Tiedepolitiikka 3/06
Pääkirjoitus
Suomalaista ruokaa!
Tänä syksynä EU:n presidenttiyden aikana on silmä kovana seurattu sitä, mitä suomalaiset isännät vierailleen tarjoavat. Ruokaan on kiinnitetty ennen näkemätöntä huomiota niin sanotussa yleisessä Suomi-kuvaan liittyvässä keskustelussa. Kotoperäinen ruoka nousi puheenaiheeksi noin vuosi sitten, kun korkeat valtionpäämiehet Berlusconi ja Chirac pohtivat ääneen suomalaisia ruoka-muistojaan. Kommentit osuivat naulan kantaan. Lisäksi, aiheesta on helppoa keskustella – meillä kaikilla on ruokaan ja ruokailuun liittyvää omapohjaista kokemusta.
Ruoan valmistaminen on universaalia ja yhdistää ihmisiä kaikkialla maailmassa. Aterian valmistamiseen ja syömiseen liittyvät tavat kuuluvat kulttuurihistorian vanhoihin kerrostumiin. Syöminen on samalla kertaa intiimiä ja yleistä. Ruokaan liittyvät tottumukset ovat luonteeltaan konservatiivisia. Kun makuun kerran päästään, maistuu se hyvältä elämän loppuun saakka. Ruoka on kuin silta tai kieli, jonka avulla kommunikoimme. Sen ääressä voi tuntea syvää vierautta tai suurta solidaarisuutta.
Viime vuoden aikana velloneessa ruokakeskustelussa on ollut monia kiinnostavia piirteitä. Yksimielisyyteen ei ole päästy edes siitä, mikä ruoka on suomalaisinta. Asia on kiinnostava ja ansaitsee läpivalaisun. Ruoka ei ole neutraalia. Siihen liittyvä kulttuurinen käsitys suomalaisuudesta on syntynyt kulttuuristen ja poliittisten prosessien seurauksena, kuten osaltaan tässä lehdessä Derek Fewsterin artikkeli osoittaa. Maamme gastronominen omakuva on muodostunut osana poliittista ja kulttuurista suomalaisuuden rakentamista. Vaikutteita on saatu ja haettu idästä ja lännestä. Ruoka muuttui suomalaiseksi samalla lailla, joilla muukin ”kansallinen” on lisätty identiteettimme.
Ruoan kansallinen omaleimaisuus, sen suomalaisuus on peräisin samasta lähteestä kuin muukin eksotiikaksi leimattu kulttuurisamme. Kun Suomi-kuvaa luodaan ruoan avulla, haetaan syömäkulttuuriin raaka-aineita joko metsästä, merestä tai Lapin erämaista. Karhu ja poro, lohi ja lakka on valjastettu suomalaisten raaka-aineiden kantaäideiksi. Omaleimaisuususkoon on kuulunut maakuntaruokien nostaminen erityisasemaan. Ilmiö tapahtui aikana, jolloin maakunnat muutoinkin nostettiin kulttuurimme keskiöön.
Aikamme keskustelu ruoan suomalaisuudesta on vaikeaa, koska sen taustalla oleva yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tilanne on vaikea. Suomi on rajusti muuttunut viime vuosikymmenten aikana, samoin ovat muuttuneet ruokatottumukset maatalousvaltaisesta moderniin urbaaniin syömiseen. Muutto kasvukeskuksiin on sekoittanut alueellisen ruokaperinteen. Kulutuserot ovat tasaantuneet; samaa ruokaa syödään maan eri osissa, maalla ja kaupungissa. Uutuuksien jatkuvassa tulvassa perusraaka-aineet, maitotuotteet, peruna ja leipä, ovat säilyttäneet asemansa. Elintason noustessa uudet ongelmat ovat ajankohtaisia: niukkuuden aiheuttamat sairaudet ovat vaihtuneet yliravitsemuksen aiheuttamiin elintasosairauksiin.
Ruoka- ja terveysvalistuksella ja kotitalousopetuksella on Suomessa pitkät perinteet. Perinteisten ruokatottumusten muuttamisella on kansanterveysajattelussa olennainen osa. Kaupungistuminen ja elämäntapojen sirpaloituminen on tuonut uusia sävyjä kotiruoan asemaan. Kotona tehtävän ruoan ja yhteisten aterioiden määrä on vähentynyt samalla kun Suomelle tyypillinen koulu- ja työpaikkaruokailu on yleistynyt. Unelma suomalaisesta ruoasta ja todellinen syömätilanne eivät aina kohtaa.
Monikulttuurisuus näkyy siinä, miten hyvin vieraan ruokavaikutteet on omaksuttu osaksi arkipäivän syömistä. Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin Suomi-kuvan ruokasuomalaisuus. Pizza on korvannut lihakeiton, kebab ruisleivän, oliiviöljy voin ja riisi perunan.
Vaikutteita on omaksuttu eri suunnilta. Ongelma onkin, miten ruoan ”suomalaisuus” tänään määritellään. Saako suomalaisinta ruokaa kotona vai Tasavallan presidentin illallisilla?
Eurovaikuttajat koskettivat tähän kipupisteeseen ja me älähdimme. Suomalaisena ruokana tarjoillaan edelleen maakunta-, perinne- ym. ruokia tavalla, jolla ei juuri ole kosketuskohtaa siihen mitä me suomalaiset arkena syömme. Nykykulinarismimme on epävarma sosiaalisesta taustastaan. Monissa maissa, kuten Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Unkarissa tai Ruotsissa arvostetaan edelleen talonpoikaista keittiötä. Tai sitten parhaat tarjottavat ovat siirtyneet säätyjen pöydistä kaikkien omaisuudeksi. Näin on ollut Ranskassa ja Venäjällä. Siirtomaatausta leimaa käsityksiä hyvästä ruoasta esimerkiksi Alankomaissa ja Englannissa.
Ruoka on kytkenyt suomalaiset maaseutuun. Kaupungistuminen ja elämäntapojen sirpaloituminen ovat jättäneet jälkensä. Kotiruoan ja yhteisten aterioiden määrä on vähentynyt samalla kun koulu- ja työpaikkaruokailu on yleistynyt. Elintason noustessa uudet teemat ovat ajankohtaisia. Niukkuuden aiheuttamat sairaudet ovat vaihtuneet yliravitsemuksen tuomiin ongelmiin. Funktionaalinen ruis tai kolesterolia alentava maitotuote ovat suomalaisen tuotekehityksen tuloksia. Jotain on säilynytkin: me suomalaiset olemme tunnettuja vieraanvaraisuudestamme. Kun väkeä tulee kylään, pöytään pannaan parasta. Kahvikutsujen rinnalle on tullut muita nykyelämään sopivia, usein alkoholin kuorruttamia vieraanvaraisuuden muotoja.
Suomi on kiehtova ruokamaa. Syömäkulttuuristamme on paljon kerrottavaa, paljon tutkittavaa.
Tähän saakka ruokakentän eri toimijat ovat liikkuneet erillään toisistaan. Yliopistoilla tutkitaan ravitsemukseen liittyviä kysymyksiä, kansanterveyden ja lääketieteen tutkimuksen rahoittajia kiinnostavat omat, terveyteen ja elämäntapoihin liittyvät erikoiskysymykset. Eri ministeriöt pallottelevat kukin tahollaan ruoan tuottamisen, markkinoinnin ja kuluttamisen teemakokonaisuuksia. Kotitalousseurat ja ruokapiirit kukoistavat. Elintarvikkeiden valmistajat, edunvalvojat ja markkinoijat toimivat omillaan. Keittiömestarit tekevät tahollaan pr-työtä ja ravintoloissa haetaan suomalaisuusteemoja, siinä joskus epäonnistuen.
Ruokakeskustelu lainehtii, kysymyksiä on ilmassa. Kun ei saatu eurooppalaista elintarvikevirastoa, voitaisiin ponnistella kotimaisen ruokakeskuksen puolesta. Se toimisi ruokatiedon vaalijana ja perinnetiedon keruupisteenä, informaatiokeskuksena ja edistäisi suomalaisen ruoan vientiä. Mallia voi ottaa Luston metsämuseosta ja metsätietokeskuksesta, suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskuksesta ja Heurekasta. Keskuksen tulee olla paikka, jossa kylläinenkin viihtyy.
Laura Kolbe
päätoimittaja