< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/2013
Pääkirjoitus
Tieteen historia
Historia toistaa itseään, sanotaan, kun jokin tapahtuma tuo mieleen vastaavanlaisia kehityskulkuja menneisyydestä. Sanonnalle on toki tieteellisiäkin perusteita, puhutaanhan eri ilmiöiden yhteydessä sykleistä tai pidemmistä ja lyhyemmistä aalloista. Useimmille meistä talouden suhdannevaihtelut ovat ehkä tutuin ja jossain määrin jopa arkinen esimerkki historian itseään toistavasta luonteesta. Toistaako historia itseään myös tieteenhistoriassa on kysymys, jonka voi esittää tämän lehden artikkeleiden pohjustukseksi. Tieteellisen tiedon yhdeksi perusominaisuudeksi on määritelty kumulatiivisuus eli uuden tiedon pohjautuminen aiemmin tuotetun luomalle perustalle. Kumulatiivisuus voi ilmetä ikään kuin vanhojen totuuksien jatkokehittelynä tai syventämisenä, mutta se voi olla myös luonteeltaan aiemman tiedon kritisointia ja kyseenalaistamista. Tällöin uutta tietoa tuotetaan kyllä kumulatiivisesti, mutta kieltämisen, negaation kautta.
Historiaan voidaan liittää muitakin myös tieteen historiaa sivuavia toteamuksia. Jos ei tunne menneisyyttään, ei voi tuntea itseäänkään. Tämän kaltaisia toteamuksia tulisi meidän aikanamme pohtia syvällisemminkin kuin vain lentävien lauseiden kaltaisina heittoina. Tieteen perimmäisiä päämääriä on toki uuden tiedon tuottaminen, mutta tieteeseen on aina kiinteästi liittynyt myös sivistävä puolensa. Uuden tiedon tuottamisen on katsottu edellyttävän menneen, siis vanhan tiedon, syvällistä tuntemista. Sivistykseen liitetään usein myös laajempien elämää ja sen tarkoitusta koskevien näkökulmien esiin nostaminen. Aiemmin näitä menneisyyden ja tulevaisuuden, vanhan ja uuden tiedon, välisiä yhteyksiä ei ole kiistetty myöskään tieteen piirissä.
Nykypäivänä innovaatioiden ja uuden tuottaminen on nostettu poikkeavalla tavalla tieteen valtaistuimelle. Ajan halutaan nähdä kulkevan mahdollisimman nopeasti. Kaikella tekemisellä myös tieteessä täytyy olla jokin välitöntä hyötyä ja mielellään taloudellisesti mitattavissa olevaa tulosta tuottava tavoite. Tieteen tulee palvella maan kilpailukykyä, sen tulosten tulee olla kaupallisesti hyödynnettävissä ja tutkijoiden ja tieteen harjoittajien tulee mielellään jo itse tuottaa tai vähintään luoda hyvät edellytykset tutkimuksensa tulosten käytäntöön viemiselle. Tieteen käytössä yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen ei sinänsä ole mitään moitittavaa, mutta sen sijaan tapaan, jolla taloudelliset kriteerit määrittävät tänä päivänä sen, mikä on hyödyllistä ja käyttökelpoista tieteen tuloksena, voi perustellusti kohdistaa kriittistä arvostelua.
* * *
Käsissänne oleva lehti siis käsittelee tieteen historiaa ja sen tutkimista. Lehden tämä numero on Suomessa jo ponnistus sinänsä, sillä tieteenhistorian alalla on vain yksi aate- ja oppihistorian oppituoli Oulun yliopistossa. Lisäksi sivuaineena aate- ja oppihistoriaa on mahdollista opiskella Tampereen yliopistossa. Tämä ja paljon muuta tietoa tieteenhistorian tutkimuksesta, tutkimuksen ominaispiirteistä, tutkimuskohteista ja menetelmistä löytyy lehden avaavasta Johan Sténin artikkelista. Artikkeli toimii erinomaisena ja mielenkiintoisena johdatuksena aihepiiriin ja ainakin itseni kaltaiselle alan maallikolle antaa oivan katsauksen peruskäsitteisiin ja tieteenhistorian keskeisiin lähtökohtiin.
Johtuen ehkä juuri Sténin esiin nostamasta alan varsinaisten asiantuntijoiden vähäisestä määrästä luonnontieteellistä julkisuutta näyttävät meillä hallitsevan eräät sellaiset henkilöt, jotka ovat epäilemättä hyviä tiedemiehiä omalla erikoisalallaan, mutta jotka eivät tunne tieteenalansa yleisempää historiaa. Joskus nämä henkilöt jopa suhtautuvat kielteisesti siihen, että tieteen historiaa alettaisiin vakavammin tutkia, koska silloin heiltä vietäisiin kaiken mahdollisen tieteen popularisoijina "leipä suusta". Tieteen popularisointiakin tietysti tarvitaan, mutta se ei ole sama asia kuin tieteen historian tieteellinen tutkimus. Kyseisen kaltaiset ongelmat lienevät maassamme tyypillisiä muillakin aloilla johtuen paljolti jo maamme pienestä koosta tieteen kansainvälistä kenttää ajatellen. Havainto antaa aiheen pohtia meillä päättäjien taholta korostettua yliopistojen erikoistumista myös toisesta näkökulmasta. Kotimaisen asiantuntijuuden puuttuminen tai sen niukkuus johtaa helposti edellä kuvattuun näennäiseen yleistietäjyyteen ja osaamisvajeeseen. Suomalaisen tieteen historian valitsemista tutkimuskohteeksi ei liene perusteltua odottaa laajassa mitassa maamme rajojen ulkopuolelta. Siten tämän alan kansallisen tutkimuksen loppuminen merkitsisi aukkoa omaan kulttuuriperintöömme, joka taas vähentäisi mahdollisuuksia oppia tuntemaan yhtä nykynäkökulmasta tärkeää suomalaisuuden osa-aluetta.
Päivi Maria Pihlajan artikkeli toimii erinomaisena esimerkkinä siitä, miten menneisyyttä tutkimalla saa mielenkiintoisia aineksia nykypäivän kysymysten pohtimiseen. Hän tarkastelee meitä suomalaisia lähellä olevan Ruotsin tieteen näkyvyydestä käytyä keskustelua 1700-luvulla. En malta olla toteamatta, että samaa aihepiiriä sivuaa Tiedepolitiikka-lehden viime vuoden viimeisessä numerossa oleva Petteri Pietikäisen Edistyksen Päivillä pitämään puheenvuoroon pohjautuva artikkeli, jossa hän käsittelee tieteeseen eri aikakausina kohdistuneita hyötyä painottavia näkökulmia. Hänen tarkastelunsa alkaa juuri Pihlajankin kohteena olevasta ruotsalaisesta keskustelusta 1700-luvulla.
Minut Pihlajan artikkeli sai pohtimaan meillä käytävää tutkimuksen julkaisemiseen liittyvää keskustelua, jossa myös kieli, kansalliset tarpeet ja tieteen kansainvälisyys ovat keskeisiä elementtejä. Pihlaja kuvaa artikkelissaan herkullisella tavalla ja tieteellisellä pieteetillä keskustelua, jota Ruotsissa käytiin liittyen maan tieteellisen tutkimuksen tunnetuksi tekemiseen kansainvälisillä areenoilla. Jotenkin aiemmin mainitsemani ”historia toistaa itseään” – klisee nousee artikkelia lukiessa esiin, kun sisällön yhdistää tieteellisestä julkaisemisesta käytyyn keskusteluun tämän päivän Suomessa. Julkaisufoorumin pisteytysten mukaisesti Tiedepolitiikka-lehti sijoittuu perustasolle eli tasolle yksi. Käytännössä tämä tarkoittaa yliopistojen uuden rahoitusmallin näkökulmasta sitä, että nyt julkaistut tieteen historiaa käsittelevät artikkelit ovat ministeriön näkemyksen mukaan vähemmän tärkeitä kuin julkaistuina korkeammille luokitustasoille sijoittuvissa lehdissä. Nyt voi sitten kysyä, onko Suomen tieteen historian tutkimuksen julkaisemisen arvo vain lehden nimestä riippuvainen. Tämän lehden kaltainen teemanumero olisi ainakin työlästä julkaista käytettävissä olevilla resursseilla jossain Julkaisufoorumin tason 3 lehdessä. Voi myös kysyä, tavoittaako se paremman tai paremmin yleisön vaihtoehtoisella tavalla. Näitä asioita pohdittiin Ruotsissa myös 1700-luvulla!
Osmo Pekosen artikkeli käsittelee ranskalaisen Henri Poincarén elämänvaiheita ja saavutuksia. Johan Sténin tieteenhistorian luokittelussa se sijoittuu selvästi edustamaan hänen mainitsemaansa toista tieteenhistorian tärkeää tehtävää eli tiedemiesten ja tieteen kulttuurin tutkimusta ja dokumentointia. Vaikka artikkelissa kuvatut matematiikan alat ja niihin liittyvät oivallukset ylittävät maallikkolukijan ymmärryksen, on tekstiä silti hauska lukea sen sisältämän elävän kuvauksen kautta. On esimerkiksi helppo eläytyä kuvaukseen suomalaisen vaatimattoman tiedemiehen yrityksestä tavata suuri eurooppalainen kollegansa ja poistua näyttämöltä tuossa tapaamisessa onnistumatta. Kuvaus antaa myös asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle mahdollisuuden pohtia yhtä tieteenhistorian keskeistä kohdetta, tieteen kehitystä yhden suurmiehen elämänvaiheiden ja tekojen kautta.
Jouni Huhtasen artikkeli tarkastelee erilaisia käsityksiä siitä, miten yksi luonnontieteen tunnetuimmista teorioista, newtonilainen fysiikka, liittyy aikansa tieteen kehityspiirteisiin. Huhtanen tuo esiin, miten kytkennöistä on vallinnut varsin toisistaan poikkeavia käsityksiä myös tieteentutkijoiden keskuudessa. Samalla artikkelissa sivutaan yhtä tieteen kehittymisen suurista kysymyksistä: kehittyykö tiede tasaisena ajattelun virtana vai sisältääkö se merkittäviä kumouksia tai hyppäyksiä historiallisessa kehityksessään. Nämä erilaiset käsitykset tieteen kehityksestä ovat myös muuttuneet ajassa verraten myöhään, koskeehan Huhtasen tarkastelu 1930- ja 1950-lukujen välillä tapahtunut kehitystä ja tulkinnallista muutosta.
Tämän lehden artikkelit mielestäni vahvistavat sitä käsitystä, että vain tuntemalla ja myönteisesti arvostamalla menneisyyttä, voi ihminen ymmärtää itseään ja suunnata katseensa tulevaisuuteen ja etsiä sieltä uusia oivalluksia eli tuottaa uutta tietoa. Jos kuitenkin huomio liiaksi keskitetään uuden luomiseen irrottaen tieto menneestä kontekstistaan, vaarana on, että keksimme pyörää kerta toisensa jälkeen uudelleen. Kun tähän vielä liitetään tieteen jatkuva fragmentoituminen yhä pienempiin erityisaloihin, on toisena uhkana se, että kukaan ei hallitse kohta kokonaisuutta riittävässä määrin, jotta eri asioiden keskinäiset vuorovaikutusyhteydet huomataan riittävässä määrin. Tätä aukkoa tieteen historiallinen tarkastelu täyttää oivalla tavalla.
* * *
Kun tämä lehti on lukijan kädessä alkaa Suomen kesän keskipiste, juhannus, olla myös käsillä. Toivon, että lomalla, riippumatossa tai rantalaiturilla tieteen ja ihmisen kehityksen pohdinta tuottaa ajatuksellisia elämyksiä kauniin kesäpäivän estetiikan lisäksi. Toivotan näin kaikille lukijoille rentouttavia ja nautinnollisia kesäpäiviä!
Tampereella 24.5.2013
Kari Kuoppala
päätoimittaja