Tiedepolitiikka 3/08
Pääkirjoitus
Talous ja tekniikka yhteiskuntaamme ohjaamassa
Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ovat taas kerran muistuttaneet siitä, että talous ohjaa yhteiskunnallista kehitystä voimakkaasti. Yhä selkeämmin globaalit maailmanlaajuiset ilmiöt heijastuvat melko välittömästi meidän pieneen kansantalouteemme. Niinpä maksamme Yhdysvaltain holtittoman asuntoluototuksen seurauksia myös täällä Suomessa. Nykyinen vaihe maailmassa merkinnee jonkinlaista käännekohtaa itseohjautuvan talouden kehityksessä. Jälleen kerran olemme tilanteessa, jossa rajaa julkisen ohjauksen ja talouden maksimaalisen toimintavapauden välillä käydään ja pohditaan perusteellisesti eri näkökulmista. Yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta talouden toimintavapaus ei Yhdysvalloissa, vapaan markkinatalouden kehdossa, ole johtanut hyvään lopputulokseen kaikkien kannalta. Seuraus on ollut tavoitteeseen nähden päinvastainen, kun monissa johtavissa länsimaissa kehitys on johtamassa pankkijärjestelmän osittaiseen sosialisointiin, pankkien ajautumiseen tiukkaan valtion kontrolliin ja tukirahoitukseen.
Aatteellisesti jotkut puhuvat libertarististen vapaan talouden oppien tulosta tiensä päähän. Sosiaaliliberalististen ellei peräti keynesiläisten ajatusten voisi ennakoida nostavan päätään nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Moraali ja etiikka liittyvät kiinteästi talouden toiminnasta käytävään keskusteluun. Tässä lehdessä on Jukka Mäkisen ansiokas katsaus moraalitalouden peruskysymyksiin. Siinä tuodaan havainnollisesti esiin, miten yhdysvaltalaisen moraalitalouden kopioiminen ei ole järkevää pohjoismaiseen kontekstiin siirrettynä, koska yritysten ja valtion suhde pohjoismaisessa yhteiskuntarakenteessa on toisenlainen kuin taloudellisen liberalismin oppien varaan rakennetussa yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa. Suomalainen yhteiskunta rakentuu oikeudenmukaisuuteen perustuvaan julkisen vallan ja talouden väliseen suhteeseen, joka on pitkällä ajalla tuottanut korvaamatonta luottamuspääomaa, jonka varaan on myös tarpeen kehittää oma mallinsa moraalitaloudesta ja yrityksille kuuluvasta osasta yhteiskuntavastuuta.
***
Korkeakoulupolitiikassa meillä Suomessa ja myös Euroopassa laajemmin on käyty viime vuosina keskustelua yritysten ja muiden valtiontalouden ulkopuolisten rahoittajien kasvavasta roolista erityisesti yliopistoissa tehtävän tutkimuksen rahoituksessa. Tähänkin kehitykseen mallia ja pontta on haettu Yhdysvalloista ja sikäläisistä yliopistojen johtamis- ja rahoitusmalleista. Samalla tavalla kuin koko yhteiskunnan tasolla myös korkeakoulu- ja tiedepolitiikassa talous näyttää saavan yhä merkittävämmän aseman keskustelun rajoja asetettaessa. Suomalaisessa keskustelussa on viime vuosina esitetty yliopistoja koskevia kriittisiä kannanottoja yliopiston ulkopuolelta. Erityisesti elinkeinoelämän edustajat ovat kantaneet huolta yliopistojen kyvystä palvella talouselämän innovaatio- ja koulutustarpeita. Näissä puheenvuoroissa yliopiston ensisijaiseksi tehtäväksi on voinut sekä riveiltä että erityisesti niiden välistä lukea talouselämän tarvitsemien palveluiden tuottamisen. Yliopisto on haluttu valjastaa osaksi taloudellista innovaatiojärjestelmää.
Käytin edellä tarkoituksellisesti ilmauksia elinkeinoelämä ja elinkeinoelämän edustajat. Näin korkeakoulupoliittisessa keskustelussa usein ilmaistaan taloudellisten sidosryhmien vaikutus yksilöimättä tarkemmin, mitä tai keitä tarkoitetaan. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea Ilkka Kauppisen ja Olli-Pekka Moision artikkeli tämän päivän korkeakoulupolitiikan taustalla vaikuttaneista ja vaikuttavista elinkeinoelämän intresseistä. Nyt kasvoton elinkeinoelämä saa konkreettisen muodon Suomen työnantajain keskusliiton perustaman Teollisuuden koulutusvaliokunnan hahmossa. Artikkelissa tarkastellaan seikkaperäisesti vuonna 1986 julkaistua pamflettia Teollisuuden korkeakoulupoliittisia linjoja. Tekstissä nostetaan esiin se yllättävänkin suuri samankaltaisuus, joka vallitsee viimeisten parin vuosikymmenen aikana toteutettujen korkeakoulupoliittisten uudistusten ja pamfletissa asetettujen tavoitteiden välillä.
Talouden intressien mukaisessa korkeakoulupolitiikassa ei jää aikaa tuottamattomalle akateemiselle näpertelylle. Silti tämä taloudellisiin innovaatioihin johtamaton tutkimus vaikkapa tieteen omasta historiasta, moraalikysymyksistä tai tutkijan ammattikuvasta on tieteen kehitykselle välttämätöntä. Tieteentutkimuksen tarpeellisuuteen myös hengentieteissä kiinnittää artikkelissaan huomiota Jouni Huhtanen. Hän esittää kaikkiaan 12 eri perustetta sille, miksi tieteen omaa kehitystä selvittelevä tutkimusperinne on tarpeellinen. Tieteentutkimus on alue, joka ei menesty parhaalla mahdollisella tavalla nykyisessä tutkimusrahoitusmallissa, jossa suurin osa rahoituksesta perustuu akateemisen maailman ulkopuolisista intresseistä lähtevään tutkimusaiheiden valintaan. Sen asema poliittisessa puheessa niin tärkeäksi nousseessa innovaatiojärjestelmässä ei ole kovin keskeinen ulkopuolisten rahoittajien silmissä.
Tekniikan tutkimus on innovaatiojärjestelmän ja yliopistojen ulkopuolisten tahojen korostama toiminnan alue, johon yliopistojen toivotaan yhä laajemmin panostavan. Tekniikan tutkimuksenkin saralta löytyy kuitenkin hyvin erilaisia alueita. Tämän lehden palstoilla olen halunnut tarjota erityisesti tilaa yhteiskuntatieteellisistä ja humanistisista lähtökohdista tekniikkaa tarkasteleville puheenvuoroille, koska sellaiselle tutkimukselle ei välttämättä ole runsaasti sopivia julkaisufoorumeita tarjolla. Tähän sarjaan tässä numerossa kuuluvat Ulla Heinosen ja Ahti Korhosen artikkelit. Heinonen arvioi pikaviestimien käyttömahdollisuuksia erilaisten käyttäjäryhmien kannalta virtuaaliympäristöissä. Aihepiiri on keskeinen sekä työelämän jatkuvan kiireen, että myöskin kasvavien matkustuskustannusten kannalta. Talouden globaalit ulottuvuudet monikansallisessa yritystoiminnassa ovat myös aihepiiriin välittömästi kytkettävissä oleva näkökulma. Korhonen puolestaan pohtii äänen muuttunutta merkitystä television toiminnassa ja tämän kehityksen vaikutusta kodin ympäristöön.
***
Kunnallisvaalit ovat meneillään tämän pääkirjoituksen laatimisen aikaan. Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehden Aikalaisen sivulla kunnallisoikeuden professori Aimo Ryynänen pohtii kunnallisvaalien kannalta keskeisen palvelurakenneuudistuksen toteutusta kunnallisen itsehallinnon kannalta ja pelkää, että itsehallinto hukkuu suuriin kuntaliitoksiin. Ryynänen arvostelee uudistuksen taustalla näkyvää uskoa suuruuden ekonomiaan ja uudistuksen hallintokeskeistä toteutusta, jossa valtion, kunnan ja kansalaisen työnjakoa koskeva peruskysymys jätetään käsittelemättä. Valtio määrää kunnissa sekä tehtävät että tuloperustan lakisääteisesti.
Professori Ryynäsen haastattelu sai minut pohtimaan korkeakoulupolitiikkaa samasta näkökulmasta. Hukkuuko yliopistojenkin autonomia suuruuden ekonomiaan nojaavaan innovaatiojärjestelmäkeskeiseen uudistusaaltojen vyöryyn? Analogia kunnallishallinnon uudistuksiin löytää muitakin kontaktipintoja. Yliopistoissakin valtio hyvin pitkälti määrää sekä tehtävät että tuloperustan. Yliopistoissakin uudistukset toteutetaan hyvin hallintokeskeisesti. Tästä viimeisimpänä esimerkkinä vaikkapa eri yliopistoissa kehitteillä olevat työajanseurantajärjestelmät. Meillä Suomessa näyttää siis vallitsevan politiikan eri rintamilla jakamaton usko sekä suuruuden ekonomiaan että hallintokeskeiseen uudistamiseen. Valmisteilla olevaa uutta yliopistolakia ja siihen läheisesti kytkeytyvää yliopistojen rakenteellista kehittämistä tulisi pohtia myös kriittisesti suuruuden ekonomia ja hallinnollisten rakenteiden muuttamisen merkitys kyseenalaistaen.
***
Lopuksi voisi kirjata ylös muutamia huomiota lehdessä olevasta Osmo
Lampisen katsauksesta koulunuudistajana ja aktiivisena kirjoittajana
tunnetun Touko Voutilaisen ajatuksista. Yhteiskunnan uudistamisessa
lähtökohtana tulisi olla todellisuudesta riippumaton ideaali,
mutta uudistus tulisi toteuttaa askel askeleelta vallitsevat olosuhteet
erittäin huolellisesti huomioon ottaen. Opettamisessa ja koulutuksessa
yleensä tavoitteena tulisi olla yleistettävissä olevan
eli teoreettisen, käsitteiden pohjalle rakentuvan tiedon ja ajattelun
kehittyminen. Liiallinen erikoistuminen yleissivistyksen kustannuksella
synnyttää vain asiantuntijoita, jotka puhuvat toistensa ohi
ymmärtämättä toisiaan. Luovaan työhön
kuuluu määrätietoinen ja keskittynyt syventyminen itse
asiaan ja toisaalta mielikuvituksen vapaa lento. Mielikuvitus ei saa
riippua tahtomisesta, tarvitsemisesta tai muusta haluamisesta. Kuvittelu,
joka syntyy tarpeista, ei ole vapaa vaan sidottu.
Näitä periaatteita soisin nykyistä enemmän sovellettavan
myös korkeakoululaitoksemme kehittämiseen.
Vaasassa YK:n päivänä 24.10.2008
Kari Kuoppala