< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/2017
Pääkirjoitus
Tutkijat uralla – vaikuttamassako?
Suomalaista korkeakoulupolitiikkaa on jo pidemmän aikaa syytetty lyhytjänteisyydestä ja tempoilevasta linjattomuudesta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on pyrkinyt tänä vuonna vastaamaan kritiikkiin – ja toivon mukaan myös tarpeeseen – luoda pitkälle tulevaisuuteen suuntaa antava visio vuoteen 2030 saakka. Nykyajan ilmaisujen mukaisesti tavoitteena on tulevaisuuskuva, jonka mukaan on mahdollista kehittää laadukas, vaikuttava ja – tietysti – kansainvälisesti kilpailukykyinen suomalainen korkeakoulujärjestelmä. Hallitusohjelmaan perustuvien ministeriön ja korkeakoulujen sopimusten tavoitteena on tuottaa tutkimuksella ja innovaatiotoiminnalla kilpailukykyä, hyvinvointia ja vaikuttavuutta sekä laadukkaalla koulutuksella aiempaa nopeampi siirtyminen työelämään.
Perinteiseen suomalaiseen tapaan visiota lähdetään tekemään rakenteet edellä: korkeakoululaitoksen rakenne (profiloituminen), tutkintorakenne (työelämärelevanssi, opintojen nopeuttaminen) sekä ohjaus ja rahoitus. En väitä, etteivätkö nämä osin kansalliset ikuisuuskysymykset (opintojen nopeuttaminen) olisi tärkeitä, mutta kysyn, voidaanko tältä pohjalta päätyä johonkin uutta luovaan ja ehkä kansainvälisesti erilaiseen. Odotukset latistuvat lisää, kun aikatauluksi on ilmoitettu syyskuu kuluvana vuonna. Yhteiskunnan muutoksen osana esiin nostetaan esimerkiksi digitalisaatio ja sen hyödyntäminen. Pelkästään digitalisaatiota osana koulutusta, korkeakoulujen hallintoa ja ohjausta olisi syytä pohtia perusteellisesti syksyä pidemmälle. Olennaisena pidän myös sen esiin nostamista, mikä on korkeakoulutuksen merkitys kansallisen sivistyksemme ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Kilpailukyvystä ja innovaatioista antaisin vastuun edelleen olla ensi sijassa yrityksillä. Niiden toimintaa korkeakoulutus tukee parhaiten myös vuonna 2030 tuottamalla uutta luovia ja monityöelämätaitoisia korkeimman koulutuksen suorittaneita ihmisiä.
* * *
Tutkimus on yliopistolain mukaan yksi yliopiston päätehtävistä. Lehdessä paneudutaan tutkijoiden asemaan kytkeytyviin kysymyksiin erilaisista näkökulmista. Ensimmäisessä Elias Pekkolan, Taru Siekkisen ja Jussi Kivistön artikkelissa kohteena on tutkijan ura, tarkemmin siihen vaikuttamaan pyrkivä ohjaus. Tutkijoiden määrä alkoi lisääntyä yliopistoissa voimakkaammin 1990-luvulla, jolloin tutkimuksen rahoitus tuli koko ajan enemmän kilpailuun perustuvaksi ja alkoi kehittyä yhä monikanavaisemmaksi. Tästä seurasi eritysesti projektitutkijoiden määrän lisääntyminen. Projektitutkijoista kehittyi vailla varsinaista uraa toimiva akateemisen prekariaatin perusosa.
Pekkola kollegoineen tarkastelee tutkijanurien muutosta osana korkeakoulupolitiikkaa painottaen erilaisen informaatio-ohjauksen vaikutusta. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö on pyrkinyt ohjaamaan tutkijanurien kehittymistä yliopistoissa neliportaisen tutkijanuramallin avulla. Kansainvälistyvässä maailmassa kansallisiin kysymyksiin vaikuttaa myös maan rajojen ulkopuolelta tuleva ohjaus, joka Suomeen välittyy mm. EU:n suosituksina ja OECD:n maaraportteina. Kansallista informaatio-ohjausta tutkijat ryhmittelevät erilaisista politiikkalohkoista lähtöisin olevana informaatiovaikuttamisena. Lopuksi he tiivistävät hajanaiseksi luonnehtimansa ohjauksen tavoitteet.
* * *
Rahoituksen hankkiminen on yhä keskeisempi osa akateemisen uran käytännön työtä. Yksi kovimmista kilpailuista rahoituksen saamiseksi käydään Suomen Akatemian myöntämistä resursseista. Sonja Kosunen ja Mikael Kivelä tarkastelevat Akatemian tutkijatohtorin ja akatemiatutkijan tehtävien hakuprosesseja. Heidän kohteenaan ovat erilaiset sosiaaliset verkostot ja resurssit, joihin tutkijat turvautuvat pärjätäkseen hakukilpailussa. Tutkijan työn kannalta tärkeitä sosiaalisia verkostoja muodostuu lähimpiin kollegoihin ja yliopiston hallintohenkilökuntaan. Myös tutkijan muut sosiaaliset verkostot osoittautuivat tutkimuksessa keskeisiksi tuen lähteiksi.
Virallisten verkostojen merkitys herättää kysymyksen yliopiston ulkopuolisten hakijoiden, kuten apurahatutkijoiden, asemasta rahoituskilpailussa, koska monien hakijoiden ilmoituksen mukaan hakemus olisi jäänyt jättämättä ilman verkostoista saatua tukea. Tarkastelun kohteena olleessa haussa uutena kriteerinä oli liikkuvuusvaatimus, jota monet hakijat pitivät epätasa-arvoistavana kriteerinä, joka asettaa perheelliset hakijat huonompaan asemaan. Kirjoittajat osoittavat, miten jatkuva rahoituskilpailu tuo kielteisiä piirteitä tutkijan uralle. Ne vievät paljon aikaa, jonka voisi käyttää tutkimukseen tuloksekkaammin eritoten silloin, kun hakuun uhrattu aika ei tuota myönteistä rahoituspäätöstä.
* * *
Tutkijan uraan liittyy myös Julia Vainion ja Kim Holmbergin tutkimus, joka käsittelee tieteellisten julkaisujen saamaa verkkohuomiota ja sen vaikutuksia. Kirjoittajat haluavat täydentää perinteisen altmetriikan tarkastelua laadullisen, kyselyyn perustuvan tutkimuksen havainnoilla. Altmetriikka viittaa tieteellisten julkaisujen eri verkkopalveluissa saaman huomion mittaamiseen ja siihen perustuvaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden analysointiin. Tutkimus tuo näkyviin sen, että huomio, jonka tieteelliset artikkelit verkossa saavat, on tulos monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Verkkopalveluissa saavutetussa huomiossa on myös eroja eri verkkopalvelujen välillä. Yleisellä tasolla kirjoittajat nostavat esiin tieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arvioinnin monimutkaisuuden ja siitä johtuvan ongelmallisuuden.
* * *
Lehdessä on ansiokaita keskustelupuheenvuoroja tarjolla. Elias Altarriba pohtii omassa perusteellisessa ja mielenkiintoisessa tarkastelussaan tuotteistettua korkeakoulutusta ja koulutuspalvelumarkkinoiden erityispiirteitä. Hän pyrkii arvioimaan koulutuspalveluliiketoimintaa ja sen mahdollisia vaikutuksia korkeakoulujärjestelmään. Korkeakoulutusta on analysoitu perinteisesti kasvatuksena, joka on tuottanut oman alansa käytänteisiin sosiaalistuneita asiantuntijoita. Tämän näkökulman lisäksi korkeakoulutusta voidaan eritellä liiketoimintaan soveltuvana koulutuspalvelutyönä. Puheenvuorossa pohditaan myös ansiokkaasti koulutuspalvelumarkkinoihin liittyviä ongelmia niin vastuiden, tuotevirheiden, lainsäädännön kuin koulutuksen erilaisten funktioidenkin näkökulmasta.
Sakari Ahola jatkaa kollegoineen valmennuskurssien merkitykseen kohdistuvan tutkimuksen raportointia, jonka he aloittivat lehden viime vuoden viimeisessä numerossa. Tehdyn kyselyn perusteella nousee esiin yllättäviä ja aiemmasta tutkimuksesta poikkeavia tuloksia. Tutkijoiden keskeisenä johtopäätöksenä on, että vanhempien koulutus vaikuttaa valmennuskurssille osallistumiseen ja osallistuminen taas vaikuttaa koulutuspaikan saamisen todennäköisyyteen. Valmennuskurssien merkitystä kirjoittajaryhmä ei kuitenkaan pidä niin merkittävänä, että koko korkeakoulujen valintajärjestelmä olisi sen vuoksi uudistettava.
Harri Raision vetämä tutkijaryhmä kysyy, merkitseekö poliittisten päättäjien tarpeista lähtevä julkisrahoitteinen tutkimus automaattisesti, että ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”. Kirjoittajat nostavat esiin kysymyksen tutkimuksen leimaamisesta ”tutkimukseksi” pääsääntöisesti sen tilaajan ja rahoittajan perusteella. Esimerkkinä pohdintansa taustalle kirjoittajat ottavat esiin turvapaikan hakijoita ja turvapaikkapolitiikkaa tarkastelleen sisäministeriön rahoittaman Tupa-hankkeen. Pohdinnan ytimessä on kysymys sosiaalisessa mediassa ja muualla käytävästä argumentteja vailla olevasta keskustelusta, joka leimaa tutkijat hankalan tutkimusaiheensa käsittelyn vuoksi. Johtaako tällainen kehitys siihen, että päivänpolttavat tutkimusaiheet jäävät tutkimatta, kun tutkijat valitsevat mieluummin aiheita, joissa ei ole pelkoa julkisen loanheiton kohteeksi joutumisesta? Miten tätä keskustelukulttuuria tulisi ja voisi muuttaa?
* * *
Lopuksi toivotan kaikille Tiedepolitiikan lukijoille rentouttavaa ja lämmintä kesää!!!
Tampereella 13.6.2017
Kari Kuoppala