< Tiedepolitiikka 3/2019
Pääkirjoitus
Opiskelun alkutaipaleet
Korkeakouluopiskelun alkutaipaleen viimeaikaiset muutokset ja suunnitelmat niitä koskien muuttavat voimakkaasti siirtymävaihetta lukion ja korkeakoulujen välillä. Vaikka opiskelijavalinta kuuluukin yliopistolainsäädännön mukaan yliopistojen autonomian piiriin, opetus- ja kulttuuriministeriö on varsin voimakkain toimin velvoittanut yliopistot rakentamaan vahvasti ylioppilastutkintoon perustuvan valintajärjestelmän. Opiskelijavalinta ei suinkaan ole ainut asiakokonaisuus, jossa korkeakoulutuksen ylintä poliittista päätäntävaltaa käyttävä opetus- ja kulttuuriministeriö on polkenut yliopistojen autonomian maan rakoon. Säätiöyliopistojen hallintomalli ja sen ympärillä Tampereen yliopistossa viime aikoina käyty kamppailu henkilöstön asemasta osana yliopiston päätöksentekorakennetta käy hyvästä esimerkistä opiskelijavalinnan lisäksi.
Opetus- ja kulttuuriministeriön on toisaalta helppo käyttää valtaansa, koska yliopistojen johdossa näyttää olevan suuri joukko notkeaselkäisiä kumartamiseen taipuvaisia päättäjiä. Heidän mukaansa nykyinen yliopistolaki on kaikilta osiltaan erinomainen, ellei suorastaan entisen pääministerin sanoin fantastinen. Sillä ei esimerkiksi Tampereen tapauksessa ole ollut mitään merkitystä, onko henkilöstö ja opiskelijoita edustava ylioppilaskunta asiasta samaa mieltä. Tokihan vanha sanonta ”Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”, on yksi puoli totuutta. Tuloskeskustelut voi helposti muuttaa tulossaneluksi, kun kiristää rahahanaa sopivasti tai uhkaa kiristämisellä. Tästäkin huolimatta yliopistojen reaktiot autonomiansa puolesta näyttävät monesti ulkoa katsoen hampaattomilta.
Opiskelijavalinnan muutoksien perusteena on lähes ikuisuusaiheena käytetty valmennuskursseja opiskelijavalintaa epätasa-arvoistavana tekijänä. Ottamalla opiskelijat ylioppilastutkinnon perusteella voidaan toki poistaa valmennuskurssien tarve erillisinä pääsykokeisiin valmentavina maksullisina toimintoina. Alalla toimivat yritykset pyrkivät luonnollisesti turvaamaan ansaintamahdollisuutensa, mistä voi olla todennäköisenä seurauksena maksullisten kurssien tarjoaminen ylioppilaskirjoituksiin valmentavina. Eriarvoistavan käytännön eliminoinnin sijaan voi seurauksena olla eriarvoisuuden siirtyminen toiseen paikkaan ja samalla valmennuskurssien niin kysynnän kuin tarjonnankin kasvu.
Opiskelijavalinnan uudistamisen yhtenä tavoitteena on toisen ikuisuuskysymyksen ratkaiseminen eli opiskelijoiden siirtäminen mahdollisimman nopeasti työelämään koulun penkiltä. Suomessa kun on opiskelijoiden valmistumisikä kansainvälisesti vertaillen korkea, mikä merkitsee vastaavasti lyhempää työelämäuraa. Uudistuksilla on myös nuorten opiskelijoiden kannalta kielteinen kääntöpuolensa, mikä näkyy jo lukioikäisten ja vastaavasti korkeakouluopiskelijoiden lisääntyvinä mielenterveysongelmina. Edellä kuvatuilla opiskelijavalinnan uudistuksilla on siirretty vastuuta yhä nuoremmille ikäluokille omaa työuraa ja tulevaisuutta koskevien valintojen osalta. Samalla on voimakkaasti korostettu tarvetta tehostaa opiskelua eri tavoin niin lukiossa kuin korkeakouluissakin. Työelämäni jo läpi kahlanneena voin omista lukio- ja opiskeluajoistani sanoa, että en jälkeenpäin arvioiden olisi varmaan ollut kypsä tekemään niitä valintoja, joita nykynuorilta edellytetään. En lukion jälkeen vielä tiennyt lainkaan, mikä minusta isona tulisi.
Valmennuskurssit ja opiskelijavalinnat ovat esillä tämän lehden vertaisarvioiduissa artikkeleissa. Suvi Jokila kumppaneineen tarkastelee yliopistojen valmennuskursseihin liittyvää eriarvoisuutta alueellisesta näkökulmasta. Kirjoittajat ovat eritelleet valmennuskurssien tarjonnan maantieteellistä jakautumista Suomessa neljällä koulutusalalla, joilla kurssitarjonta ja niiden kysyntä on suurinta: lääketiede, kauppatiede, oikeustiede ja kasvatustiede. Vertailun painopiste on valmennuskursseissa, joihin sisältyy lähiopetusta, mutta tietoa on kerätty myös ilman lähiopetusta tarjottavasta valmennuksesta. Kurssitarjonta painottuu selvityksen mukaan suurimmille yliopistopaikkakunnille ja kaupunkiseuduille. Valmennuskurssien alueellisen painottumisen perusteellakin niiden voidaan katsoa asettavan kursseille osallistujat eriarvoiseen asemaan asuinpaikkakunnan perusteella.
* * *
Marko Lähteenmäen vetämä kirjoittajaryhmä on puolestaan eritellyt ylioppilastutkinnon ennustekykyä, kun sen perusteella on eri kriteerein pyritty arviomaan menestymistä luokanopettajaopinnoissa. Tutkimus antaa tietoa siitä, miten korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa suuremman painoarvon saavat ylioppilastutkinnon osat ennustavat luokanopettajaopinnoissa menestymistä. Opiskelijavalinnoissa käyttöön suunniteltua ylioppilastutkinnon eri arvosanojen painotusta on julkisessa keskustelussa kritisoitu esimerkiksi pitkän matematiikan vahvalla painotuksella myös humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen opiskelijavalinnoissa. Artikkelissa lukion oppiaineiden arvosanoja on vertailtu oppiaineryhmittäin arvioiden niiden kykyä ennustaa opiskelumenestystä luokanopettajaopinnoissa. Aineisto on kerätty Turun yliopistosta. Aineryhmistä parhaan ennustearvon saivat reaaliaineet. Kirjoittajien mielestä todistusvalinnan tulee tukea lukion yleissivistävää tavoitetta eikä sen tulisi ohjata lukion kurssivalintoja yksipuolisesti esimerkiksi pitkää matematiikkaa suosiviksi.
Korkeakoulutus on keskiössä myös yhdessä lehden kirja-arvioista. Kohteena on Juha Himangan teos Korkein opetus, jota arvioivat Jyri Lindén ja Johanna Annala. Heidän mukaansa Korkein opetus lähestyy yliopistossa opettamista määrittämällä yliopiston ajattelun paikaksi eikä vain yhdeksi kouluksi muiden joukossa. En malta tässä yhteydessä olla tuomatta esiin omaa ärsyyntymistäni siitä, että nykyopiskelijat puhuvat yliopistosta kouluna ainakin fyysisten tilojen merkityksessä. Kirja-arvion perusteella Himangan teos herättää tunteen yliopiston ensisijaisesta koulutustehtävästä sivistyksellisenä kasvattajana. Se muistuttaa tältä osin puheenvuoroa, jonka professori Sami Pihlström piti Suomen Akatemian ja Unifin järjestämässä tiedeaamiaistilaisuudessa, josta olen kirjoittanut katsauksen tähän lehteen. Pihlströmin otsikkona oli Sivistyksen arvo ja merkitys.
* * *
Tekoäly nousee myös esiin niin lehden artikkeleissa kuin katsauksessa ja keskustelupuheenvuorossakin. Pekka Neittaanmäki ja Karoliina Kaasalainen kirjoittavat tutkimusperustaisista interventioista erityisesti kansansairauksien ennaltaehkäisyn näkökulmasta. Heidän artikkelinsa pohjautuu Jyväskylän yliopistossa toteutettun Tekoäly ja terveydenhuolto Suomessa –hankkeen tuloksiin. Kirjoittajien mukaan tekoälymenetelmien käyttöä terveydenhoidossa rajoittaa datan heikko saatavuus ja laatu. Tämä estää päätöksentekoa tukevien mallien kehittämisen ja samalla sitä kautta saavutettavissa olevien kustannussäästöjen mahdollisuuden. Keskustelupuheenvuorossaan Aila Kervinen pohtii tekoälyn suhdetta järkeen ja intuitioon. Hän yhdistää tarkastelunsa koulutusjärjestelmän merkitykseen lajinkehityksen näkökulmasta. Aiemmin mainitsemassani tiedeaamiaistapahtumassa puheenvuoron esitti myös Teemu Roos, joka esitteli Helsingin yliopistossa toteutettavaa ilmaista tekoälyn peruskurssia, jonka on lyhyessä ajassa suorittanut jo n. 1 % Suomen väestöstä. Katsauksessani olen referoinut Roosin puheenvuoroa hieman yksityiskohtaisemmin.
* * *
Vesa Talvitien kirja-arviossa esitellään Alex Evansin teos, jossa pohditaan keinoja tilanteessa, jossa kylmät faktat eivät johda huomion kiinnittämiseen globaaleihin ongelmiin. Tiedeaamiaisesta kirjoittamassani katsauksessa tuon esiin professori Ilari Sääksjärven puheenvuoroa referoiden yhden tällaisen globaalin ongelman, elonkirjon köyhtymisen. Jouni Huhtanen on arvioinut lehteen ranskalaisen filosofin Quentin Meillassouxin Kantin ajattelua analysoivan teoksen Äärellisyyden jälkeen.
Mukavaa joulunodotusta toivottaen
Kangasalla 4.12.2019
Kari Kuoppala