< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/2014
Pääkirjoitus
Tieteen persoonat
Käsissänne on sarjassa toinen tieteen historiaa käsittelevä Tiedepolitiikan teemanumero. Arvokkaan työn tämän numeron artikkeleiden kokoon keräämisessä on tehnyt toimituskuntamme armoitettu tieteenhistorian asiantuntija, Osmo Pekonen. Ilman hänen asiantuntemustaan ja intoaan nämä omasta mielestäni erittäin korkeatasoiset ja suomalaisessa julkaisukentässä ymmärtääkseni ainutkertaiset teemanumerot olisivat jääneet tekemättä. Ainakaan omat verkostoni saati vähäinen tieteenhistorian asiantuntemukseni eivät olisi riittäneet niiden aikaansaamiseen. Toivon myös, että Osmo kumppaneineen palaa Tiedepolitiikka-lehden palstoille joskus tulevina vuosina ja jakaa mielenkiintoista tietoa tieteenhistoriasta siitä kiinnostuneille ja erityisesti siihen tutustumaan haluaville, joihin luen myös itseni.
Lehden teemanumero tieteen persoonista alkaa erinomaisella ja sopivasti aiheeseen johdattavalla Johan Sténin artikkelilla tiedemiehen elämäkerran kirjoittamisesta. Yleensä lehden artikkelit voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta tällä kertaa suosittelen aloittamista tästä ensimmäisenä olevasta tekstistä, koska se oivasti johdattaa lehden teemaan, tiedemiesten elämäkertoihin tai niiden osiin. Artikkeli vastaa myös hyvin kysymykseen, mikä merkitys tiedemiesten elämäkerroilla on: olla mukana tieteenhistorian suuressa tehtävässä kertoa ihmiskunnan tieteellisen ajattelun kehityksestä. Näin tieteenhistoria toimii välineenä nykyisen maailmankuvamme ja ajattelumme parempaan ymmärtämiseen. Tehtävää ei ole syytä tänä päivänä mitenkään väheksyä. Onhan nyky-yhteiskuntamme hyvin tiedekeskeinen lähes kaikilla toimintalohkoillaan. Tieteeltä odotetaan yhä kasvavassa määrin apua mitä erilaisimpien ja toisaalta hankalampien kysymysten ratkaisuun. Samalla tieteen tulisi olla apuna myös yhä konkreettisemmin yhteiskunnan ja erityisesti sen taloudellisen kehityksen tukemisessa.
* * *
Seuraava artikkeli on kuin salapoliisikertomus toisen maailmansodan aikoihin sijoitettuna. Siinä Helsingin yliopiston filosofian professori Jan von Plato kuvaa työtään saksalaisen Gerhard Genzenin tieteellisten jäämistöjen etsinnässä, tulkinnassa ja julkaistuun muotoon saattamisessa. Samalla hän piirtää kuvaa yhdestä toisen maailmansodan kolhimasta nerosta, jonka elämä päättyi turhan varhain ehkä juuri sodan vuoksi. Tarinaan kytkeytyvät muutamat tunnetut suomalaiset filosofit ja matemaatikot, kuten Eino Kaila, Rolf Nevanlinna, Oiva Ketonen sekä G. H. von Wright. Samalla von Plato ikään kuin ohimennen muutamassa kohdassa nostaa esiin sen, että Genzenin tieteellinen perintö kytkeytyy hyvin keskeisellä tavalla moderniin tietotekniikkaan ja erityisesti ohjelmointikieliin ja niiden oikeaksi todistamiseen. Tieteen historia ei siis ole vain pölyisten arkistojen, mystisiltä tuntuvien käsikirjoitusten ja puutteellisten palasten yhteen liimaamista vaan mitä ajankohtaisinta modernin yhteiskunnan kehityksen ymmärrettäväksi tekemistä ja parhaassa tapauksessa uusien hyödynnettävissä olevien oivallusten esiin nostamista.
Yleinen sanonta kuuluu, että hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Osmo Pekonen siteeraa saman ajatuksen ehkä ensimmäisenä esittänyttä Senecaa oman artikkelinsa aluksi. Artikkelissaan hän jäljittää toisen toisen maailmansodan kolhiman matemaatikon, Alexander Grothendieckin, elämäntarinaa. Keskitysleirien varjoissa kasvaneesta ja elämänsä alkuvuodet viettäneestä Saksassa syntyneestä Grothendieckistä kehittyi Ranskassa yksi viime vuosisadan moniulotteisemmista matemaatikoista. Hän sai Ranskan valtiolta itselleen räätälöidyn viran ilman mitään erityisiä velvoitteita, mutta opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen myötä radikalisoitunut Grothendieck irtaantui vähitellen matematiikasta ja vaipui omaan mystiseen maailmaansa, josta hän aika ajoin lähetti entisille professorikollegoilleen tuhat sivuisia kirjeitä, joissa mystiset mielenkuvat sekoittuivat matemaattisiin pohdintoihin, joista kukaan ei täydellisesti kyennyt enää pääsemään perille. Johtavana matemaattisena persoonana hän siis katosi omaan maailmaansa.
Lehden tieteenhistoriateemaa täydentää vielä pari kirjaesittelyä, joista ensimmäisen on kirjoittanut Johan Stén. Hänen lukukohteenaan on ollut suomalaisen digiyhteiskunnan yksi merkittävimmistä henkilöistä, Yrjö Neuvo, jonka toimitettu muistelmateos ilmestyi viime vuonna. Martti Häikiön ja Essi Ylitalon kirjan kautta piirtyy kuva yhdestä suomalaisesta tiedemiehestä, joka on aktiivisella toiminnallaan vaikuttanut merkittävällä tavalla suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen niin tiedemiehenä kuin myöhemmin teollisuuden toimijana. Toisena kirjana Osmo Pekonen esittelee toimitetun teoksen ”Suomalaisia tieteen huipulla, 100 tieteen ja teknologian saavutusta”. Teoksessa siis esitellään lyhyiden elämäkertojen kautta sata tunnettua suomalaista tieteen huipulta.
* * *
Tieteenhistoriateeman ulkopuolelta on lehteen otettu yksi artikkeli, jossa Vesa Huotari lähestyy liikkeenjohdon koulutusta alan historiallista materiaalia hyväksi käyttäen. Voisi sanoa, että tämäkin teksti pitää sisällään sekä historiallisen että myös tieteen historiaan kytkeytyvän ulottuvuuden. Artikkelissa tieteen historiaa käytetään tavallaan hyväksi kehitettäessä pedagogisen strategian käsitettä välineeksi koulutuksen kehittämisessä korkeakoulutasolla yleensä. Teksti ei nosta esiin tieteen suurmiehiä, mutta se analysoi keskustelua, jota liikkeenjohdon koulutuksen alkutaipaleella on käyty. Artikkelissa siis luodataan tavallaan sitä, miten uudelle tieteenalalle suuntautuvalle koulutukselle määritettään korkeakoulutasoista sisältöä. Samalla teksti kuvaa melko realistisesti yhteiskuntatieteellisen tiedon tietynlaista fragmentoitumista, jonka taustalla on hyvin usein yhteiskunnallisen kehityksen luoma tilaus uudelle koulutusalalle, tässä tapauksessa ylimmän tasoiselle liikkeenjohdon koulutukselle. Uuden korkeakoulutuksen alan historiallisen kehityksen analysoinnin tavoitteena on nostaa esiin varhaisvaiheen keskustelusta elementtejä, jotka voidaan ymmärtää alan pedagogista strategiaa määrittäviksi ulottuvuuksiksi.
* * *
Tieteenhistorian, niin kuin muunkin tutkimuksen, tulosten tunnetuksi tekemisessä merkittävä rooli on tiedetoimittajilla. Tämänkin lehden tekemistä voi kutsua tiedetoimittajan työksi. Tästä osoituksena on se, että minut on hyväksytty Tiedepolitiikka-lehden päätoimittajana Suomen tiedetoimittajien liiton jäseneksi. Lehdessä on myös pitkän linjan tiedetoimittajan, Vesa Niinikankaan, kuvaus omasta tiedetoimittajan urastaan ja siihen valmistavista elämänvaiheista. Vesa Niinikangas oli merkittävässä roolissa edellisenä kesänä, kun Suomessa järjestettiin hänen johdollaan toimivan tiedetoimittajien maailmanliiton konferenssi.
Itsekin osallistuin tuohon monipäiväiseen konferenssiin runsaan 800 muun joukossa. Kokemus oli mielenkiintoinen sekä kansainvälisen laajuuden että myös tieteen ja tieteestä kirjoittamisen näkökulmasta. Hain osallistumiseltani kuvaa siitä, miltä oma työni, siis päätyöni, tutkimus, näyttää toimittajan silmin. Tähän hakemaani kokemukseen sain myös hyvin monipuolisia vastauksia. Toimittaja näkee tieteen oman työnsä kautta. Hänen tehtävänsä on välittää omaan näkemykseensä ja tietämykseensä pohjautuen tieteellistä tietoa yleisölle. Tieteen tiedottamisessa niin kuin muussakin tiedon välityksessä teknologinen kehitys erityisesti sähköisessä viestinnässä on tuonut monia uusia ulottuvuuksia. Myös tiedemaailma on yhtä aikaa eri puolilla maailmaa olevan yleisön olohuoneissa yhtä aikaa. Toisaalta eettiset, poliittiset ja uskonnolliset näkökohdat voivat muodostaa uhkan tiedottajalle, jos hän välittää ”kiellettyä” tietoa. Nämä aiheet ja monet muut mielenkiintoiset sekä tiedettä että siitä tiedottamista yhdistävät teemat tulivat esiin Vesan johtaman organisaation järjestämässä mittavassa tapahtumassa. Suomen tiedetoimittajat tarjosivat minulle tämän kokemuksen lähestulkoon kokonaan jäsenetuna, mistä olen todella kiitollinen erityisesti vielä melko uutena liiton jäsenenä.
Tiedeviestintää käsittelee myös Taina Saarisen kirjoittama katsaus Jyväskylän yliopistossa toukokuun alussa järjestetystä tilaisuudesta ”Tieteestä totuudeksi. Näkökulmia tutkimuksen yleistajuistamiseen”. Teemaan liittyy monia ulottuvuuksia. Yliopistojen kolmas tehtävä edellyttää yliopistojen ja niiden tutkijoiden osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämä puolestaan edellyttää usein tutkimuksesta puhumista ja tiedon välittämistä yleistajuisesti, jotta muutkin kuin asiantuntijat ymmärtävät, mistä on kysymys. Tutkijoiden tulisi toisaalta pyrkiä julkaisemaan tutkimustuloksiaan ensisijassa kansainvälisissä lehdissä ja lähinnä englanniksi. Edellä mainitut teemat sisältävät monia ristiriitoja, joista Jyväskylän tilaisuudessa oli vaihdettu mielipiteitä vilkkaasti ja monimuotoisesti.
* * *
Lehdessä on myös Kirsi Haikaraisen kirjoittama katsaus Edistyksellisen tiedeliiton toukokuussa järjestämästä tilaisuudesta, jossa käsiteltiin koulutuksen eriarvoistumisen merkitystä suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Tilaisuudessa käytiin keskustelua alueiden eriytymisestä niin maaseudun ja kaupunkien välillä kuin suurten kaupunkien sisällä. Huolta herätti myös poikien monessa suhteessa heikko asema koulutuksessa tyttöihin verrattuna sekä näiden erojen vaikutus yhteiskuntakehityksen tulevaisuuteen. Lehden päättää Matti Lindbergin kriittinen arvio koulutuksen asiantuntijoiden reaktioista uusliberalistisia reformeja kohtaan. Lindbergin mukaan koulutuksen tutkijoiden tulisi omassa kritiikissään pohtia koulutusta enemmän taloudellisista näkökulmista käsin ja pureutua ongelmiin aiempaa monipuolisemmin.
* * *
Lehden ilmestyessä useat lukijoista saattavat olla jo viettämässä lomapäiviä. Toivotan kaikille lukijoilla lämpimiä ja aurinkoisia kesäpäiviä ja rentouttavaa loma-aikaa.
Tampereella 17.6.2014
Kari Kuoppala
päätoimittaja