylös