< Takaisin

 

Tiedepolitiikka 4/01
Pääkirjoitus

Suuri illusioni ja pari kolme olutta

 

Olen tavannut kirjoittaa vuoden viimeisen pääkirjoituksen vuodenvaihteen tunnelmiin sopivaksi kausitekstiksi. Lehdenteon teknisistä viivästyksistä johtuen kirjoitan tätä tekstiä kuitenkin poikkeuksellisesti vasta kinkunsulattelutunnelmissa, vuoden 2002 puolella. Joululomalla nautin kinkun lisäksi myös muista asiaan kuuluvista erikoisherkuista kuten aikatauluttoman elämän mahdollistamasta vapaasta assosioinnista sekä tuoreesta kotimaisesta kaunokirjallisuudesta. Jatkan seuraavassa näiden delikatessien sulattelua.

 

Hannu Raittilan Finlandia-voittaja Canal Grande tuli lahjaksi ja luettua. Hyvä kirja, hehkutuksen ja palkintonsa ansainnut. Suosikkihahmokseni tuossa fiktiivistäkin fiktiivisemmässä mutta niin todenmakuisessa tarinassa nousi dosentti Heikkilä. Hänen henkilönsä kautta avautuu yksi näkökulma akateemisen maailman kiehtoviin sfääreihin. ”Totisesti meillä on Heikkilässä oikea rajoittuneen yliopistomiehen esimerkkitapaus. Kirjallinen muotoviisaus peittää häneltä kokonaan käytännöllisen todellisuudentajun. Tuollainen länsimainen tiedemieshahmo on puhtaaksiviljeltynä tyyppinä mahdollinen vain Pohjoismaissa ja Saksan protestanttisissa maakunnissa, ehkä myös Amerikan itärannikolla sekä tietysti empiristisessä ja analyyttisessä Britanniassa. Täysin elämästä vieraantunut tieteellinen tiedonintressi ohjaa tuollaista tutkijaa tarkkailemaan kiinnostuneena vaikka omaa kuolemaansa.” (Canal Grande, s. 143.)

Palkintonsa vastaanottajaispuheessa Raittila tölväisi akateemisia kirjallisuudentutkijoita toteamalla jotenkin siihen malliin että Suomessa ammattimainen kirjoittaminen on tällä hetkellä korkeatasoisempaa kuin ammattimainen lukeminen. Kirjailija taisi nähdä dosentti heikkilöitä runsaasti kirjallisuudentutkijoidemme joukossa eikä hän selvästikään ajatellut näistä lämpimiä ajatuksia. Vastaavia jännitteitä ”toimijoiden” ja ”tutkijoiden” välillä leimahtelee aika ajoin alalla kuin alalla, edustamani kasvatustieteen toimiessa hyvänä esimerkkinä. Mutta omassa lukukokemuksessani dosentti kääntyi kuitenkin myönteiseksi hahmoksi. Hänen kauttaan assosiaatio kantoi pohtimaan erilaisuuden, diversiteetin ja moniarvoisuuden arvoa tieteessä ja tiedeyhteisössä. Dosentti heikkilöitä tarvitaan aivan kuten tarvitaan laajojen tutkimusprojektien hallinnoinnista ja rahoituksesta vastaamaan kykeneviä manageri-tutkijoitakin. Insinöörimäisesti ajattelevia tyyppejäkin tarvitaan myös muilla kuin teknisillä aloilla. Ennen muuta tarvitaan persoonallisuuksia, erilaisia tiedonintressejä ja toimintatapoja edustavia tutkijatyyppejä. Toimijoiden liiallinen samankaltaisuus on uhka minkä tahansa instituution tai organisaation kyvylle uudistua ja innovoida. Mistä kaikesta johtuu, että tämä uhka tuntuu todelliselta myös suomalaisessa yliopistomaailmassa?

Mielleyhtymä johdatti kaivamaan esiin oikean dosentin Henri Bromsin vuonna 1998 julkaiseman “yliopistoromaanin” Olio sinänsä (Vaasan yliopistosäätiö). Tuo teos sisältää riemastuttavan oivaltavaa kuvausta ihmisistä ja organisaatioista yleensä sekä diversiteetin arvosta yliopistoyhteisössä erityisesti. Kirjassa yliopisto-opiskelija pohtii, millaisia erilaisia hahmoja yliopistoyhteisö tarvitsee toimiakseen hyvin: ”Eikö yliopistossa tarvita monenlaisia lahjakkuuksia, myös lahjakkuuksia itse opettamisessa. Heillä on tuo ns. tieteellinen suorite saattanut joskus jäädä vähemmälle. — — On myös olemassa ihmisiä, joiden ainoa kyky oikeastaan on kommunikatiivisuus eli puhuminen, heillä on ihmeellinen kyky saada monenlaiset ihmiset viihtymään saman katon alla. Tällaisenkin olennon täytyy saada elää yliopiston suojissa ja häntä voidaan siellä kipeästi kaivatakin. On muitakin vaalittavia: sanotaan vaikka tuurijuoppo, joka kuitenkin on julkaisijana hirmu. — — On tietenkin myös olemassa lohduton, epäkäytännöllinen tyyppi, jolla on eripariset sukat ja joka unohtaa vaimonsa nimen. On myös iloisten juhlien voittamattomia järjestäjiä. Tämä kyky on myös tarpeellinen. — — On edelleen rohkeita, suoraviivaisia, selväpiirteisiä persoonallisuuksia, jotka vihaavat vääryyttä ja teeskentelyä ja ajavat aina totuuden koristelematonta asiaa — eikö heistä juuri pitäisi tulla laitosten johtajia?” Idealismia? Ehkä. Mutta kuten eräs hahmo Olio sinänsä -teoksessa meitä muistuttaa: ”Idealismi päihdyttää ja tekee hyvää kuin pari kolme olutta.” Tämä on realismia! Umpi-idealisteja emme voi olla, sosialistisiksi realisteiksi emme halua tulla, olkaamme idealistisia realisteja!

Vuodenvaihteessa tuli luettua ja pohdittua kaikenlaista muutakin. Anja Snellman, Safari Club: miehet ovat sikoja, mutta onneksi vain harvat sellaisia kuin Ukri Koskela. Reidar Palmgren, Jalat edellä: pysähdyttävä viesti niin kasvattajalle kuin kasvatustieteilijällekin.

 

Idealismista ja realismista, joulusta ja joulupukista juontui mieleen, että oppiminen ja elämä ylipäätään ovat sarja viattomuuden menettämisen ja illuusioiden karisemisen kokemuksia. Waltari oli oikeassa: ”Illusionihan on meille todellisuus, niinkauan kuin emme huomaa sitä illusioniksi”. Näinä päivinä viisi vuotta täyttävä poikani esitti jouluaattona alustavia epäilyjä joulupukin hahmon todellisuudesta, mutta vasta alustavia. Oman havahtumiseni epäilyyn olen kirjannut seitsemänvuotiaana peruskoulun ekaluokkalaisena kouluaineeseeni Rauhallinen joulu: ”Ennen tuntui joulukin joululta. Nykyään joulusta on tullut tavarajuhla. Nykyään on kai jopa palkattu joulupukkeja. Ennen ei kai ollut ollenkaan joulupukkeja. Oli kai pässejä.

(Kokonaan toinen asia muttei välttämättä vähemmän tärkeä on se, että kun on noin pienenä noin kyyninen, pikkuvanha besser-wisser, on toivottavasti voinut myöhemmin kehittyä vain myönteiseen suuntaan!)

Oikein hyvää vuotta 2002!

Järvenpäässä 4.1. 2002
Jussi T. Koski

Takaisin ylös