< Takaisin
Tiedepolitiikka 4/03
Pääkirjoitus
Sivistys, nuorison tarpeet ja opiskeluajat
Jokin aika sitten eräässä keskustelupiirissä opetusministeriön korkea virkamies pohti syitä siihen, miksi opiskeluajat eivät ole lyhentyneet. Hän parahti, että 40 vuotta on korkeakoulutusta kehitetty ja suunniteltu, mutta tässä kohdin on epäonnistuttu. Syntyneessä tunteenomaiseksi äityneessä keskustelussa vastakkain asettuivat korkeakoulupoliittisen kentän kaksi perinnettä. Toista edustaa rationaalinen, kokonaisvaltainen, teknokraattinen ja valtiovetoinen suunnitteluajattelu. Se jalostui esiin 1960-luvulla ja läpäisi nopeasti korkeakoulu- ja tiedepolitiikan. Tehokkuus, tuottavuus ja ennakoitavuus nousivat korkeimman opetuksen tavoitteiksi. Yliopistoista tehtiin peruskoulun jatkotaso, oppineemman väen ammattikoulu. Siinä rinnalla ja osin marginaalissakin on toinen linja, perinteisen sivistysyliopiston edustajat. Tämän linjan mukaan koulutus ja opiskelu on muutakin kuin professioon valmistumista ja tiedollista kasvamista. Opiskeluvaiheen tulee valmistaa nuoria elämään myös kansalaisena, kulttuuri-ihmisenä ja yhteisönsä jäsenenä. Siksi yliopistoasetuksessa esiintyy edelleen tärkeä sanonta "valmistaa nuorison isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen".
Peruskysymys on ja säilyy. Miksi opiskelijat eivät valmistu niin nopeasti kuin opetusministeriön virkamiehet ja poliitikot tahtovat? Vastaan nyt heti akateemisen opettajan suomalla erioikeudella, "sivistysyliopistopuolueen" jäsenenä ja entisenä opiskelija-aktiivina. Siksi, että nuoruuteen kuuluu muutakin kuin opiskelua. Nuori ihminen saapuu yliopistoon tai korkeakouluun noin 18-20 vuoden iässä. Silloin harjoitellaan aikuisuutta, rakastutaan, erotaan, juovutaan ja iloitaan, kokeillaan eri elämäntapoja, käydään työssä, matkustellaan, huvitellaan ja harrastetaan, osallistutaan opiskelijajärjestötoimintaan, verkostoidutaan, politikoidaan, sivistytään ja - eletään nuoriksi! Suomen kaltaisessa pienessä maassa kansallinen voimavara on ollut sivistyneistössä, lukeneistossa, oppineistossa ja älymystössä. Vastuulliseksi aikuiseksi ei opita lukemalla ja pänttäämällä vaan toimimalla ja tekemällä, mieluiten yhdessä muiden kanssa. Tärkeää on siksi se, että opiskeluvuosien aikana aktivoidutaan yhteiskunnallisesti, harjoitellaan yhteisöllisyyttä ja opitaan hoitamaan omia asioita. Elämä itsessään vie aikaa. Siksi nuoret ihmiset eivät suostu asettumaan korkeakoulupoliitikkojen ja -byrokraattien asettamien aikaraamien mukaan. Onneksi!
Viime aikoina on ilmennyt, että teollisen ajan koulutussuunnittelu ei vasta aikakautemme globaalitalouden haasteisiin. Kysymys tiedon sisällöstä, kasvatuksen tavoitteista ja opiskelun sivistyksellisistä päämääristä on ajankohtainen. Tieto ja sivistys ovat historiallisia käsitteitä, joissa kulkee mukana koko länsimaisen kulttuurisen kehityksen perinne aina antiikin ajan hyvän elämän filosofiasta alkaen. Eikä pelkkä kulttuurinen menneisyydenhallinta riitä. Keskustelu tiedosta ja sivistyksestä edellyttää näkemystä myös tulevaisuuden suunnasta. Joudumme vastaamaan kysymykseen: minkälaisia suomalaisia me haluamme nuorisosta kasvattaa tulevaisuutta varten? Mitä tiedollisia ja taidollisia valmiuksia haluamme heidän oppivan? Minkälaisella perustalla ihmisyys ja kansalaisuus Suomessa ja Euroopassa lepäävät 50 vuoden kuluttua?
Sivistys ja kulttuuri ovat kokeneen renessanssin. Puhutaan dynaamisesta sivistysyliopistosta, ja sille on selvä yhteiskunnallinen tilaus. Sivistyksen revival on nähtävä 1900-luvun lopun tekniikkauskon ja koulutussosialismin vastareaktiona. Uusi uljas insinöörivetoinen ja globaali Suomi piti rakentaa teknologian ja tietoyhteiskunnan varaan. Tekniikan ja tiedon korostamisesta ja IT-välineistä ei sittenkään löytynyt onnelaa. On palattu peruskysymysten äärelle, pohtimaan ihmisenä olemista, moraalia, tapoja (mores, tavat) ja sivistystä. Nämä kysymykset ovat edelleen ajankohtaistuneet mm. viimeaikaisen kovan irtisanomisaallon aikana. Tekniikka ei ole poistanut ihmisen tarvetta pohtia hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kauneuden ja rumuuden välistä suhdetta.
Myös maailmanpolitiikan murros vaikutti taustalla. Kylmän sodan päättyminen nosti esiin jatkuvuuden, perinteet ja kulttuurihistorian modernin, edistyksellisen, progressiivisen ja poliittisen lähihistorian vastapainoksi. Viiden vuosikymmenen tauon jälkeen pohditaan jälleen kansallisten identiteettien, paikallisuuden, kulttuurisen jatkuvuuden ja kansallisten symbolien merkitystä. Sivistyksen tielle meidät johdattaa myös 2000-luvun alun maailman polarisoituminen, voimapolitiikka ja uusmilitarismi. Peräänkuulutamme yksilön vastuusta kollektiivista.
Sivistys on ollut eurooppalaisen ihmisyyden tunnus vuosisatojen ajan. Sivistykseen kuuluu myös välittäminen ja vastuu itsestä, lähiyhteisöstä ja muista. Keskustelu tiedosta ja sivistyksestä on mitä suurimassa määrin pedagoginen. Se liittyy tietoon, arvoihin, elintapoihin ja maailmankatsomukseen. Eurooppalaisissa kielissä näkyy hyvin tieto-sivistyksen kaksilinjaisuus. Englanniksi sivistys on liberal-education, ja sivistynyt on educated tai cultured. Ranskassa sivistys on culture général ja sen alaryhmänä ovat civilisation, education ja bonnes manières; sivistynyt henkilö on puolestaan cultivé. Saksassa Bildung ja Kultur kulkevat käsikädessä, samoin ruotsissa bildning och kultur.
Meillä Suomessa sivistyksellä on on ollut merkittävä rooli sekä kansallisvaltion että myöhemmän hyvinvointivaltion rakentamisessa. Sivistys on ollut sidoksissa koulutususkoon ja vahvaan kulttuuriosaamiseen Sivistykseen liittyy assosiaatioita kasvatuksen tietä omaksutuista tiedoista, taidoista ja tavoista. Sivistys on ollut samaan aikaan sekä prosessi että ideaali. Se on henkinen tila, tietojen, kykyjen ja kulttuurisen osaamisen yhdistelmä. Sivistyneeksi kutsutaan henkilöä, joka tuntee oman kulttuurin ja toimii perinnettä uudistaen. Uskon vakaasti, että tänään, tässä ja nyt Suomi tarvitsee pärjätäkseen sivistyneitä ihmisiä, vaikuttajia ja kansalliseen perinteeseen sitoutuneita maailmankansalaisia.
Sivistys ja hyvä elämä ovat liittyneet yhteen. Sivistyneellä on hallussaan sekä tiedollinen pääoma että kulttuurinen kompetenssi. Kansallinen terminologia sävyttyy molemmista. Meillä puhutaan sivistysstrategiasta, sivistysyliopistosta, eduskunnassa toimii sivistysvaltiokunta ja monissa kunnissa on sivistyslautakunta jne. Sivistynyt on se, joka ottaa osaa yleiseen keskusteluun ja kommunikaatioon. Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto totesi viime syksyn avajaispuheessaan eräitä edeltäjiään siteeraten: "Sivistys on se mikä jää jäljelle, kun olemme unohtaneet kaiken oppimamme." Sivistykseen kuuluu vahva humanistinen painotus. joka korostaa ihmiseen liittyvää ajattelua, tutkimusta ja toimintaa. Siinä on myös sen heikkous. Monien kovien talous-, tekniikka- ja sosiaalialojen edustajien silmissä sivistyspääoma näyttää kirjaviisaalta, turhalta ja elitistiseltä.
Haluan kiinnittää huomiota sivistyksen pedagogiseen ulottuvuuteen. Ihminen on tunteva ja ajatteleva kokonaisuus, enemmän kuin kone tai eläin. Silti aikamme on kovin suoritus- ja yksilökeskeinen. Yhteiskunnallisen keskustelun psykologisoiva ja (tunteita, tuloja, pärjäämistä, elintasoa) mittaava ote ei juurikaan anna tilaa eksistentiaalisille pohdinnoille, ihmisen moraalisten ominaisuuksien esiinnousulle - puhumattakaan, että niitä erityisesti opetettaisiin tai harjoitettaisiin koulussa, yliopistoissa ja korkeakouluissa. Tieto muuttuu, mutta ihmisenä olemisen reunaehdot ovat säilyneet vuosituhansien ajan. Kansainvälistyvässä maailmassa tiedollisten taitojen rinnalla tarvitaan sitä, että osaamme olla ihmisiä ja inhimillisiä olentoja, että osaamme elää ihmisiksi. Tämän jatkuvuuden ymmärtäminen antaa siivet tulevaisuudellekin. Ihmisyyden harjoittelu ja ihmiseksi tuleminen pitää toivottavasti opiskeluajatkin pitkinä.
Tiedepolitiikassa on vuonna 2003 aloitettu tiede-, tutkimus- ja korkeakoulupolitiikan nykytilaa pohtivien artikkeleiden julkaiseminen. Keskustelu jatkuu vuonna 2004. Virallisen tiedepoliittisen linjan ohella elää kuitenkin toinen linja: minun oma suhteeni yliopistoon ja korkeakoulutukseen. Tulevissa numeroissa muun muassa tämän lehden toimituskunnan jäsenet ja muut vaikuttajat pohtivat yliopistosuhdettaan. Tilaa annetaan konkareiden ohella myös nuoremmille kirjoittajille, sillä - nuorissa elää isänmaan toivo!
Laura Kolbe