< Takaisin
Tiedepolitiikka 3/2013
Pääkirjoitus
Yliopiston historia – opiskelijat – tutkimus – yhteyksiä?
Otsikossa haastan miettimään yhteyksiä yliopiston historian, opiskelijoiden ja tutkimuksen välillä. Varmaan velvollisuutenani on antaa oma tulkintani tuolle kolmiyhteydelle. Yliopistot ovat organisaatioina ja instituutioina uskonnollisten yhteisöjen ohella pitkäikäisimpiä yksiköitä yhteiskunnassa. Vanhimpien yliopistojen perinteet ulottuvat satojen vuosien päähän menneisyyteen. Meillä Suomessakin Turun Akatemia maamme ensimmäisenä yliopistona on perustettu jo vuonna 1640. Sen perinteet jatkuivat joiltain osin Helsingin yliopistona, joksi se muuttui vuonna 1828 annetulla keisarin julistuksella, jonka nojalla yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin. Näin myös suomalaisella yliopistolaitoksella on kunniakkaat yli 350-vuotiset perinteet. Yliopiston asemaa ja merkitystä voi pohtia myös muista historiallisista lähtökohdista käsin kuin tarkastelemalla sen organisatorista kehitystä jossain maassa. Toki yliopiston tietty pysyvyys kuvastuu hyvin omassa historiassamme, kun yliopisto on säilyttänyt jatkuvuutensa huolimatta siitä, että maamme on ollut erilaista kulttuuria edustavien vallanpitäjien alaisuudessa pitkiä ajanjaksoja Ruotsin vallan ja autonomian ajan kausilla.
* * *
Idea yliopistosta voidaan ulottaa organisaatiota huomattavasti pidemmälle taaksepäin historiassa. Perinteisesti yliopiston idea yhdistetään antiikin Kreikan filosofikouluihin, joiden toiminta alkoi jo ennen ajanlaskumme alkua. Yliopiston idean kehitykseen lukijoita johdattelee tässä lehdessä Jarkko Tirrosen artikkeli. Tirronen tarkastelee yliopiston ajatuksen kehitystä erilaisissa historiallisissa yliopistomalleissa. Tirronen määrittelee yliopiston johtaviksi periaatteiksi tieteellisyyden ja siihen liittyen tieteellisen tiedon, joiden pohjalta toiminnan tavoitteena on opiskelijoiden johdattaminen tieteelliseen sivistykseen. Yliopiston toiminta perustuu institutionaaliseen autonomiaan, jonka mukaisesti yliopiston tavoitteet, toimintatavat ja arvot määritetään oppineiden yhteisössä. Mielenkiintoisen lisän määrittelyyn tuo Tirrosen kolmas kriteeri, joka on yliopiston uusiutuminen, jolla viitataan yliopiston jatkuvaan uudelleen rakentamiseen ja yliopiston erilaiseen kehitykseen eri aikakausina. Yliopiston neljänneksi periaatteelliseksi lähtökohdaksi Tirronen määrittelee monimuotoisuuden, jonka yhtenä keskeisenä taustatekijänä on yliopiston monialaisuus, josta seuraa löyhäsidonnaisuus sen keskeisenä rakenteellisena piirteenä. Tällä tarkoitetaan tieteenalapohjaisen yksikkörakenteen hajanaisuutta, yksiköiden suhteellista itsenäisyyttä ja tästä johtuvia erilaisia tapoja yliopiston ja sen toiminnan määrittämiseen.
* * *
Yliopistoa on vaikea kuvitella ilman opiskelijoita. Opiskelijoiden puuttuminen yliopistosta on hiukan sama asia kuin asiakkaiden puuttuminen hotellista. Erityisesti yliopiston koulutustehtävän edellytyksenä ovat opiskelijat. Tuotannollisena toimintana tehtävää ei voi hoitaa ilman asiakkaita. Koulutustapahtuma syntyy opiskelijoiden kanssa käytävässä vuorovaikutuksessa. Nykyisen yliopistolain pohjalta voidaan sanoa, että yliopisto-organisaatiossa tärkeimpänä tehtävänä pidetään koulutusta. Näin siitä huolimatta, että yliopistolain tehtäväpykälässä tehtävät on kirjoitettu seuraavaan järjestykseen: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”
Koulutuksen tärkeyttä korostavan väitteen taakse on löydettävissä useita argumentteja. Ensinnäkin yliopistojen yksityistämisen jälkeen, mutta myös jo pitkään 1990-luvulta saakka yliopistojen perusrahoitus on riittänyt kattamaan vain koulutustehtävän hoitamisen. Tutkimusrahoitus Suomessa pohjautuu ensisijassa kilpailtuun rahoitukseen ja huomattava osa tuosta rahoituksesta tulee valtion budjetin ulkopuolelta. Koulutustehtävää myös ohjataan varsin tiukoin kriteerein. Yliopistoilla ei ole valtuuksia uusien koulutusalojen käynnistämiseen omilla päätöksillään. Niiden käynnistämiseen liittyvä päätösvalta yliopistojen koulutusvastuusta on opetus- ja kulttuuriministeriöllä ja viime kädessä valtioneuvostolla. Koulutuksen ilmaisuus opiskelijoille myös yliopistoissa vahvistaa omalta osaltaan sekin koulutustehtävän asemaa yliopistojen tärkeimpänä tehtävänä.
Kolmantena koulutustehtävän tärkeyttä korostavana tekijänä voidaan nostaa esiin yliopistojen omassa päätösvallassa oleva henkilöstöpolitiikka. Yliopistojen henkilöstöstä on merkittävä osa määräaikaisissa palvelussuhteissa. Kun tarkastellaan määräaikaisuuden jakautumista eri henkilöstöryhmien kesken, voidaan todeta, että yliopistoissa hallintohenkilöstö on pääsääntöisesti toistaiseksi voimassa olevassa palvelussuhteessa. Merkittävä osa myös opetushenkilöstöstä on vakituisessa palvelussuhteessa. Määräaikaisten palvelussuhteiden painopiste on tutkimusta pääasiallisena tehtävänään hoitavassa henkilöstössä. Yksityisten organisaatioiden henkilöstöpolitiikassa on erilaisin järjestelyin pyritty jo pitkään vähentämään sidonnaisuuksia henkilöstöön. Nämä toimenpiteet eivät kuitenkaan ole kohdistuneet ydinhenkilöstöön, josta liiketoiminnassa pyritään pitämään tiukasti kiinni. Tästä näkökulmasta käsin voidaan siis tosiasioihin perustuen päätellä, että yliopistojen ydinhenkilöstön muodostaa hallintohenkilöstö ja osa opetushenkilöstöstä. Tilanne on jossain määrin erilainen monissa julkisissa tutkimuslaitoksissa, joiden rahoitus suuressa määrin perustuu samoihin kilpailtuihin lähteisiin kuin yliopistojenkin, mutta joissa henkilöstön palvelussuhteet ovat vakituisia.
* * *
Opiskelijat kilpailevat vuosittain sisäänpääsystä yliopistoihin. Kilpailun kovuus vaihtelee tieteenaloittain. Pääkriteerinä sisäänpääsyssä on menestyminen pääsykokeissa. Tämän tilanteen vallitessa pääsykokeiden ympärille on kehittynyt tuottoisa tuotannollinen toiminta eli pääsykokeisiin valmentava koulutus, jota yksityiset yritykset toteuttavat. Valmennuskurssien on katsottu asettavan hakijat varallisuuden perusteella eriarvoiseen asemaan suosituilla koulutusaloilla, koska kursseille osallistuminen on usein varsin kallista. Pääsääntöisesti ilmaiseen koulutusjärjestelmäämme tämä eriarvoistava rakenne istuu monien mielestä huonosti. Toinen erityisesti kansantaloudellisesti negatiivinen tekijä, joka liitetään opiskelijoiden sisäänpääsyn ongelmiin, on suomalaisten opiskelijoiden myöhäinen valmistumisikä. Kun tähän vielä lisätään se, että huomattavalla osalla yliopistoihin otettavista opiskelijoista on jo ennestään jokin korkeakoulututkinto joko yliopistosta tai ammattikorkeakoulusta, on melko ymmärrettävää, että opetus- ja kulttuuriministeriöllä on paineita pyrkiä vaikuttamaan yliopistojen opiskelijavalintaan. Opiskelijavalinta on kuitenkin yliopistojen autonomian piiriin kuuluva asia ja siksi suoraohjaus ei toimi. Oman lisänsä tähän ongelmavyyhteen tuo opintososiaalisen järjestelmän ongelmallisuus. Puutteet opintotuessa johtavat opiskeluun laajamittaisesti työn ohessa, millä on negatiivinen vaikutus valmistumisaikatauluun, mutta positiivisia vaikutuksia opiskelijoiden työelämävalmiuksien kannalta.
Opiskelijavalintaa tämän lehden palstoilla tarkastelevat Teemu Haukioja, Ari Karppinen ja Jari Kaivo-oja artikkelissaan. Heidän tavoitteenaan on kehittää tutkimukseen perustuva arviointikehikko, jonka avulla voidaan tarkastella erilaisten sisäänottokriteerien erottelevuutta ja kykyä mitata opiskelijoiksi hakevien motivaatiota. Perusteelliseen tutkimuksen pohjaavan artikkelin viesti on varsin mielenkiintoinen verrattaessa yliopistojen pääsykokeita ja niille viimeaikoina yhä painokkaammin vaihtoehdoksi esitettyä ylioppilastutkintoa. Kirjoittajat arvioivat myös muita sisäänotossa käytettyjä menettelytapoja, kuten haastatteluja ja erilaisia hakijoiden motivaatiokirjeitä. Lopputulemana kirjoittavat suosittavat harkintaa ja varovaisuutta sisäänottomenetelmien muuttamisessa. Tämän arvion soisi saavan runsaasti huomiota sisäänottokeskustelun lähtökohtana.
Lehteen sisältyy toinenkin teksti, joka sivuaa yliopistojen sisäänottokeskustelua. Sakari Ahola ja Jani Tolonen ovat katsauksessaan analysoineet uutta tilastoaineistoa koskien koulutusalan periytymistä. Ahola ja Tolonen päätyvät katsauksessaan siihen, että koulutusalan valintaan vaikuttaa vanhempien saama koulutus, sekä sen taso että sen ala. Vaikutuksen voimakkuus vaihtelee aloittain, mutta sen voidaan katsoa vaikuttavan koulutusmahdollisuuksien eriarvoisuutta ylläpitävästi yliopistoissa.
* * *
Lehdessä pohditaan myös tutkimukseen liittyviä kysymyksiä kahdessa eri tekstissä. Timo Näppilä tarkastelee artikkelissaan tutkimuksen huippuyksiköiden asemaa osana maamme innovaatiojärjestelmää. Olli Poropudas puolestaan tekee katsauksessaan arvioita Helsingin yliopiston tutkimuksen laadun viimeisimmästä arviointiprosessista. Vaikka tutkimuksen huippuyksiköiltä odotetaan panoksia myös tuotannollisten innovaatioiden muodossa, niiden ensisijainen tehtävä on kuitenkin tehdä mahdollisimman korkealaatuista ja kansainvälisestikin merkittävää tutkimusta omalla alallaan. Näppilän artikkelin perusteella näyttää siltä, että huippuyksiköiden välillä on sekä tieteenalasta että toimintaympäristöstä johtuvia eroja kytkeytymisessä kansalliseen innovaatiojärjestelmään. Erillisen huippuyksikkörahoituksen merkitys niiden toiminnalle perustuu joka tapauksessa pitkäjänteisyyteen, jota nykytilanteeseen verrattuna poikkeuksellinen monivuotinen toimikausi tuo tullessaan. Suomalainen tutkimusrahoitus ja tutkimuksen organisointi yliopistoissa tukee nykyisellään pitkäjänteistä tutkimustyöskentelyä erittäin heikosti.
* * *
Pääkirjoituksen voisi lopettaa toteamalla, että läpi historiansa yliopiston muutokset heijastavat yliopistojen autonomiasta riippumatta tai sen kautta myös aikansa yleistä yhteiskunnallista kehitystä. Yhteys tähän kehitykseen voi aikalaisilta jäädä piiloon, mutta se tulee näkyväksi ainakin historiallisissa tarkasteluissa, joita edustaa Taina Saarisen esittelemä Marja Jalavan väitöskirja. Yliopistojen ja yhteiskunnan kytkennät tulevat esiin myös Vuokko Kohtamäen esittelemän toimitetun teoksen Kannattaako korkeakoulutus? artikkeleissa. Kaiken kaikkiaan lehden sivut siis tuovat esiin yliopiston osana ympäröivää yhteiskuntaa.
Tampereella itsenäisyyspäiväviikolla 2013
Kari Kuoppala, päätoimittaja