< Takaisin
Tiedepolitiikka 3/2014
Pääkirjoitus
Yliopistossa tutkitaan kaikkea, myös yliopistoa
Tämän lehden artikkeleista useamman kohteena on yliopisto tavalla tai toisella. Kansainvälisesti yliopistoa koskeva tutkimus sijoittuu korkeakoulututkimuksen otsikon alle. Korkeakoulututkijoiden joukko on maailmalla varsin runsas ja aiheen ympärillä järjestetään myös lukuisia konferensseja vuosittain. Tutkimusalueena korkeakoulututkimus on tyypillisesti poikkitieteellinen ja yhdistävänä tekijänä on ennen kaikkea kohde eli korkeakoulut. Ensisijassa tehty tutkimus on laajasti ottaen yhteiskuntatieteellistä, mutta sen sisällä monet tieteenalat ovat edustettuina, kuten kasvatustieteet, taloustieteet, sosiologia, hallintotieteet ja filosofia. Korkeakoulututkimuksen otsikon alla tutkimusta tehdään niin globaalilla kuin kansallisella tasolla. Näkökulmat vaihtelevat korkeakoulujärjestelmien analyysistä yliopistojen johtamiseen, yliopistopedagogiikasta tutkimusetiikkaan tai henkilöstöjohtamisesta opiskelijavalintaan.
Jussi Välimaa ja Jani Ursin ovat teoksessaan "Korkeakoulutus teoriassa" ryhmitelleet korkeakoulutuksen teoreettisia lähestymistapoja kolmeen kategoriaan: 1) korkeakoulutusta osana yhteiskuntaa tarkasteleviin yhteiskuntateorioihin; 2) korkeakoulutuksen teoreetikkoihin ja 3) tutkimusteorioiden soveltajiin korkeakoulututkimuksessa. Ensimmäisessä ryhmässä korkeakoulutusta tarkastellaan yhtenä yhteiskunnan toiminnoista. Toisen ryhmän tutkijoille korkeakoulutus on teoreettisen tarkastelun ja ymmärtämisen ensisijainen ja nimenomainen kohde. Kolmannen ryhmän teksteissä korkeakoulutusta ilmiönä pyritään jäsentämään alun perin johonkin toiseen kontekstiin luodun käsitteistön avulla.
* * *
Tässä lehdessä osa artikkeleista voidaan siis määrittää selkeästi korkeakoulututkimukseksi. Visa Tuominen soveltaa korkeakoulutukseen työllisyys- ja uratutkimuksen menetelmiä ja käsitteitä, joten hänen tekstinsä voitaisiin Välimaan ja Ursinin luokittelussa sijoittaa tältä perustalta lähinnä kolmanteen kategoriaan. Toisaalta Tuomisen lähestymistapa muistuttaa myös ensimmäisen kategorian määrittelyä korkeakoulutuksen tarkastelusta osana yhteiskuntaa, siis korkeakoulutuksen antamia valmiuksia työmarkkinoilla selviämiseen. Tuomisen tekstiä on hauska lukea siinä käytetyn haastattelumenetelmän tuottaman kuvan pohjalta. Menetelmän avulla työmarkkinoilla toimivien akateemisen koulutuksen saaneiden naisten elämänvaiheiden kautta hahmottuu se moninainen mosaiikki, jota ihmisen arki todellisuudessa aina on. Ei ole olemassa vain yhtä mallia siirtyä työmarkkinoille, vaan polut haaroittuvat kunkin yksilöllisten valintojen pohjalta eri suuntiin. Tarinat ovat tänä ajanhetkenä myös valoa näyttäviä, kun ne suhteutetaan pahenevasta akateemisesta työttömyydestä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tarinat antavat todellisuuspohjaista uskoa akateemisen koulutuksen voimaan tarjota ihmisille kuitenkin työkaluja omaan elämäntilanteeseensa sopivien ratkaisujen ja mahdollisuuksien löytämiseen.
Tuomisen valoisista tarinoista huolimatta akateeminen työttömyys on polttava ja tämän hetken heikkoa taloudellista tilannetta ilmentävä, mutta myös yhteiskuntamme rakenteellinen ongelma. Jos yhteiskunnan varoilla koulutetaan ihmisiä parin vuosikymmenen ajan ja lopputuloksena on se, että heidän osaamiselleen ja taidoilleen ei löydy käyttöä, kyse on vakavaa pohdintaa edellyttävästä pulmasta. Tilannetta kärjistää vielä nopeasti kasvussa oleva nuorien tohtoreiden työttömyys sekä korkeasti koulutettujen työttömyyden leviäminen akateemisten työmarkkinoiden maantieteelliselle ydinalueelle, pääkaupunkiseudulle. Akateemisen koulutuksen aloittainen tarve tulisi kyetä nykyisessä tilanteessa ennakoimaan paremmin. Erityisesti tämä koskee tohtorikoulutusta, jossa resurssien hukkaaminen tohtorien työttömyyden kautta on anteeksiantamatonta. Ennen kaikkea voimavaroja pitäisi kohdentaa ratkaisuihin, joiden avulla korkeasti koulutettu työvoima saataisiin kehittämään tätä yhteiskuntaa ja ratkomaan uusimman tiedon avulla olemassa olevia suuria rakenteellisia ongelmia ja tuottamaan uusia innovaatioita. Myös työvoimahallintoon pitäisi kehittää tätä väestönosaa palvelevia järjestelmiä, joita tällä hetkellä ei ole olemassa. Tilanne on mieluummin päinvastainen, kun keskeisin ponnistus kohdennetaan siihen, onko tohtoriksi valmistumassa oleva oikeutettu työttömyyskorvaukseen tehdessään väitöskirjaansa ilman apurahaa työttömänä ollessaan.
* * *
Helena Aittola kollegoineen tarkastelee työryhmäprosessin nousemista uuden yliopiston päätöksenteon ja johtamisen keskeiseksi välineeksi. Kehitys yliopiston päätöksentekotavoissa on noudattanut yhteiskunnan yleistä kehitystä kohti yhä manageristisempia rakenteita. Kollegiaalisten päätöksentekomallien tilalle on tullut päällikkövaltainen yksilöjohtajien valtaa korostava malli. Samalla johtamisesta on tullut myös yhä ammattimaisempi tehtävä myös yliopistoissa. Tätä ilmentävät päätoimiset johtajan positiot myös akateemisissa tiedeyksiköissä ja laajemmalla rintamalla kuin vain ylintä johtoa koskevana. Yksilökeskeisestä maaperästä näyttää kuitenkin versovan jonkinlainen kollegiaalisuuden taimi, jota edustavat päätösten valmistelua varten perustetut työryhmät, joiden määrä ainakin Jyväskylän yliopistoa koskevan aineiston perusteella näyttää kasvaneen. Aika näyttää, kuinka hyvin esimerkiksi henkilöstö kokee tämän rakenteen turvaavaan vaikutusmahdollisuudet omaa työtä koskettavissa kysymyksissä. Ensivaikutelmathan uuden yliopistolain vaikutuksista ovat henkilöstön mielipidettä väheksyvät ja sen kokonaan sivuuttavat. Tekstissään Aittola ja kumppanit valottavat myös mielenkiintoisesti toista yliopiston uudessa kehitysvaiheessa elävää muutosprosessia, kansainvälistymistä. Heidän näkökulmansa on arvioida työryhmäprosessin merkitystä nimenomaan kansainvälistymistä koskevan yliopiston strategian osan toteutuksessa. Aiemmin esitettyä Ursinin ja Välimaan luokittelua käyttäen tämä artikkeli sijoittuu tutkimusteorioita korkeakoulututkimuksessa soveltavaan kolmoskategoriaan.
Edellä mainittuun kolmoskategoriaan voidaan ryhmittää myös Heli I. Koskisen artikkeli, jossa hän pohtii viranomaisyhteistyön asemaa osana korkeakoulutasoisen koulutuksen opetussuunnitelmaa. Korkeakoulutuksen näkeminen opetussuunnitelmakäsitteen kautta on ainakin Suomessa verraten uusi ilmiö. Koskisen tarkastelun kohteena ovat sellaiset erityiset koulutusalat, joilla viranomaisyhteistyöllä on korostunut merkitys. Siksi yhteistyön näkymistä näiden hyvin erilaisten koulusalojen opetussuunnitelmissa on mielenkiintoista vertailla. Koskinen toteuttaa analyysinsa vertaamalla Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan, Poliisiammattikorkeakoulun ja Maanpuolustuskorkeakoulun opetussuunnitelmia sen suhteen, miten viranomaisyhteistyö niissä ilmenee. Koskinen erittelee yhteistyön näkymistä yleisen tason lisäksi myös erikseen yksilön ja organisaation näkökulmasta.
Läheisesti yliopistotyötä koskettaa myös Eeva Takalan artikkeli, joka pohjautuu hänen parin vuoden takaiseen väitöskirjaansa tutkimushaastattelun ihanteista ja odotuksista ja niiden ilmentymisestä erityisesti menetelmää käsittelevien oppikirjojen teksteissä. Laadullisen yhteiskuntatutkimuksen yleistymisen myötä haastattelumenetelmästä on tullut yksi keskeisimmistä empiirisen tutkimusaineiston keräämisen menetelmistä, kuten Takalakin osoittaa puhumalla tutusta tutkimushaastattelusta otsikossaan. Takala kiinnittää huomiota siihen, miten menetelmäoppikirjojen ihannekuvaukset välittyvät haastattelun käytön kuvauk-siin menetelmää hyödyntävissä tutkimuksissa. Artikkelissaan Takala päätyy näkemykseen, että tutkimusmenetelmien sitoumusten ja oletusten analyyttinen pohdinta on tutkimuksen kehittymisen näkökulmasta tärkeä tutkimuksen laji.
Lehden katsausosassa on toimituksellisesta peruslinjastamme poiketen englanninkielinen katsaus Brasilian korkeakoulujärjestelmän viimeaikaisiin kehityspiirteisiin. Uskoakseni tällaisen tiedon välittäminen suomalaiselle lukijakunnalle melko tuntemattomasta eteläamerikkalaisesta, myös korkeakoulutuksen alalla nousevasta suurvallasta, on sen verran arvokasta ja ainutkertaista, että katson sen julkaisemisen täysin perustelluksi englannin kielellä, koska käytössämme ei valitettavasti ole tekstin kääntämiseen tarvittavia resursseja. Järjestelmän kehityspiirteiden ohella kirjoittajat, Oliveira ja Guerrini, analysoivat kriittisesti brasilialaista korkeakoulujärjestelmää ja nostavat esiin sen ongelmia. Akateemisesta näkökulmasta näistä yksi on niin yksilö- kuin yksikkötasoinen toiminnan arviointi. Myös Brasiliassa byrokratia lisääntyy tieteellisen rahoituksen myötäjäisinä. Tuotantoelämän edustajat ovat toisaalla esittäneet kriittisessä sävyssä selvityksiä, joiden mukaan yritysten ja yliopistojen kytkennät ovat Brasiliassa heikot. Yrittäjien joukosta löytyy paljon sellaisia, jotka eivät ole lainkaan perillä siitä, mitä yliopistojen sisällä on meneillään.
Tieteenhistoria on ollut näkyvästi lehdessä esillä parina viime vuotena, kiitos Osmo Pekosen ansiokkaasti kokoamien teemanumeroiden. Tässäkin lehdessä Osmo tuo pilkahduksen tähän aihepiiriin kirjoittamassaan arviossa Petteri Pietikäisen viime vuonna ilmestyneestä mielenkiintoiselta kuulostavasta kirjasta ”Hulluuden historia”. Pekosen mukaan kirja kertoo hyvin psykiatrian kaksisataavuotisen tieteenalahistorian.
* * *
Lehden artikkeliosuuden lopettaa tällä kertaa Kaj Erikssonin artikkeli kuluttajuuden politisoitumisen historiasta. Siinä Eriksson kytkee innovatiivisella tavalla kuluttajuuden niihin muutoksiin, joita kansalaisen asemassa on tapahtunut talouden ja politiikan suhteiden muuttuessa. Eriksson kuvaa tekstinsä alkuosassa kuluttajakansalaisen syntyä yhteiskunnallisena toimijana. Tultaessa 1900-luvun puoltaväliä lähemmäs kuluttajasta kehittyi vähitellen politiikkaan kiinteästi kuuluva tapa ilmaista kansalaisen toimijuutta taloudellisilla markkinoilla. 1900-luvun lopulla kansalaisuuteen alettiin liittää kuluttajuuden lisäksi myös asiakuutta ilmaisevia määritteitä. Kuluttamisen politisoituminen on Erikssonin mukaan merkinnyt kuluttamisen näyttäytymistä demokraattisena toimintana. Kuluttajuuden politisoitumiseen liittyy myös taloudellisen vapauden näkeminen kaikkien muiden vapauksien edellytyksenä. Siihen kytkeytyy myös yhteisen ja yksityisen näkeminen sosiaalisen maailman ja sen toimintaperiaatteiden osina. Taloudellisen voiton arvostaminen määrittyy kilpailuksi, missä yksilöistä tulee asiakkaita ja kilpailijoita, ostajia ja myyjiä.
Espoon talvisissa maisemissa 23.11.2014
Kari Kuoppala, päätoimittaja