< Takaisin

 

Tiedepolitiikka 3/2017

Pääkirjoitus

Kehitystä koulutusaloilla 

 

Aloittaessani tämän pääkirjoituksen kirjoittamista sähköpostiini putkahti uunituore opetus- ja kulttuuriministeriön tuottamaa korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiota koskeva tiedote otsikolla ”Ehdotus Suomelle: Suomi 100+ Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio tähtää koulutustason nostamiseen”. Ehdotus julkistettiin siis 24.10.2017. Pääkirjoituksen kirjoittamiseen valmistauduin myös lukemalla YLEn sivuilta pari kosmologian professori Kari Enqvistin kolumnia. Enqvist on suorasanainen ja ytimekäs korkeakoulupolitiikan pohdiskelija. Näistä aineksista ajattelin tehdä alkupalat tähän tarjolla olevaan lukuateriaan. Lehden teema koulutuksen kehittämisestä liittyy pariin mukana olevaan artikkeliin ja korkeakoulutuksen kehittämisen visioon myös, onhan kyseessä toinen korkeakoulutuksen päätehtävistä.  

Kun aloin lukea ministeriön visiota, olin aluksi tyytyväinen, kun ensimmäisestä kappaleesta löysin jo toisesta virkkeestä sanan sivistys, joka oman käsitykseni mukaan on kautta aikain ollut yliopistojen keskeinen tavoite. Sitkeä etsintätyöni tuotti myös toisen sivistyslöydöksen. Ensimmäisessä asiayhteydessään sivistys viittaa sekä menneisiin sataan, että tuleviin 13 vuoteen. Ministeriön vision tähtäin on vuodessa 2030 eli kolmentoista vuoden päässä. Toisessa kohdassa väitetään, että Suomessa olisi muitakin, jotka arvostavat sivistystä vielä vuonna 2030. No minä ainakin, jos hengissä pysyn. 

Ensimmäisen ilonpilkahduksen jälkeen sorruin kevyeen kvantitatiiviseen analyysiin tiedotteen tekstiä luettuani. Olen yliopistossa tottunut siihen, että tulosta mitataan määrillä, kuten suoritetut tutkinnot tai tietyn julkaisuluokan julkaisut. Tekstistä löytyi sana kilpailu neljä kertaa, useimmiten yhdyssanan osana. Kilpailuhan sinällään on kuulunut tieteeseen kauan, ellei aina, mutta ei nykymerkityksessä. Tiedotteen tekstissä kilpailuun viitataan joko globaalina ilmiönä yleensä tai tieteen merkitykseen suomalaisen yhteiskunnan välineenä pärjätä tuossa globaalissa kilpailussa. 

Pettyneimmäksi tulin visiotiedotteen luettuani, kun löysin siitä kokonaista kuusi kertaa sanan innovaatio. Viisi kertaa sanahirviönä innovaatiotoiminta ja kerran sanana innovaatiokeskittymä. Tätä pettymystä pääsen purkamaan käyttäen Kari Enqvistin toista kolumnia (25.9.2017) ”Yritykset innovoikaa ihan itse älkääkä mankuko yliopistoja talkoisiin”. Olen Enqvistin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että yliopistoissa tuotettava tutkimus ja siellä annettava opetus tuottavat yliopiston ikiaikaisen brändin mukaisesti immateriaalista hyötyä yhteiskunnalle. Tämä brändin mukainen hyöty voidaan myöhemmin nähdä sivistyksenä ja kulttuurina eli yliopiston perimmäisenä tarkoituksena. Myös vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja ja Oulun yliopiston hallituksen puheenjohtaja Risto Murto oli Edistyksen päivillä vuonna 2016 pitämässään puheenvuorossa sitä mieltä, että innovaatiot eivät ole yliopistoille kuuluva ensisijainen tehtävä (Tiedepolitiikka 4/2016). 

Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio ei anna sivistyksen ja kulttuurin edistämisen näkökulmasta kovinkaan paljoa. Kovin paljon ei toki käteen jää innovaatiotoiminnasta ja –keskittymistäkään. Olennaisinta on perussävy, miten nyt luodaan suuntaa viime vuodet sinne tänne tempoilleeseen korkeakoulupolitiikkaan. Jos määrälliseen kvasianalyysiini uskoisi, niin innovaatiotoiminta on Suomen korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio. Valitettavasti jonkin aikaa valmisteltuun visioon en usko tuon sanan tulleen tautologisena lipsahduksena. On pakko yhtyä Kari Enqvistin toiseen kolumniin (23.10.2017) ”Simsalabim, meillä on taloustieteen huippuyksikkö”. Simsalabim kuvaa omalla tavallaan myös tätä visiopaperia. Siitä jää sama vaikutelma kuin Enqvistillä pääministerien puheista: Poliitikot eivät yksinkertaisesti käsitä, mitä tiede on. Toki korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio vaatii opetus-ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen mukaan askelmerkit toteutustaan varten. Yhtälö ”innovaatiotoimintaan panostava nykyistä pienempi korkeakoulujen joukko” ei anna suuria odotuksia sivistyksen ja kulttuurin näkökulmasta. 

* * *
Lehden pääruokana ovat entiseen tapaan mielenkiintoiset artikkelit ja puheenvuorot. Mona-Anitta Riihimäki ja hänen kollegansa Hämeen Ammattikorkeakoulusta lähestyvät biotaloutta ja siihen kytkeytyviä uusia koulutustarpeita omassa artikkelissaan. Uudella koulutusalalla yhdistyvät luonnonvara-alan ja teknologian uusin osaaminen. Biotaloudelle annetaan viitekehykseksi teollisuus 4.0, jossa mukana on myös kiertotalous. Koulutuksen kehittämisen yhtenä osana on muuntuvatieteinen tutkimus, jota kirjoittajat myös erittelevät tekstissään tarkemmin.  Martti Vihanto puolestaan tuo omassa artikkelissaan esiin oikeudellisen näkökulman jonkinasteisen laiminlyönnin taloustieteen perusopetuksessa, jonka seurauksena talouden itseohjautuvuus helposti ylikorostuu. Kummastakin artikkelista välittyy näkemys korkeakouluopetuksen perustumisesta tutkittuun tietoon.

Timo Näppilä arvio kriittisesti yliopistoissa pitkään käytettyä tulosohjausta uudesta näkökulmasta. Hän nostaa esiin verkostoyhteyksien merkityksen laadukkaan tutkimuksen ja opetuksen taustalla. Verkostoyhteydet edellyttävät paljon panostusta ja ovat usein pitkän ponnistelun tulosta. Kuitenkaan niissä ja niiden eteen tehtävä työ ei nouse mitenkään suoraan esiin yliopistoissa käytettävissä tuloskriteereissä. Lehden neljäs artikkeli analysoi haastatteluaineistoon perustuvalla diskursiivisella menetelmällä pankkisektoria esimerkkinä käyttäen strategiatyön erilaisia ulottuvuuksia organisaatiossa. Anni Kesäsen vetämän kirjoittajaryhmän tuloksista voi vetää yhteyksiä myös korkeakoulujen strategiatyöhön esimerkiksi henkilöstön osallistamista käsittelevien pohdintojen perusteella. Tuloksissa esiin nouseva passiivinen valta strategiatyössä on myös mielenkiintoinen kaikenlaisten organisaatioiden strategian toteuttamisen näkökulmasta. 

* * *

Jälkiruoaksi lehdessä on myös kaksi vahvasti kantaa ottavaa ansiokasta keskustelupuheenvuoroa. Jukka Hankamäki arvioi kriittisesti mm. yliopistojen kannustinjärjestelmää ja julkaisupolitiikkaa pohtien erityisesti niiden haittavaikutuksia tutkimusetiikkaan. Timo Kuronen puolestaan rinnastaa sosiologisessa tarkastelussaan joukkotyöttömyyden ja Holokaustin. Lehden täydentää vielä Jouni Huhtasen kirja-arvio Tiina Raevaaran teoksesta ”Tajuaako kukaan, Opas tieteen yleistajuistajalle”. Tieteen popularisointi on nyky-yhteiskunnassa erittäin tärkeä tehtävä, koska se voi toimia välineenä osoittaa tieteen merkitys aikana, jolloin tutkimukseen pohjautuva tieto joutuu kilpailemaan kaiken muun tiedon kanssa kovemmin kuin ehkä koskaan ennen. 

* * *

Lopuksi haluan toivottaa lehden lukijoille sivistystä ja kulttuuria ylläpitäviä lukuhetkiä lehden parissa    

       
Tampereella 25.10.2017

Kari Kuoppala       


 

 

 

 

 

 


 





 

Takaisin ylös