< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/2019
Pääkirjoitus
Mittaaminen ja tasa-arvo
Tuloskulttuuriin siirtyminen valtionhallinnossa 1990-luvun alkupuolella siirsi korkeakoulut uudelle mittaamisen tasolle aiempaan verrattuna. Nimensä mukaisesti tuloskulttuurin tavoitteena on mitata tuloksia. Tulosten mittaaminen on vuosien kuluessa laajentunut opetus- ja kulttuuriministeriön ja yliopistojen välisistä tulossopimuksista yliopistojen sisälle koko ajan monimuotoistuen. Tulospalkkaukseen siirtyminen ulotti mittaamisen myös yksilötason arvioinnin perustaksi. Vertailtaessa korkeakoulujärjestelmiä toisiinsa Suomi lukeutuu korkeakoulutuksen rahoituksessa voimakkaasti tulospainottuneisiin. Tuloskulttuurilla ja siihen kuuluvalla mittaamisella on ollut sekä positiivisia että negatiivisia seurauksia. Talouden merkitys toiminnan osana on noussut uudelle tasolle korkeakouluyksiköissä ja mitattavat tulokset ovat parantuneet huolimatta heikosta resurssikehityksestä. Tuloskeskeisyyden seurauksena kilpailu on tuonut henkilöstön keskuuteen jännitteitä ja paineita, jotka heikentävät työilmapiiriä. Tulostavoitteet ohjaavat merkittävästi myös tutkimusta ja julkaisukulttuuria korkeakouluissa. Englannin kielestä on tullut yhä keskeisempi julkaisukieli kotimaisten kielten kustannuksella ja julkaiseminen painottuu yhä vahvemmin artikkeleihin monografioiden sijaan.
Tuloskulttuuri ja siihen liittyvä mittaaminen ovat lähitulevaisuudessakin korkeakoulujen keskeisin ohjauksen muoto. Tähän ei muutoksia ole tuomassa ainakaan uuden hallituksen ohjelma, jota on mielenkiintoista kuitenkin silmätä, kun hallituksen ensimmäiset toimintakuukaudet ovat jo takana. Hallitusohjelman luvussa 3.7 ”Osaamisen, sivistyksen ja innovaatioiden Suomi” löytyy neljäntenä tavoitteena ”Suomi on kansainvälisesti houkutteleva paikka opiskella, tutkia ja investoida”, jonka alta löytyvät suoraan korkeakouluja koskevat hallitusohjelman kohdat. Vaikka siis mitään mullistavaa muutosta ohjelmassa ei ole luvassa korkeakoulujärjestelmäämme seuraavan neljän vuoden aikana, löytyy ohjelmasta kuitenkin viitteitä tulosohjauksen negatiivisiin seurauksiin reagoinnista. Tämä on toki väljien muotoilujen tulkintaa, mutta lupaavalta kuulostaa hallituksen ensimmäinen keino asetetun tavoitteen saavuttamiseksi: ”Vahvistetaan ennakoitavan ja pitkäjänteisen perusrahoituksen roolia korkeakoulurahoituksessa. Toteutetaan indeksikorotukset täysimääräisinä koko hallituskauden ajan.” Erityisesti maininta indeksikorotusten toteuttamisesta tuo edellisen hallituksen leikkausten jälkeen pientä valoa korkeakoulujen talouteen. Vaikutelmaa vahvistaa myös toinen ohjelman keinoista ”Selvitetään tutkimusrahoituksen ennakoitavuuteen, pitkäjänteisyyteen ja hyödynnettävyyteen liittyvät haasteet ja mahdollisuudet. Luodaan selvityksen pohjalta toimenpideohjelma tarkoituksenmukaisen tutkimusrahoituksen toteuttamista varten.”
Edellisen hallituksen ja korkeakoulujen välistä suhdetta leimasi voimakkaasti epäluottamus. Sitä ilmensi ohjauksen kiristämisen ja resurssien leikkaamisen ohella aika ajoin alatyylinen ja kaukana sivistyksestä oleva kielenkäyttö jopa ylimmällä ministeritasolla. Siksi hallituksen keino ”Vahvistetaan luottamusta korkeakoulujärjestelmän ja korkeakouluyhteisöjen sisällä.” on enemmän kuin perusteltu osana hallitusohjelmaa. Ehkä yllättävin keino korkeakoulutusta käsittelevässä hallitusohjelman osassa on ”Toteutetaan arviointi eri hallintomuotoisten yliopistojen sisällä hallinnollisen autonomian tilasta ja sen suhteesta perustuslain vaatimuksiin. Arvioinnissa otetaan huomioon kolmikantainen yliopistodemokratia.” Keino heijastelee sitä toimintatapaa, jolla Tampereen korkeakoulusäätiön väliaikainen hallitus jyräsi eteenpäin Tampereen uuden yliopiston hallintomallia. Toimintatapa herätti vastustusta erityisesti Tampereen yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden keskuudessa johtaen sekä ulosmarssiin että kanteluun eduskunnan oikeusasiamiehelle.
Mittaaminen on esillä myös lehden artikkeleissa eri tavoin. Tuukka Kaidesoja nostaa esiin kysymyksen mittareiden vaikutuksesta niiden kohteiden käyttäytymiseen. Hänen pohdintansa voidaan liittää vaikkapa suomalaisessa kontekstissa siihen, miten erilaisten julkaisujen pisteyttäminen ohjaa yksilötason julkaisukäytäntöjä ja saattaa vaikuttaa myös tutkimusaiheiden ja ongelmien valintaan ja muotoiluun. Mittarit voivat siis tuottaa seurauksia, jotka ovat mittarien tarkoitettujen vaikutusten vastaisia. Mittareiden ja mittaamisen objektiivisuuteen tulisi kiinnittää eri yhteyksissä nykyistä enemmän huomiota. Kaidesojan pohdinta asettaa maailmalla ja meillä Suomessakin seuratut yliopistorankingit samoin perustein uuteen valoon. Timo Näppilä pohtii omassa artikkelissaan tulosohjauksen ja tulosjohtamisen soveltuvuutta asiantuntijaorganisaatioiden näkökulmasta. Tulosohjaukseen on Suomessa liitetty vahvasti manageriaalisuuden vahvistaminen korkeakoulujen johtamisessa. Tämä on merkinnyt yksilöjohtajien aseman vahvistamista korkeakouluorganisaation eri tasoilla samalla kun kollektiivinen päätöksenteko on menettänyt merkitystään. Veli-Matti Värrin kiitospuhe puolestaan nostaa esiin niitä seurauksia, joita korkeakoulujen vahvistuneella kilpailukeskeisyydellä on ollut henkilöstön tasolla. Hänen mukaansa yliopistoja johdetaan ja ohjataan kuin kasvuyrityksiä.
Lehden toinen keskeinen teema on tasa-arvo, erityisesti sukupuolten välinen tasa-arvo. Edistyksellinen tiedeliitto järjesti huhtikuussa kevätseminaarin otsikolla ”Akateeminen lasikatto edelleen esteenä? – Naistutkijoiden urakehityksen ikuisuuskysymykset”. Seminaarin alustajina toimivat opetusneuvos Jukka Haapamäki (OKM), professori Hanna Vehkamäki (HY), tutkija Maria Pietilä (HY) sekä toiminnanjohtaja Johanna Moisio (Tieteentekijöiden liitto). Haapamäki tarkasteli alustuksessaan monipuolisen tilastoaineiston avulla sukupuolten tasa-arvoa korkeakouluissa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin sekä eritteli ministeriön vaikutusmahdollisuuksia tasa-arvoon ja lasikaton murtamiseen ohjauksen kautta. Hanna Vehkamäki loi kuvan käytännön tasa-arvotyöstä esimerkkinään Helsingin yliopiston ilmakehätieteiden yksikkö. Maria Pietilä puolestaan esitteli uutta tutkimushanketta, jonka kohteena on tasa-arvotoimien vertailu kolmessa Pohjoismaassa. Seminaarin päätteeksi Johanna Moisio tarkasteli tasa-arvokysymyksiä korkeakouluissa henkilöstön ja ammattiyhdistystoiminnan näkökulmasta.
Hanna Vehkamäen artikkeli pohjautuu hänen kevätseminaarissa pitämäänsä alustukseen. Vehkamäki korosti selkeiden tilastojen merkitystä keinona osoittaa tasa-arvotyöllä erilaisten olettamusten virheet ja paikkansa pitämättömyys. Tasa-arvotyö edellyttää tiedon keräämistä työyhteisöstä. Korkeakoulujen tilastointi ei usein tarjoa tasa-arvotyölle riittävää tilastollista tietoa. Vehkamäki myös painotti tasa-arvotyön merkitystä kaikkien henkilöstöryhmien työhyvinvoinnin tukemisessa. Hän näki tasa-arvotyön mahdollisuutena parantaa työyhteisön toimintaa pienten toimenpiteiden kautta. Tasa-arvokysymyksiin liittyy suoraan myös Elina Vessosen keskustelupuheenvuoro konkreettisesti syrjivistä rakenteista.
Lehti tarjoaa kahden pääteeman lisäksi myös muuta kiinnostavaa luettavaa. Esko Hakanen esittelee lectiossaan digitaalisuuteen kytkeytyviä uusia liiketoimintamalleja teknologiateollisuuden käyttöön. Aki-Mauri Huhtinen tuo esiin Kosovon tilanteen ja sen kriisialttiuden osana Eurooppaa. Erityisesti hän korostaa valtapolitiikkaan kytkeytyvän hybridivaikuttamisen merkitystä mahdollista kriisiä kärjistävänä tekijänä. Heikki K. Auvinen pohtii kansainvälisen kestävän kehityksen 2030 tavoiteohjelman toteutukseen liittyviä ongelmia. Paketin täydentää vielä kaksi mielenkiintoista kirjaesittelyä. Jouni Huhtanen esittelee Immanuel Kantin uusimman suomennoksen ”Arvostelukyvyn kritiikki”, joka täydentää Kantin kolmen teoksen sarjan, jonka aiemmat teokset ovat Puhtaan järjen kritiikki ja Käytännöllisen järjen kritiikki. Osmo Pekonen puolestaan arvioi kriittisesti Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin ”Tietokirjailijan kirjaa”.
Mukavaa syksynalkua toivottaen
Kangasalla 30.8.2019
Kari Kuoppala