Tiedepolitiikka 3/09
Pääkirjoitus
Suomalaisen korkeakoulupolitiikan uudet tuulet
Suomalainen tutkimus on saanut osakseen viime aikoina kriittistä arvostelua. Erityisesti huomiota on kiinnitetty tutkimuksen kansainvälisyyden heikkoon tasoon. Sekä Suomen innovaatiojärjestelmää koskeva kansainvälinen arvio että Suomen Akatemian tieteen tilaa ja tulevaisuutta koskeva raportti päätyivät molemmat tähän samaan lopputulokseen. Havaintojen perusteella voidaan myös todentaa negatiivinen kehitys erityisesti nuoren tutkijakunnan aktiivisuudessa vierailla ulkomailla ja työskennellä pidempiä aikoja ulkomaisissa yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa. Viittaukset suomalaiseen tutkimukseen ovat kansainvälisissä julkaisuissa vähentyneet ja esimerkiksi muiden Pohjoismaiden tiede ja tutkimus ovat tässä suhteessa meitä kansainvälisempiä. On siis aihetta pohtia syitä tähän huonoon kehitykseen.
Verrattaessa yliopistoja vaikkapa 30 vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin jo elettiin kuitenkin massoittuvan korkeakoululaitoksen aikaa, yliopistot ovat arkihavainnoissa monin verroin kansainvälisempiä tänä päivänä kuin tuolloin. Perustutkinto-opiskelijoiden kansainväliset vaihto-ohjelmat ovat tuoneet yliopistoihin paljon vierailijoita muista maista ja yliopistoissa on tarjolla koulutusohjelmia, joissa opetus annetaan pääasiassa englannin kielellä. Vähiten tähän liittyvä kansainvälistyminen näkyy henkilöstössä kaikilla tasoilla ja kaikissa henkilöstöryhmissä.
Syitä Suomen tieteen kansainvälisen näkyvyyden laskuun on nähty liiallisessa soveltavan tutkimuksen tekemisessä ja jossain määrin myös huonossa tutkimusinfrastruktuurissa, laboratorioiden ja laitteiden jälkeenjääneisyydessä. Vähemmän huomiota on raportteja kommentoitaessa kiinnitetty suomalaisen tutkimusrahoituksen rakenteelliseen muutokseen. Pääsääntöisesti kilpailtu tutkimusrahoitus on hyvin lyhytjänteistä. Lyhytjänteisyys vaikuttaa tutkimusaiheiden valintaan ja usein jatkuvaan rahan perässä juoksemiseen uusien tutkimushakemusten valmistelun ja suunnittelun kautta. Lyhytjännitteisellä rahoitusrakenteella ei aina synny kansainvälisesti kovaa ja kiinnostavaa tiedettä.
Suomen tieteen kansainvälistymiskysymyksiä koskevissa virallisissa kannanotoissa on kiinnitetty huomiota vain vähän, jos lainkaan, yliopistoissamme vallitsevaan pätkätyökulttuuriin ja sen merkitykseen suhteessa kansainvälistymiseen. Edellä arvioin kansainvälistymisen lisääntyneen yliopistoissa eri muodoissaan viimeisen 30 vuoden aikana. Pätkätyöläisyydelläkin oli eri muodot vielä 30 vuotta sitten yliopistoissa. Nuorempi tutkijakunta oli pääasiassa tuolloinkin määräaikaisissa viroissa, mutta esimerkiksi nimitykset assistentuureihin annettiin vähintään 3 tai 5 vuodeksi kerrallaan ja usein ensimmäisen kauden jatkoksi oli mahdollisuus saada toinen kausi. Kansainvälistymään lähteminen viiden vuoden kaudella on huomattavasti helpompaa päättää kuin nykyisistä monesti alle vuoden mittaisista palvelussuhteen pätkistä lähtien. Näkisin, että suomalaisen tieteen kansainvälistymiseen vaikuttavat heikentävästi niin tutkimusrahoituksen lyhytjänteisyys kuin nuoremman tutkijakunnan palvelussuhteiden epävarmuuskin.
***
Käsillä olevassa Tiedepolitiikka -lehdessä tarkastellaan yliopistojen kansainvälistymistä ja siihen liittyviä teemoja monelta kannalta. Omassa artikkelissaan Terhi Nokkala luotaa kansainvälistymiskeskustelun muutoksia viimeaikaisten ilmiöiden osalta parin vuoden takaisen väitöskirjansa tuloksiin verraten. Nokkalan mukaan korkeakoulupoliittinen kansainvälistymiskeskustelu Suomessa perustuu useisiin toisiaan täydentäviin diskursseihin. Viimeaikaisista ilmiöistä hän tekee varovaisen päätelmän, jonka mukaan korkeakoulujen kansainvälistymistä koskevassa keskustelussa Suomen kilpailukykyä korostavat diskurssit näyttäisivät olevan aktualisoitumassa.
Nokkalan kanssa samankaltaiseen lopputulokseen tulee myös Elias Pekkola katsauksessaan, jonka kohteena on niin ikään yliopistojen kansainvälistymisen ympärillä käytävä keskustelu. Hän kiinnittää mm. huomiota opetusministeriön uuden kansainvälistymisstrategian tavoitemuotoiluun, jonka mukaan yksi korkeakoulujen kansainvälistymisen tavoitteista on osaamisen viennin edistäminen. Tästä aihepiiristä mielenkiintoisen kuvauksen antavat Hölttä, Pekkola ja Cai omassa artikkelissaan, jossa kuvaavat käytännön esimerkin kautta osaamisen vientiä. Vientikohteena on Kiina ja osaamisen viennin muotona kiinalaisten korkeakouluhallinnon virkamiesten kouluttaminen Suomessa. Artikkelissa nostetaan osaamisen vientiin liittyen monenlaisia näkökohtia esiin, mutta osoitetaan samalla osaamisen viennin hankaluudet suomalaisen yliopistojärjestelmän piirteistä johtuen.
***
Uusi yliopistolaki lisää yliopistojen taloudellista autonomiaa ainakin periaatteellisella tasolla yliopistojen vapautuessa valtion tiliviraston asemasta. Jatkossa julkisoikeudellisena henkilönä tai säätiönä toimivat yliopistot saavat entistä itsenäisemmin päättää taloudestaan, ja vastaavasti joutuvat siitä myös aiempaa suurempaan vastuuseen. Työnantaja-aseman myötä yliopistot joutuvat myös itsenäisesti ratkaisemaan kantansa edellä mainitsemaani pätkätyöongelmaan.
Yliopistojen taloudellista autonomiaa ja sen muutoksia voidaan lähestyä monista erilaisista näkökulmista. Jussi Kivistö tarjoaa omassa artikkelissaan mielenkiintoisen teoreettisen vaihtoehdon erittelemällä valtion ja yliopiston suhdetta agenttiteorian antamilla käsitteillä agentin ja päämiehen välisenä suhteena. Tuo suhde aktualisoituu instrumentaalisen ja institutionaalisen yliopistonäkemyksen välistä jännitettä eriteltäessä. Edellinen äärimmillään tekee yliopistosta päärahoittajansa eli valtion työkalun ja jälkimmäinen taas jättää liikaa taka-alalle yliopiston verovaroihin pohjautuvaan talouteen liittyvän tilivelvollisuuden.
Yliopistojen taloudellisen autonomian ympärillä käytävään keskusteluun ja osin myös kansainvälistymisen merkitykseen liittyy Juha Tuunaisen artikkeli, jossa hän esimerkin avulla kuvaa yliopistotutkimuksen tulosten pohjalta kehittyneen yritystoiminnan sopeutumisprosessia globaalin markkinatalouden syövereissä. Kuvauksessa esiin nousevat ongelmat ovat huomion arvoisia, kun käydään keskustelua yliopistojen mahdollisuuksista varainhankintaan tieteellisten tutkimustulosten kaupallistamisen kautta.
Uusi yliopistolaki ja yliopistojen rakenteellinen kehittäminen antavat paljon tutkimusaiheita, mutta lyhytjänteinen tutkimusrahoitus tarjoaa huonosti resursseja niiden tutkimiseen, kun sektoritutkimusta rahoittava opetusministeriökin päätti olla aloittamatta uusia tutkimushankkeita säästösyihin vedoten. Kovin täysimääräisesti ei tältä pohjalta näyttäisi käynnistyvän eduskunnan velvoittama yliopistolain seuranta. Ministeriön säästöpäätös havainnollistaa kuitenkin sektoritutkimusvaroin tehtävän tutkimuksen haavoittuvuutta ja lyhytjänteisyyttä omalla karulla tavallaan.
Tampereella 16.11.2009
Kari Kuoppala