Tiedepolitiikka 4/05
Pääkirjoitus
1905, 1945, 1995 ja euro-kansallisia tunnelmia vuonna 2005
Tuskin mikään lähiajan vuosi on herättänyt yhtä
paljon historiaharrastusta kuin pian päättymässä oleva
2005. Kaikkialla Euroopassa on muisteltu tapahtumia kymmenen, kuusikymmentä
ja sata vuotta sitten. Venäjän suurlakko 1905 vaikutti dramaattisesti
yhteiskunnalliseen liikehdintään. ”Moderni” pääsi
irti niin politiikassa, kansalaistoiminnassa kuin kirjallisuudessa. Kevätkesällä
eri puolilla Eurooppaa muisteltiin näyttävästi II maailmansodan
päättymistä 1945. Maanosamme kolmas murroskohta sijoittui
vuoteen 1995: tuolloin sotilasliittojen välissä olleet Suomi,
Ruotsi ja Itävalta liittyivät Euroopan Unioniin. Integraatiokehitys
tihentyi muuallakin.
Me osaamme sankaritarinan siitä, kuinka Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Eurooppa tuli Suomeen aluksi taloudellisin motiivein. Pinnan alla vaikuttivat myös puolustukselliset näkökohdat sekä tunne ja tietoisuus historiallis-kulttuurisesta yhteydestä. Nyt 10 vuotta myöhemmin voi pohtia onko Suomi muuttunut. Vastaus kuuluu: on ja ei. Poliittista vallankumousta ei vuoden 1995 integraatio tuonut. Kun Unioniin liityttiin, oli presidentti sosiaalidemokraatti ja pääministeri tuli keskustasta. Niin on edelleenkin.
Kansanvaltainen perustamme, kunnallinen itsehallintomme, vahva luottamuksemme julkiseen sektoriin ja valtioon, uskomme koulutukseen ja ”osaamiseen” ovat säilyneet tai jopa vahvistuneet. Tasavallan presidenttiä kunnioitetaan edelleen, hyvinvointiyhteiskunnan arvostus on suurta ja kansalliset onnellisuusarvot kietoutuvat edelleen hyvän henkisen elämän, terveyden ja yhteisöllisyyden, ei materialistisen runsauden tai maailmallistumisen avaamien mahdollisuuksien ympärille.
Mentaalinen Eurooppa-karttamme on kokenut dramaattisen muutoksen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomi on ottanut paikkansa eurooppalaisessa yhteistyössä ja Eurooppa läpäisee monella tavalla suomalaista elämää ja arkea. Puhe Euroopasta oli aluksi – ja on vielä pitkään – puhetta politiikasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Bryssel on EU:n pääkaupunki ja yhä useamman suomalaisen toinen kotiseutu. Yhteisvaluutta euro kilisee lompakoissa.
Viime vuosina monet keski- ja itäeurooppalaiset intellektuellit ovat pohtineen suhdettaan integraation sekä omaan kaksijakoiseen, uuteen ja vanhaan identiteettiinsä. Edelleenkin mielikuviemme Eurooppa on länttä ja suurta yhteistä menneisyyttä, kuten romanialainen intellektuelli ja poliitikko, New Europa Collegen rehtori Andrei Plesu sanoo, ”say Europe today and everybody rejoices and hears Beethoven”. Integraatio on avannut monia historiallisia kerrostumia, palauttanut kansakuntia lähtöruutuun, tai kuten Plesu jatkaa ”in Eastern Europe our image of the Europe is past. For us, Europe is something that happened in the 1920s and 1930s and which we left involuntarily in 1944.”
Myös meillä pohditaan Suomen identiteettiä ja omakuvaa. ”Mikä Suomi on?”-kysymys esitetään aina, kun maa teollistumisen, kaupungistumisen tai muun kulttuurisen ja sosiaalisen liikehdinnän seurauksena on muuttunut. Suomi-kuvan klassikoksi on noussut näkemys, jossa maamme näyttäytyy Euroopan vaatimattomana periferiana. Zachris Topelius kuvaa (Suomi 19. vuosisadalla, 1898) suomalaisia, jotka sitkeydellään ja kärsivällisyydellään olivat saaneet maan kukoistamaan: “Tätä maata ei saata lumiin haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntien joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko.”
Kansallista on, että maantiede ja historia ovat vaikuttaneet pohdintoihin siitä, keitä me olemme, mistä me tulemme, miten ja missä me olemme yhdessä eläneet. Maantiede on kuvannut alueita, Suomen kansaa, heimoja, kieliryhmiä ja elämäntapoja. Historia kertoo ihmisestä, perheestä, suvusta ja kulttuurista, sivilisaatiomme syväprosesseista, myyteistä ja uskomuksista. Topeliukselle Suomen kuvaaminen “pensselillä ja piirustimella” ei ollut kansallinen itsetarkoitus. Kuva luotiin, jotta Suomi voitiin yhdistää Euroopan ja koko ihmiskunnan osaksi.
Kylmän sodan aikana oli kaksi tasavahvaa kertomusta Euroopasta. Itäinen sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä. Se korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus sai ideologista lisäarvoa Yhdysvalloista, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia. Kun länsi voitti 1989–91, voitti läntinen kertomus. Kun itä liittyi Unioniin, totesi Plesu, että 200 miljoona uutta eurooppalaista ”on lihoineen ja luineen” läsnä haastamassa Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.
Euroopan Unionin rahoituksesta vastaava liettualainen Dalia Grybauskaite analysoi eräässä haastattelussa maanmiestensä saaneen vuoden EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Grybauskaiten ylpeys on olennaista uudemman eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Monissa maissa historiasta tuli keskeinen ideologinen voima, joka oikeutti järjestelmämuutokseen. Integraatio on nostanut esiin vallan vanhoja rakenteita, alueellisia verkostoja ja yhteenliittymiä tavalla, joka vaikuttaa edelleen EU:n syventämiseen.
Historian merkitys patriotismin ainesosana korostui keväällä, kun Eurooppa valmistautui juhlimaan II maailmansodan päättymisen 60-vuotisjuhlia. Sodan jälkivaikutuksen arviointi on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä, mutta yksi selvää: Euroopassa on vielä sodan aiheuttamia syviä ja osin selvittämättömiä haavoja. Kansalliset kulttuurit ja poliittinen keskustelu ammentavat pitkään ja tunteisiin menevästi sodasta, kuten meilläkin kesällä esiin puhallettu erillissota –teema osoitti.
Sotakokemukset liittyvät kansakuntien kollektiiviseen muistiin. Euroopassa on analysoitu sodan syitä ja seurauksia monitasoisesti, myös mikrohistoriallisesti. Vain harvat Euroopan maat selvisivät sodasta vailla sisäisiä tai ulkoisia muutoksia. Ruotsi, Sveitsi ja Espanja pysyivät puolueettomuutensa vuoksi sotatoimien ulottumattomissa. Puola, Saksa ja Iso-Britannia puolestaan olivat vuosien 1939–45 ajan koko ajan sodassa. Osa maista tuli vedettyä sotaan myöhemmin, kuten Italia, Kreikka, Jugoslavia ja Yhdysvallat. Itävalta, Norja ja Tanska, Belgia ja Alankomaat olivat miehitettyjä pitkään. Neuvostoliitto, Suomi, Ranska, Romania, Bulgaria ja Unkari, kokivat sodan aikana erilaisia liitto-, miehitys- ja taistelutilanteita. Eräissä maissa sota sai sisällissodan luonteen. Sodan aikaansaamalla materiaalisella ja inhimillisellä hädällä ei ollut vastaavuutta historiasta. Muutamat maat joutuivat kokemaan raskaan poliittisen ja ideologisen järjestelmämuutoksen.
Sotaa alettiin muistella heti vuoden 1945 jälkeen ranskalainen historiantutkijan Etienne Francoisin mukaan patrioottisessa hengessä. Eurooppalaisen sodan kertomus sovitettiin tukemaan kansallista kokemusta voittoisan lopputuloksen ja/tai jälleenrakennusvuosien kannalta. Voitto natsismista nähtiin näin omien idealisoitujen sotilaallisten tai poliittisten toimenpiteiden valossa. Tulkinnalle oli kaikupohjaa, sillä useimmissa maissa sota oli pyyhkinyt altaan sosiaalisen perustan. Patrioottinen kertomus antoi mahdollisuuden lääkitä sodan synnyttämiä haavoja ja harmonisoida sodan jälkeisiä oloja. Suomessa tunnettu ajopuuteoria ajoi tätä asiaa.
Patrioottisen kertomuksen rinnalle 1980-luvulla ja ohikin nousi universaali versio. Sankaruuden korvasi sotakokemusten traumaattisuus, keskitysleirien tuho ja juutalaisten joukkohävittäminen. Maailma oli toki ollut tietoinen juutalaisten kohtalosta heti sotavuosien jälkeen, mutta vasta neljä vuosikymmentä myöhemmin siitä tuli politiikan moraalin mittari. Juutalaisten tuho nostettiin epäinhimillisen 1900-luvun avaimenreiäksi jonka kautta tumman vuosisadan kehitystä arvotetaan. Moraalinen paatos voimistui, kun viimeisiä sotarikollisia toimitettiin oikeuden eteen. Samaan aikaan keskitysleirien uhreille, erityisesti juutalaisille, pystytettiin muistomerkkejä, avattiin museonäyttelyitä ja vietettiin muistopäiviä.
Suomi onnistui tasapainottelemaan pitkään idän ja lännen välissä, rakentaen topeliaanisessa hengessä historiallista omakuvaansa uusiksi. Vuoden 1945 jälkeen puristui esiin historiakuva, jossa murroksellisuus, erityisyys, luonnonläheisyys, perifeerisyys, villiys ja ulkopuolisuus korostuivat. Ulkopolitiikka, suhde toisen maailmasodan voittajavaltioihin, erityisesti Neuvostoliittoon korostui. Poliittinen historia loi ja vahvisti Suomen asemaa ja sisäistä yhtenäisyyttä, korosti valtiollista nuoruutta ja nostatti itsenäisyystahtoisuutta ja henkeä. Maan lähihistoriaa tutkittiin ja kirjoitettiin sisä-, ulko-, sota- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.
Integraatio on meilläkin vapauttanut tilaa tuntea ylpeyttä omasta. Historiakuvamme eurooppalaistui nopeasti. Suomi ei näyttäydy yksinomaan valtiona, periodeina ja ulkopolitiikkana vaan yhdentymisprosessi on tuonut kansalliseen kertomukseemme jatkuvuuden painotuksia. Nuoren valtiollisen historian painotus on jäänyt taka-alalle kun kulttuurinen osaaminen ja sivistys korostuvat. Ne luovat uutta tarinaa Suomesta ja suomalaisuudesta osana yleisiä, eurooppalaisia, jopa universaaleja kehityskaaria.
Kulttuurinen näkökulma on jo muuttanut merkittävästi omakuvaamme 2000-luvulla. Poliittisen murroshistorian tilalle on tullut kulttuurisen jatkuvuuden korostaminen. Näin kansalliset prosessit avautuvat kiehtovan samankaltaisina suhteessa muuhun Eurooppaan. On nähty historian, sivistyksellisten arvojen, sinivalkoisten symbolien ja traditioiden paluu. Nuoremmat sukupolvet ovat astuneet esiin samalla kun vanhemmat ovat saaneet nauttia uudesta arvostuksesta. Viime vuosina on nähty sotaveteraanien maineenpalautus. Suomalaiset teemat, sukututkimus, sodat, Karjala, maaseutu, sankarit ja suurmiehet, rintamamiestalot ja mummonmökit, herättävät jälleen innostusta. Eurooppalainen ja kansallinen yhdistyvät.
Laura Kolbe
päätoimittaja