< Takaisin
Tiedepolitiikka 3/2010
Pääkirjoitus
Soveltavan tutkimuksen ja
perustutkimuksen rajanvetoja
Kädessäsi oleva Tiedepolitiikan numero on soveltavan
ja perustutkimuksen välisiä rajanvetoja koskeva teemanumero.
Yksi tämän teeman keskeisistä pontimista oli Suomen Akatemian
vuonna 2009 julkaisema raportti, jossa arvioitiin Suomen tieteen tilaa
ja tasoa viime vuosien tietojen perusteella. Suomalainen innovaatiojärjestelmä
sai myös osakseen kritiikkiä kansainväliseltä arviointiryhmältä
aiemmin edellisen vuoden aikana julkaistussa raportissa. Suomen tieteen
tilaa ja tasoa käsittelevän raportin ehkä eniten huomiota
saanut kriittinen kommentti liittyi soveltavan tutkimuksen korostumiseen
yliopistoissa. Raportin mukaan suomalainen tiede on jonkin verran menettänyt
asemiaan kansainvälisessä vertailussa ja tämän kehityksen
yhdeksi keskeisimmäksi syyksi nostettiin soveltavan tutkimuksen suuri
osuus yliopistojen tutkimuksesta viime aikoina.
Kriteerinä kansainvälisen aseman menetykselle raportissa on
ensisijassa käytetty julkaisujen viittauskertymiä, joiden perusteella
Suomen kehitys on taantunut erityisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.
Raportissa myös todetaan, että julkaisujen kehitykseen vaikuttaa
suuresti yliopistojen tutkimusedellytysten kehittyminen. Raportti tuo
tähän liittyen myös esiin, että vaikka tutkimushenkilöstön
lukumäärä onkin kasvanut, tehtyjen tutkimustyövuosien
määrä on kääntynyt laskuun vuoden 2004 jälkeen.
Tähän nähdään syynä lyhyet ja osa-aikaiset
tutkijoiden työsuhteet. Merkittävien tutkimustulosten ja siis
vaikuttavien kansainvälisten julkaisujen tuottaminen edellyttäisi
selkeästi muutoksia tutkijoiden työsuhteiden pysyvyyden ja keston
suhteen.
Raportti tuo myös esiin Suomen huonon aseman kansainvälisessä
vertailussa opettaja-opiskelija -suhteen perusteella arvioituna. Suomessa
yliopistoissa opiskelijoiden määrän huomattavaa kasvua
on vastannut opetushenkilökunnan määrän lievä
supistuminen, joka sekään tuskin luo parempia edellytyksiä
menestyä merkittävillä tieteellisillä julkaisuilla
kansainvälisillä tieteen kentillä. Tähän tilanteeseen
on tosin nyt jo saatu parannusta, kun valtiovarainministeriön ensi
vuoden talousarvioesityksessä yliopistojen opetushenkilöstöön
lasketaan mukaan myös tutkijat. Tämä laskennallinen muutos
on jo nyt parantanut yliopistojen opettaja/opiskelija-suhdetta reippaasti,
vaikka kyynikko sanoisi moista tilastolliseksi kikkailuksi.
Tilastokeskuksen toteuttamien yliopiston henkilöstön ajankäyttöä
koskevien selvitysten perusteella tutkimukseen käytetty aika on selkeästi
vähentynyt nimenomaan alemman opetus- ja tutkimushenkilöstön
työtehtävien jakaumassa ja opetukseen sekä hallintotehtäviin
käytetty aika on vastaavasti lisääntynyt. Kun tähän
vielä lisätään tutkimusrahoituksen muuttuminen lyhytkestoisia
kilpailtuja tutkimusprojekteja suosivaksi, voidaan pitää melko
luonnollisena kehitystä, jossa soveltavan tutkimuksen nähdään
saaneen korostuneen merkityksen. Edellä mainitut yliopistoissa tehtävän
tutkimuksen edellytyksiin vaikuttavat seikat olisi syytä ottaa merkittävien
muutosten kohteeksi sen sijaan, että huomio kiinnitetään
kysymykseen soveltavan tutkimuksen painottumisesta perustutkimukseen nähden.
* * *
Käsitteinä perustutkimus ja soveltava tutkimus ovat ongelmallisia
ja niiden välinen empiirinen rajanveto on erittäin tulkinnanvaraista.
Tässä teemanumerossa Reijo Miettinen ja Juha Tuunainen
perehdyttävät lukijat perusteellisesti joihinkin näiden
käsitteiden tulkinnanvaraisuuksiin tarkastelemalla rajanvedon historiallisia,
Yhdysvaltain ja OECD:n tiedekategorisointiin liittyviä taustoja.
Samalla he osoittavat käsitteiden käyttöön liittyviä
ongelmia. Artikkelin perusteella voi tehdä sen johtopäätöksen,
että näiden käsitteiden käyttö perustuu historiallisiin
lähtökohtiin ja niiden ongelmallisuus on nostettu aiemminkin
esiin sekä tutkimuksessa että julkisissa keskusteluissa. Kuitenkin
käsitteitä käytetään edelleen tutkimuksen arvioinnin
ja jaottelun taustalla, ei pelkästään tilastollisina kategorioina.
Käytännössä perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen
erottaminen ja niiden välisen vuorovaikutuksen arviointi on hyvin
moniulotteinen ja hankalasti arvioitavissa oleva ilmiö, eikä
hierarkkisesti ”perustutkimuksesta” tuon tutkimuksen käytännön
soveltamiseen johtava jatkumo. Ketju voi toimia myös toiseen suuntaan:
käytännöllisten ongelmien ratkaisu on tieteen historiassa
johtanut myös teoreettisiin läpimurtoihin.
Yliopistojen lisäksi tutkimusta tehdään kasvavassa määrin
yhteiskunnassa muuallakin. Suurilla yrityksillä on omia laajojakin
tutkimusyksiköitä ja julkisen sektorin tiedontuotantoa varten
on perustettu myös useita ns. sektoritutkimuslaitoksia. Viimeaikaisessa
keskustelussa voimakkaimmin on noussut esiin VTT:n suhde omiin tutkijoihinsa,
erityisesti heidän sananvapauteensa ja yksikön tutkimuksen luotettavuus
tästä katsantokannasta käsin. Näihin kysymyksiin liittyviä
seikkoja nousee esiin Arja Haapakorven artikkelissa, jossa hän
pohtii luottamuksen ja vaikutusvallan suhdetta sektoritutkimuksessa luottamussuhteen
ja yhteisen tulevaisuusperspektiivin käsitteiden avulla. Tutkimuksensa
perustana Haapakorvella on yksi ulkomainen ja yksi suomalainen kohde-esimerkki.
Näyttää siltä, että näissä ongelmallisissa
esimerkkitapauksissa sektoritutkimuslaitokset ylimitoittivat oletetun
tulevaisuusperspektiivin huomioimisen, eli toisin sanoen eivät halunneet
järkyttää yhteisössä vallitsevaa yhteisymmärrystä
toivottavasta tulevaisuudesta. Toisaalta tutkimuslaitokset eivät
täysin hyödyntäneet omaa asiantuntemustaan, mikä johti
ongelmiin tiedon käytössä. Sektoritutkimuslaitosten ja
niitä rahoittavien instituutioiden riippuvuussuhde ja keskinäinen
luottamus vaikuttaakin merkittävästi tiedon tuottamiseen ja
hyödyntämiseen.
Muuntogeenitekniikka on Suomessa ja Euroopassa herättänyt kiivasta
keskustelua erityisesti elintarvikkeiden jalostukseen liittyen. Marko
Ahteensuu ja Helena Siipi pohtivat artikkelissaan perusteellisesti
syitä muuntogeenitekniikkavastaisuuteen. He tarkastelevat tietämättömyyden
merkitystä keskustelun taustalla ja analysoivat tähän liittyvää
tietovajemallia ja sitä kohtaan esitettyä kritiikkiä. Artikkelissa
nousee esiin myös arvojen ja tosiasioiden sekaantumisen vaikutus
muuntogeenitekniikan taustalla käytävässä arvolatautuneessa
keskustelussa. Lehden teemaa ajatellen kyseessä on konkreettinen
esimerkki tieteellisen tutkimuksen tulosten soveltamiseen liittyvistä
ongelmista suhteessa kansalaisiin ja heidän mielipiteisiinsä
vaikuttaviin tekijöihin.
Markku Mattila tarkastelee erityisesti Suomen Akatemian näkökulmasta
mutta myös yleisemmällä keskustelun tasolla tieteen yhteiskunnallista
merkitystä ja siitä käytävää keskustelua.
Mattilakin päätyy johtopäätökseen tieteen viimekätisestä
arvaamattomuudesta. Tähän arvaamattomuuteen ei kategorinen jako
soveltavaan tutkimukseen ja perustutkimukseen hevin istu. Samaan aihepiiriin
tuovat mielenkiintoisen näkökulman myös Jyväskylän
yliopiston tutkijat omalla puheenvuorollaan. Soveltava kielitiede tieteenalan
nimenä antaa oivan lähtökohdan soveltavan tutkimuksen ja
perustutkimuksen käsitteiden problematisoinnille ja niiden yhteiskunnallisten
ulottuvuuksien arvioinnille. Yhteiskunnallisen relevanssin nimissäkin
voi tehdä kiinnostavaa tutkimusta. Opetus ja tutkimus ovat, kuten
aiemmin on jo tullut todetuksi, toisiinsa kytkeytyvät tehtävät
yliopistossa. Pekka Neittaanmäki ja Johanna Ärje
luovat lehden lopussa olevassa katsauksessaan kuvaa erityisesti opetuksen
välittömistä yhteiskunnallisista vaikutuksista tarkastelemalla
korkeakoulutettujen työllisyyden kehitystä viime vuosina Suomessa.
* * *
Suomen tieteen tila ja taso-raportissa väitettä soveltavan tutkimuksen
suhteettoman suuresta osuudesta suomalaisessa tiedemaailmassa tuetaan
huomioilla tutkimusrahoituksen painottumisesta. Tekesin tutkimus- ja kehittämistoiminnan
rahoitus on selkeästi yliopistojen perusrahoitusta suurempi, ja Tekesin,
yritysten ja ministeriöiden tutkimus- ja kehittämisrahoitus
ylittää selvästi Suomen Akatemian rahoituksen. Tämän
väitteen taustalla on siis epäsuorasti ajatus siitä, että
Tekesin, yritysten ja ministeriöiden rahoituksella ei voisi tehdä
”perustutkimusta”, tai että yliopistojen ja Akatemian
rahoituksella tuota perustutkimusta itsestään selvemmin tehtäisiin.
Tämä kehäpäätelmä johtaa keskustelun itse
asiassa muna vai kana -tilanteeseen. Onko rahoitus kohdistettu soveltavaan
tutkimukseen (mikä tarkoittaa kärjistetysti lyhytaikaista kehitystyötä
pitkäjänteisen ”perustutkimuksen” kustannuksella),
vai onko rahoitus lyhytaikaista (mikä johtaa lyhytjänteiseen
”soveltavaan tutkimukseen”)?
Suomen tieteen tila ja taso-raportissa asetettiin tavoitteeksi kansallisen
tiedestrategian laadinta. Strategian olisi tarkoitus toimia 10 vuoden
aikajänteellä, ja siinä pitäisi suunnitelman mukaan
myös esittää konkreettinen keinovalikoima tavoitteiden
saavuttamiseksi. Olisiko tässä strategiatyössä paitsi
hyödyllistä, myös välttämätöntä
luopua keinotekoiseksi osoittautuneesta jaosta soveltavaan tutkimukseen
ja perustutkimukseen, ja yksinkertaisesti pyrkiä pitkäjänteiseen,
kiinnostavaa ja tieteellisesti haastavaa tutkimusta tukevaan tavoitteistoon?
Kari Kuoppala ja Taina Saarinen