Tiedepolitiikka 3/05
Pääkirjoitus
80-lukulainen etsii paikkaansa – kaikki huomioidaan
Lähtiessäni 80-luvun alussa Tampereelta Helsinkiin opiskelemaan,
isäni antoi kaksi neuvoa: ahkeruus saa aina palkkansa ja lainaa kannattaa
ottaa. Isä oli näillä eväillä edennyt 14-vuotiaasta
tehtaan juoksupojasta työnjohtajaksi ja velattoman asunnon omistajaksi.
Työnantaja oli palkinnut ahkeruuden ja inflaatio syönyt perheen
asuntovelat.
Pahimman laman keskellä 90-luvun alussa nostin maisterin paperit yliopistosta. Velkaa oli rutkasti ja tuleva työelämä avautui edessä suurena kysymysmerkkinä. Pelastauduin monen muun naisen tavoin kodin seinien sisäpuolelle, lapsia hoitamaan. Maisterille ei enää aiempaan malliin vihreää oksaa tarjottu eikä tekevälle työtä löytynyt, niin kuin oli aina vakuuteltu.
Taaksepäin katsoessani olen onnellinen, että vietin nuo vuodet kotiäitinä. 1960–70 -luvun äidithän tasa-arvokamppailun tiimellyksessä ja työelämän kiihkeässä imussa palasivat parin kuukauden äitiysloman jälkeen töihin. Minun sukupolvelleni kotiäitiys ei tosin ollut suuri periaatekysymys, vaan enemmänkin luovimista laman ja sen jälkeisen ajan rakennemuutoksen aalloilla. Lapset saivat kuitenkin hieman lykkäystä päiväkotiuransa aloittamisessa ja pikku hiljaa äitienkin työelämään siirtyminen onnistui. Opintolaina oli maksettu ennen 40-vuotissyntymäpäiviä.
Me 80-luvulla opiskelleet tunnistamme helposti toisemme, ajattelu- ja kokemustavassa on jotain samaa, vaikka olisimme tehneet erilaisia valintoja. Me pälyilemme ympärillemme, emme tiedä mihin kuuluisimme ja kenen joukoissa seisoisimme. 60–70 -luvuilla työelämään astuneet akateemiset sisaremme ja veljemme ovat mielestämme kummallisen varmoja elämästään. He täyttivät aikoinaan julkisen sektorin virat ja nyt heillä on pönäkät mielipiteet, maksetut asunnot, autot ja kesämökit.
Meistä seuraavaa sukupolvea, sitä 90-lukulaisten ”lamasukupolvea”, kuuntelemme ja katselemme hieman pelokkaina. Heillä on tavoitteita, kunnianhimoa ja kilpailunhalua, tutkintoja ulkomailta ja hienoa työkokemusta opiskeluajalta. Sellaista meillä ei ollut, eikä ole vieläkään. Opiskeluaikana me nautimme yliopiston ruokaloissa pitkiä lounaita, haltioiduimme Sartresta, de Beauvoirista, Linkolasta, Marquésista ja Kunderasta. Suhtauduimme luentoihin ja kirjoihin intohimoisesti – itsekin erosin poikaystävästä, joka oli eri mieltä Habermasista ja kriittisestä teoriasta. Illat teimme töitä siivoojina ja vahtimestareina, kesäisin nostimme rinkat selkään ja lähdimme maailmalle. Edellinen sukupolvi oli käynyt suuret taistelut, me nautimme sivistysyliopiston eksoottisista hedelmistä. Opiskelimme kehitysmaatiedettä ja naistutkimusta, kulttuuriantropologiaa ja seemiläisiä kieliä. Tulevaisuus toki ahdisti aina välillä, mutta olimme optimisteja, uskoimme maailmaan, jossa hyvät pyrkimyksemme lopulta palkitaan.
Kesällä tapasin pari vanhaa opiskelukaveria. Molemmat ovat väitelleet tohtoreiksi, heillä on virat yliopistolla ja toinen on jopa tehnyt monen vuoden kierroksen vierailevana tutkijana eri maanosien maineikkaissa yliopistoissa. Nelikymppisenä kumpikin miettii mitä tekisi isona. Vaihtoehdot ovat: ansiosidonnaiselle päivärahalle jääminen, koti-isyys, romaanin kirjoittaminen, jonkinlainen yrittäjyys. Pullamössösukupolven loputonta identiteettikelausta? Laiskuutta ja pakoa aikuisuudesta?
Tuskinpa. Molemmat ahkerat tutkijat, nuo pitkää työpäivää tekevät puurtajat kertoivat samasta vieraantuneisuuden kokemuksesta. Kummankaan mukaan sivistyksellä ja sitoutuneella työnteolla ei enää pärjää. Yliopistolla on kilpailtava verissä päin, sisällöstä ei enää ole väliä, kunhan se julkaistaan kansainvälisessä julkaisussa. He sanoivat, että juna johon meidän olisi pitänyt hypätä, meni jo. Sitä kuljettivat nuo asiansa hyvin hoitaneet edelliset sukupolvet. Kyytiin hyppäsi sittemmin myös laman keskellä kasvanut, maailman kovuuden ja kilpailun sisäistänyt sukupolvi. Me 80-lukulaiset jäimme laiturille Sartreinemme, eksistenssiämme pohtimaan. Emmekä me tiedä, olisimmeko edes halunneet siihen junaan.
Meillähän on elämisen taitoa, herkkyyttä ja draaman tajua. Emme vaadi paljon ja osaamme nauraa itsellemme – ainakin ne, jotka ovat välttäneet katkeroitumisen. Järkevimmät meistä ryhtyivät 80-luvulla ASP-säästäjiksi ja onnekkaimmat perivät asunnon isovanhemmilta. Useimpien asiat ovat niin hyvin, ettemme kehtaa valittaa. Silti me olemme hieman surullisia. Meitä riivaa tunne, että niitä ihanteita ja sitä maailmaa johon meidät kasvatettiin, ei enää ole olemassa. Katselemme ihmeissämme mitä yliopistolla nyt tapahtuu. Opiskelijat eivät enää ”käy luennoilla”, he ”käyvät koulua”. He eivät enää puhu Antti Eskolan kirjoista, vaan opintopisteistä. Ja niitä he haalivat myös kesällä. Olimmeko me viimeiset sivistysyliopiston kasvatit, me joilla oli vielä aikaa istuskella kuppiloissa?
Viime aikoina olen alkanut epäillä, että syrjäytymisen tunne on osa modernin ihmisen kokemusta iästä riippumatta. Katselin tv:stä keskusteluohjelmaa, jossa kolmikymppiset media-alan ihmiset hämmästelivät kuinka pihalla ovat uudesta tekniikasta. Useimpien uusien keksintöjen he antavat mennä ohi ajatellen että ”tässä iässä ei enää jaksa niihin perehtyä”. Kenelle näitä uudistuksia ja innovaatioita tehdään, jos jo kolmikymppiset kokevat olevansa niihin väsyneitä? Miten on tultu tilanteeseen, jossa parhaassa työiässä olevat ihmiset tuntevat olevansa väsyneitä osallistumaan ja tekemään maailmaa omakseen?
Kouluikäisten lasten äitinä olen kyllä yrittänyt pysyä edes vähän kärryillä maailman menosta. En silti ole pystynyt muodostamaan kokonaiskäsitystä edes suomalaisen koulun tilasta. Juuri kun olin lehtijuttujen perusteella päätynyt siihen, että opettajien aika menee nykyään kaikkeen muuhun kuin opettamiseen – he saavat olla psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja poliiseja – julkaistiin Pisa-tutkimuksen tulokset. Ulkomaiset delegaatiot saapuivat maahamme ja kysyivät ”miten te teette tämän?” Eri maista kotoisin olevat kouluasiantuntijat ihmettelivät, miten Suomessa pohjoisesta etelään, köyhältä alueelta rikkaalle, koulusta kouluun, vallitsee luokkahuoneissa sama yhdenmukainen rauhallinen opiskelun ilmapiiri. Omat parikymppiset opiskelijani Avoimessa yliopistossa kirjoittavat mallikkaita essee-vastauksia. Asiat hallitaan ja osataan ilmaista hyvin. Silti en uskalla epäillä äidinkielen opettajia, jotka kertovat koululaisten aineiden olevan nykyään yhtä tv-viihteestä nousevaa tajunnanvirtaa ilman välimerkkejä, isoja alkukirjaimia ja kappalejakoja. Miten sopivat yhteen opettajien kertomat kauhutarinat ja maailman parhaat koulusuoritukset? Miten muodostaa kokonaiskuvaa asioista, jotka tuntuvat olevan ristiriitoja täynnä?
Kumitehtaassa oppinsa saaneen isäni neuvoista ei ole ollut minulle hyötyä akateemisella taipaleellani vuosituhannen vaihteen Suomessa. Osaanko koulutuksen ammattilaisena varustaa omat lapseni paremmin matkalle avaraan maailmaan?
Helsingin Sanomien välissä on tullut kotiimme koulutusliitteitä, joissa oppilaitosten mainosten lisäksi on juttuja siitä, miten eri ihmiset ovat päätyneet ammatteihinsa. Syyskuussa ilmestyneen numeron juttu nuoresta näyttelijästä oli otsikoitu ”koulun kautta kunniaan”. Kirjoittajien sanoma nuorille ihmisille tuntuu olevan: ryhdy tähdeksi!
Omien lasteni kohdalla yritän silti taistella viihdemaailman ja markkinatalouden myllyjä vastaan. Otan riskin väärässä olemisesta ja vanhanaikaisuudesta. Tahtoisin välittää heille opiskeluaikojeni suuren ihanteen G.H. von Wrightin henkisen perinnön: ”Tietäminen on ihmisen omin elämänmuoto – se jossa ihmisyys selvimmin ilmenee. Kasvaminen olevaisen tuntemuksessa ja elämänkysymysten oikeassa ymmärtämisessä on ihmisen korkein ja puhtain onni.”
Katriina Järvinen
toimitussihteeri