< Takaisin
Tiedepolitiikka 3/2011
Pääkirjoitus
Koulutuksen monet tasot
Jokaiselle on selvää, että koulutuksella
on monta tasoa jo oman kansallisen koulutusjärjestelmämme sisällä.
Aikojen saatossa koulutusjärjestelmä myös elää
yhteiskunnan muutoksen mukana – jopa sen tasojen määrä
ja suhteet saattavat muuttua jonkin verran. Itse olen koulujärjestelmän
koekaniinina ollut monissa elämäni vaiheissa. Neljän kansakouluvuoden
jälkeen siirryin kunnalliseen kokeilukeskikouluun, josta peruskoulun
yläasteen kautta yksityiseen lukioon. Yliopistossa suoritin tutkinnon
vanhalla arvosanarakenteella ja ensimmäisessä työssäni
suunnittelin uutta opintoviikoista rakentuvaa koulutusohjelmaa yhteen
suomalaiseen yliopistoon omalle koulutusalalleni.
Tänä päivänä koulutus on myös hyvin kansainvälinen
ilmiö, mistä on havaintoja myös omassa kansallisessa koulutusjärjestelmässämme.
Suomalainen koulutusjärjestelmä on erittäin hyvin tunnettu
maailmalla kiitos hyvän menestyksemme kansainvälisessä
OECD:n toteuttamassa Pisa-tutkimuksessa, jossa mitataan ja vertaillaan
15-vuotiaiden koulutaitoja OECD:n jäsenmaissa. Koulutuksen kansainvälisyys
ilmentyy myös Euroopassa korkeakoulutusta koskevana Bologna-prosessiksi
kutsuttuna vuodelta 1999 peräisin olevana ohjelmajulistuksena, jonka
tavoitteena on luoda yhtenäinen eurooppalainen korkeakoulutusalue.
Tässä kansainvälisessä keskustelussa korkeakoulutusta
tarkastellaan eurooppalaisena välineenä kilpailussa muiden maanosien
kanssa.
Koulutus on siis tänä päivänä hyvin monitasoinen
ilmiökenttä, jota koskien julkaistaan OECD:n toimesta myös
kattavaa Education at a Glance tilastojulkaisua, jossa OECD:n
jäsenmaiden koulutusjärjestelmiä verrataan monien eri ulottuvuuksien
suhteen. Koulutuksen eri tasojen yksiköitä ja rakenteita myös
arvioidaan monin eri tavoin sekä kansallisella että kansainvälisellä
tasolla. Koulutus nähdään keskeisenä tekijänä
talouden toiminnan kannalta. Sillä on merkitystä talouksien
kansainvälisessä kilpailussa ja koulutus on myös yksilötason
selviämisen ja menestyksen elinehto ympäri maailmaa lähes
poikkeuksetta. Mitä tulee Suomeen, voidaan sanoa, että maamme
kulttuuri-ilmasto on erittäin koulutusmyönteinen. Meillä
vallitsee myös vahva usko koulutuksen avulla saavutettavaan menestykseen
elämässä.
Koulutus siis yhdistetään tietyllä tavalla niin yksilö-
kuin järjestelmätasollakin suurempaan hyvinvointiin tai ainakin
mahdollisuuteen sen saavuttamiseen. Suomalaisen koulutuksen yksi kansainvälinen
erityispiirre on vahva käsitys sen maksuttomuudesta läpi koko
koulutusjärjestelmän. Erityisen kuumaksi perunaksi koulutuksen
maksuttomuus on noussut ylimmällä tasolla eli korkeakoulutuksessa.
Maailmalla maksullista koulutusta löytyy kaikilta koulutuksen tasoilta
ja jonkin verran meillä Suomessakin maksullisia vaihtoehtoja on tarjolla,
mutta pääsääntöisesti koulutusjärjestelmämme
on käyttäjälleen maksuton kaikilla tasoilla.
* * *
Koulutusjärjestelmämme saavuttamista hyvistä vertailutuloksista
huolimatta järjestelmän eri tasoilla on myös omat kipupisteensä.
Alimmilla tasoilla kysymys on esimerkiksi lasten huonosta viihtymisestä
koulussa. Tämän ilmiön piirteitä ovat koulukiusaamisen
eri muodot ja traagisimpana ääripäänä meilläkin
ilmenneet koulusurmat. Koulun sanotaan kohtelevan myös sukupuolia
eriarvoisesti siten, että se näyttää eri tasoilla
suosivan tyttöjä poikien kustannuksella. Korkea-asteella koulutuksen
ongelmana on joillain aloilla suuri keskeyttäneiden määrä
ja yleisempänä ongelmana pitkät valmistumisajat ja suhteellisen
myöhäinen työelämään siirtymisen ikä.
Koulutusjärjestelmämme ei siis suinkaan ole ongelmaton. Sitä
ei myöskään ole koulutuksen ja sen tulosten kansainvälinen
vertailu. Tästä esimerkkinä ovat viimeisen vuosikymmenen
aikana yleistyneet erilaiset kansainväliset rankinglistat, joissa
erityisesti yliopistoja on asetettu globaalisti paremmuusjärjestykseen.
Listat osoittavat ehkä parhaiten kansainvälisen ja tieteenalarajat
ylittävän vertailun ongelmallisuuden. Kansallisesti vastaavaa
vertailua on pyritty tekemään esimerkiksi lukioiden välillä.
Suomalaisen korkeakoulutuksen polttava ongelma verraten myöhäisen
työelämään siirtymisen ja korkean valmistumisiän
suhteen ei sekään ole yksinkertainen ilmiö vertailun kannalta.
Opintojen kestoon vaikuttaa koulutuksen rakenteen ja sisällön
ohella myös opiskelijoiden toimeentulo. Opintososiaalisten tekijöiden
vertailu eri maiden välillä taas ei ole yksityiskohtaisesti
mahdollista ainakaan helposti ja yksiselitteisesti. Meillä opiskelijat
myös ovat opintojensa ohella mukana työelämässä.
He hankkivat siellä työmarkkinoiden arvostamaa työelämäosaamista
ja varsin usein myös omaan koulutusalaansa liittyvissä tehtävissä.
Tutkimusten mukaan taas nuorina valmistuvat eurooppalaiset kollegat siirtyvät
huomattavasti kokemattomampina työelämään työnantajien
jatkokoulutettaviksi ja työelämään perehdytettäviksi.
* * *
Tämän lehden sivuilla koulutuksen alimmalle tasolle kohdentuu
Hanna Vilkan ja Eija Syrjäläisen artikkeli,
jossa käsitellään sukupuolen ja temperamentin merkitystä
koulun toimintakulttuurissa. Kuten edellä jo totesin, koulujärjestelmämme
yksi ongelma on sukupuolten väliset menestyserot koulutuksen eri
tasoilla. Sukupuoli on myös yksi keskeinen tekijä lapsen kasvaessa
ja vahvistaessa omaa identiteettiään ihmisenä. Sukupuolen
ja siihen liittyvien ongelmien ja erilaisuuden kohtaaminen ja huomioon
ottaminen on Vilkan ja Syrjäläisen mukaan vaikea kysymys koulun
arkipäiväisessä toiminnassa ja haaste myös opettajantyölle.
Kuten ehkä Tiedepolitiikka -nimiselle lehdelle sopii, pääpaino
sisällössä on ylempiä koulutuksen tasoja koskevissa
kysymyksissä. Näitä koulutuksen ylempiä tasoja tarkastellaan
myös joissain arvioinnin kohteena olevissa kirjoissa, kuten Sakari
Aholan arvioimassa teoksessa ”Vastaako koulutus muutoksen huutoon”.
Anu Lyytisen lectio käsittelee ammattikorkeakouluja osana
alueellista innovaatiojärjestelmää, mikä oli hänen
väitöskirjansa kohteena.
Anu Lyytinen kumppaneineen tarkastelee artikkelissaan suomalaisen
yliopistolaitoksen muutoksia erityisenä kohteenaan tutkimustoimintaa
koskevat muutokset. Tutkimus liittyy Tampereen yliopiston Tieteen-, teknologian-
ja innovaatiotutkimuksen yksikkö, TaSTIn pidempiaikaiseen tutkimusperinteeseen,
jossa on käsitelty suomalaisen tutkimuksen muutosilmiöitä
laajoihin empiirisiin aineistoihin pohjautuen. Kun suomalainen tutkimusrahoitus
muuttui 1990-luvun laman seurauksena monilähteiseksi ja suurelta
osin kilpailuperustaiseksi, on sen seurauksena tapahtunut esimerkiksi
tutkimustyön ja –työntekijöiden määrällinen
kasvu. Artikkelissa paneudutaan erityisesti tutkimusyksikkötasolla
havaittaviin muutoksiin. Tutkimustyön ongelmia tarkastelee myös
Ilkka Armisen artikkeli, jossa pohdinnan kohteena on tieteen itseisarvon
ja sovellusten arvon välinen painotuksen suhde. Arminen käyttää
performatiivisten konfliktien käsitettä tämän kysymyksen
analysointiin. Hän nostaa myös esiin joitakin keskeisiä
kansainvälisiä näkemyksiä tiedon tuotannon muutosta
koskien. Tutkimustyön tekemistä käsittelee myös Mikko
Raskin arvio tieteellistä tutkimusta urana käsittelevästä
Finlay MacRitchien teoksesta.
Matti Lindberg nostaa omassa artikkelissaan esiin ajankohtaisia
kysymyksiä koulutuksen kansainväliseen tasoon liittyen. Hän
pohtii sekä suomalaisia että eurooppalaisia näkökulmia
liittyen koulutusvientiin ja koulutukseen kytkeytyvään työvoiman
liikkuvuuteen, joka on yksi Euroopan unionin perusperiaatteista. Koulutusvientihän
on kysymys, joka on noussut voimakkaasti esiin myös suomalaisessa
keskustelussa koulutusjärjestelmäämme kohdistuneen kansainvälisen
kiinnostuksen kasvun myötä.
* * *
Lehdessä on myös koulutukseen ja tutkimukseen liittymätöntä
ainesta. Aki-Mauri Huhtinen tarkastelee mielenkiintoisella tavalla
keskustelupuheenvuorossaan sodankäynnin sääntöjen
muuttumista sotataidon säännöistä sotatieteellisiksi
säännöiksi. Keskustelu liittää kysymyksen turvallisuudesta
ja turvattomuudesta tietotekniikan käyttöön turvallisuutta
uhkaavalla tavalla, jossa näkymättömyys ja toisaalta havaituksi
tuleminen nousevat keskeiseen asemaan. Hannu Katajamäki
puolestaan nostaa puheenvuorossaan paikallisyhteisöllisyyden suomalaisen
yhteiskunnan perinteisenä rakennepiirteenä esiin ja pohtii moniulotteisesti,
miten kilpailuvaltio on murtamassa tätä perinnettä. Kehityksen
seurauksena on paikallisyhteisöjen orpoontuminen ja kansalaisten
maantieteen tappio. Katajamäki näkee paikkaperustaisen politiikan
olevan keino nostaa arjen sujuvuuden ensisijaisuus keskeiseen asemaan
ja sen taas tienä kansalaisten hyvään elämään
ja onneen. Hyvän elämän ja onnen kysymyksiä sivutaan
myös Jorma Niemelän kirjoittamassa kirja-arviossa Heikki
Hiilamon teoksesta ”Uusi hyvinvointivaltio”. Niemelä
pohtii, voisiko Hiilamon sosiaalisten mahdollisuuksien politiikka korvata
kokonaan sosiaalisten riskien hoitamiseen pyrkivän politiikan.
* * *
Edellä olevaan hyvinvoinnin olemuksen pohdintaan on hyvä liittää
kaikille lehden lukijoille tervetulotoivotus Edistyksen Päiville
Helsinkiin 14. ja 15. lokakuuta pohtimaan ihmisenä olemisen erilaisia
ulottuvuuksia otsikon ”Jumalan kuva vai oman elämänsä
sankari” alla.
Tampereella pimenevässä syyskuun illassa 20.9.2011
Kari Kuoppala