Tiedepolitiikka 4/06
Pääkirjoitus
Rakkaudesta yliopistoon!
Tämän toimituksen viimeinen Tiedepolitiikka on nyt lukijoiden käsissä. Neljän vuoden ajan olemme halunneet tarjota luettavaksi ajankohtaisia artikkeleita tiedekentältä ja kannanottoja tiedepolitiikasta. Teemanumeroiden avulla olemme halunneet tarttua mielekkäiltä tuntuviin kysymyksiin – tutkijoiden silmin nähtynä. Palautetta on tullut hiljakseen. Joskus Tiedepolitiikka on päässyt lehtien kulttuurisivujen ”tänään luettua” -palstoille tai artikkelimme ”muualla sanottua” –sitaatteihin; joskus kollega on tarttunut hihasta, kiittänyt tai moittinut; joskus toimituskunta on tuntenut lievää tyytyväisyyttä napattuaan provosoivan artikkelin tai saatuaan toimitettua hyvän, luettavan kokonaisuuden. Palaute on aina piristänyt.
Näiden vuosien aikana paljon kirjoitustyötä on tehty, artikkeleita on luettu, uusia kykyjä metsästetty, vanhoilta pyydetty artikkeleita. Teemoja on pohdittu miehissä ja naisissa, seminaareja on suunniteltu ja paljon kokoustettu, aivoriihenä istuttu. Kun maailma on täynnä haasteita ja tekemätöntä työtä, sopii pohtia: miksi vaivautua käyttämään aikaansa tiedelehden toimittajan (palkattoman) tehtävän hoitamiseen?
Puhun vain omasta puolestani. Minua näihin tehtäviin on vetänyt rakkaus yliopistoon, kunnioitus tieteen traditioita, sivistystä ja oppineisuutta kohtaan, vahva usko siihen, että luovalla, älyllisellä työllä, tutkimuksella, on vielä sanottavaa ajassamme ja aikalaisillemme. Nyt merkit eivät ole kovin vahvoja. Elämme uuslapsellisuuden aikaa. Tänään, tässä ja nyt pärjäävät kehoihmiset. Ruumiillinen koreus on hyve – body on selvinnyt voittajana. Aikamme ilmiöitä ovat missit ministereinä, urheilijat kansanedustajina, mäkihyppääjät ja kenraalit kansallissankareina, jääkiekkovalmentajat yritysjohtajina jne. Kriittiset intellektuellit on sopivasti siirretty marginaaleihin.
***
Mitä yliopistolla, korkeimmalla opetuksella on tässä tilanteessa sanottavaa? Puhe yliopistossa on tänään joko puhetta huipuista tai saarnaa opetuksen tehostamisesta. Ääripäät eivät kohtaa todellisuudessa, arki löytyy välistä. Tätä kirjoittaessa käteen osui saksalaisen professori Jochen Hörischin mainio kirja Die ungeliebte Universität. Rettet die Alma Mater!. Mannheimin yliopiston germanistiikan professori Hörisch kuuluu Saksan tunnetuimpiin mediakriitikoihin. Hänen puheenvuoronsa yliopistojen asemasta ja roolista tuntuu raikkaalta ja haastavalta.
Viime vuosikymmeninä puhe korkeammasta koulutuksesta on muuttunut puheeksi numeroista, tilastoista, tuottavuudesta ja tavoitteista. Avainsana on ollut Bologna. Se on kaikkialla Euroopassa muuttanut yliopistot tuotantotehtaiksi ja massakoulutuspaikoiksi. Opintoaikoja kiristetään, vaatimuksia madalletaan, suorituksia yhteismitallistetaan. Bologna on kuin taikurin maaginen sauva, jolla kansalliset sivistyslaitokset on muutettu ylikouluiksi, professorit perusopettajiksi ja ylioppilaat kuuliaisiksi pikku koululaisiksi. Eikä soraääniä ole juuri kuulunut!
***
Ei ole yllättävää, että kriittisin puheenvuoro tulee Saksasta, modernin sivistysyliopiston kotimaasta. Humboldtilaisen reformiyliopiston juurilta puhuva Hörisch käsittelee suomalaisillekin tutkijoille tuttuja asioita, tutkinnonuudistusta, professorin muuttunutta asemaa, yliopistojen paikkaa julkisessa keskustelussa, tieteen rahoitusta. Humboldtin ajoista on etäännytty peninkulmien päähän. Ihanteena oli taannoin yliopisto yhteisönä, jossa nuoremmat ja vanhemmat oppineet vaikuttavat vapaan opetuksen ja tutkimuksen keinoin toisiinsa ja aikaansa. Tänään vapaus on vähentynyt ja työmäärä lisääntynyt.
Hörischin rohkaisema saan minäkin eniten surra ylioppilaan ja professorin suhteen muuttumista nyky-yliopistossa. Kävin jokin aika sitten seuraavanlaisen kirjeenvaihdon erään opiskelijan kanssa (sitaatit hieman muokatussa muodossa). Näin menettelen aina kun saan sähköpostitse vastaavia kyselyitä:
1. Hei!
Olen suorittamassa vanhamuotoisena kokonaisuutta HYL230. Olen suorittanut
tätä kokonaisuutta varten erään sopivan luentosarjan,
1 ov. Jos ymmärsin oikein, voin valita tentittäviä kirjoja
netin listasta. Mitä ehdottaisit lisäksi, että saisin 4
ov täyteen?
2. Hyvä ylioppilas A.B.C.,
Pyydän kohteliaammin, että vaivaudutte saapumaan vastaanotolle.
Siten voisimme sopia tentittävistä kokonaisuuksista paremmin,
kasvokkain. Yliopisto on minulle opettajana vuorovaikutuksen paikka. Näin
saamme räätälöityä mielekkäämmän
tenttikokonaisuuden. Tervetuloa!
3. Hei!
Kiitos vastauksestasi. Olen historian sivuaineopiskelija, enkä täysin
tiennyt laitoksen käytännöistä, pahoitteluni siitä.
Kyse ei missään nimessä ollut haluttomuudesta ”vaivautua”.
Monilla laitoksilla opettajat tinkivät vuorovaikutuksesta kiireisiin
vedoten, ikävä kyllä.... Olen opiskelijana hyvin iloinen,
että sinullekin tämä asia on tärkeä.
Tämäkin tapaaminen sujui sitten keskustellen akateemisten opintojen ja vuorovaikutuksen merkityksestä. Keskusteluista saa nykyään harvoin nauttia. Opiskelu on kouluttautumista ja tähtää sivistymisen sijaan nopeaan tuloksellisuuteen. Bologna-yliopistot ovat muuttuneet talk showksi. Opiskelija voi kuunnella viestinten välityksellä, verkosto-opetuksen avulla tai tietokonelähetyksinä kaikkea opetusta, vailla kontaktia opettajaan. Yliopistot tekevät kaikkensa matkiakseen mediamaailman hyperaktiivisuutta ja ”mobiiliin kommunikaatioon” liittyviä arvoja.
Vaikka rahasta on puutetta, sitä riittää koneisiin ja tekniikkaan. Silti syyttävä sormi voidaan osoittaa professorikunnankin suuntaan. Opetuksen korkeimpien virkojen haltijat panostavat ahtaaseen reviiriajatteluun, puolustustaisteluun, kaiken tieteellisen ja pedagogisen kilpailun torjumiseen. Hörisch kaipaa rakkautta ja erotiikka yliopistopuheeseen. Alma Materin, suojeleva äitiyliopiston naisellisen sylin, on korvannut sukupuoleton, kylmä korkeakoulu. Tunteilu on häivytetty tehokkuuspuheeseen, emootiot survottu sukupuolettomaan viranhoitoon.
Yliopistot on palautettava marginaalista keskiöön. Tunne, rakkaus yliopistoa ja sivistystä kohtaan on saatava perusarvoksi. Hörisch – ja meitä on omia hänen jalanjäljissään – haluaa takaisin rakkaussuhteen yliopiston ja yliopistolaisten välille. Nyt tunne on rationalisoitu ulos. Rakkaus yliopistoa kohtaan on edellytys vapaan, kriittisen ja intellektuaalisen akateemisen elämän paluulle. Keskeisintä on yhteisöllisen tunteen elvyttäminen opettajien ja opiskelijoiden välille. Huippuja alkaa syntyä, kun molemmat osapuolet voivat keskittyä perustehtävään, tutkimiseen, opettamiseen, oppimiseen, sivistykseen – siis vuorovaikutukseen!
***
Kiitos siis näistä yhteisistä Tiedepolitiikka –vuosista! Erityisen kiitoksen haluan lausua kaikille lehden sisällön suunnitteluun ja sen tekoon osallistuneille. Lämpimät ajatukseni suuntautuvat toimituskuntaan, toimitussihteeri Katriina Järviseen, taitosta huolehtineeseen pääsihteeri Tuija Rimmiin, graafisesta ilmeestä vastanneeseen Antti Pokelaan ja ahkeraan avustaja JT Laaksoon. Hauskaa on ollut, vaikka välillä kirpeästikin hymyillen!
Laura Kolbe
päätoimittaja
Tiedepolitiikka-lehden päätoimittajana aloittaa vuoden 2007
alussa tutkija Kari Kuoppala Tampereen yliopistosta ja toimitussihteerinä
fil.yo Hanna Ekman Turusta.