< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/2012
Pääkirjoitus
Tieteen erilaiset yhteiskunnalliset merkitykset
Kukaan ei kiistä sitä tosiasiaa, että tieteestä on tullut keskeinen tuotannontekijä nyky-yhteiskunnissa. Tämä on merkinnyt tieteelle, tutkimukselle ja sen tekijöille sekä positiivisia, että negatiivisia seikkoja. Koulutuksen merkityksen kasvu on johtanut kaikkialla, mutta etenkin kehittyneissä teollisuusmaissa, korkeakoulutuksen sisäänottojen ja sitä myöden opiskelijamäärien räjähdysmäiseen kasvuun. Ilmiötä on yliopistotasolla kuvattu siirtymisenä eliitin koulutusjärjestelmästä massakoulutusjärjestelmään. Suomessa tämä kehitys on voimistunut 80-luvulta alkaen. Julkisen talouden sisällä muutos on merkinnyt voimakasta resurssien lisäystä koulutusmenoihin. Samalla korkeakoulutuksesta ja tutkimuksesta on tullut sekä taloudellisesti että poliittisesti kiinnostava toimintakenttä.
Korkeakoulutuksen ja siihen kiinteästi liittyvän tieteellisen tutkimuksen merkityksen kasvu on johtanut toimintaan kohdistettavan tilivelvollisuuden korostumiseen uudella tavalla. Suuremmat julkiset resurssit ovat tuottaneet voimistuvia vaatimuksia tuloksellisuudesta ja samalla tieteenharjoittajille on asetettu uusia tehtäviä. Tieteenharjoittajien odotetaan kilpailevan kansainvälisistä asemista ja heidän toimiensa tulee tuottaa välitöntä hyötyä taloudelle ja muulle yhteiskunnalle. Korkeakoulutuksesta ja tutkimuksesta on tullut yhteiskunnan kehittämisen väline, jonka tulee pystyä puolustamaan paikkaansa kilpailussa julkisista resursseista.
Korkeakoulutuksen voimakas lisääntyminen on aikaansaanut niin Suomessa kuin muuallakin sen, että erityisesti tutkimuksen rahoituksesta yhä suurempi osa tulee muualta kuin yliopistojen perusbudjeteista. Meillä suomessa on moniin Euroopan maihin verrattuna korostuneen kilpailupainotteinen tutkimuksen rahoitusjärjestelmä, joka yhdessä kasvaneiden opiskelijamäärien kanssa on johtanut siihen, että osa kyvykkäimmistä tutkimuksentekijöistä ei kykene keskittymään riittävällä painolla tutkimustyöhön, vaan joutuu jakamaan resurssejaan koulutustehtävien ja yhä lisääntyvän tutkimusbyrokratian kesken. Julkisen rahoitusosuuden supistumiseen on yhdistynyt yliopistojen aiemmin tiukan valtioyhteyden eri muodoissa tapahtunut purkaminen, mistä hyvänä esimerkkinä on Suomen uusi yliopistolaki, joka siirsi yliopistot valtion budjettitalouden ulkopuolelle. Taloudellista autonomiaa on kuitenkin toisaalla alkanut syödä erilaisten tulosten raportointiin liittyvien valvontamekanismien kehittyminen ja niihin kytkeytyvät aikaa vievät hallinnolliset raportointiprosessit. Samalla päätösvalta yliopistojen sisällä on keskittynyt ja epävarmuus henkilöstön keskuudessa lisääntynyt. Suomessa yliopistouudistus on saanut henkilöstöltä melko yksituumaisen tuomion, jonka vaikutuksia yliopistojen tulevaisuuden kannalta on vielä ennenaikaista arvioida. Ongelma tulisi kuitenkin tiedostaa ja miettiä pikaisesti siihen liittyviä korjaustoimenpiteitä.
* * *
Suomalaisen korkeakoululaitoksen heikentyneistä tuloksista heräsi vilkas keskustelu vuonna 2009 julkaistun Suomen Akatemian Tieteen tila ja taso – raportin ilmestymisen jälkeen. Raportissa tuotiin esiin tietoja, joiden mukaan suomalaisten julkaisujen saamat viitteet olisivat melko selkeästi laskeneet verrattuna kilpailijoihimme. Suomalaista tutkimusta syytettiin liiallisesta painottumisesta soveltavaan tutkimuksen perustutkimuksen sijaan. Olli Poropudas pyrkii tässä lehdessä olevassa artikkelissaan osoittamaan Akatemian raportin tulokset hätiköityihin johtopäätöksiin pohjautuviksi. Hänen mukaansa viittaustiedoissa voidaan puhua korkeintaan notkahduksesta, joka osittain selittyy tutkimusrahoituksen muutosten aiheuttamilla vaikutuksilla.
Viittaustietojen ohella Akatemian raportissa nostettiin myös esiin, että tutkijoiden työstä yhä suurempi osa tehdään lyhyt- ja jopa osa-aikaisissa palvelussuhteissa. Edellä mainittujen työn organisointiin ja resurssien puutteeseen liittyvien tekijöiden seurauksena kasvanutta tutkimusrahoitusta on jouduttu kanavoimaan merkittävässä määrin nuorten ja siten kokemattomien tutkijoiden palkkaamiseen usein lyhytaikaisiin työsuhteisiin. Lyhytjänteinen ja voimakkaasti kilpailtu tutkimusrahoitus johtaa tällaisessa tilanteessa helposti selvitystyyppiseen tutkimukseen, jossa rahoittajien käytännönläheiset tutkimustarpeet saavat luonnostaan etusijan jättäen perustutkimuksen toissijaiseksi. Huolimatta siitä, että kansainvälisestikin verraten suomalaisten tutkijoiden palkkataso on todettu kokonaisuudessaan alhaiseksi, ei Suomen Akatemian raportissa esiin nostettua ongelmaa lyhyistä tutkijoiden työsuhteista ole laajemmin otettu esiin julkisessa keskustelussa. Kun sekä työsuhteen epävarmuus että alhainen palkkataso otetaan huomioon osana kilpailupainotteista rahoitusjärjestelmää, voidaan myös näiden tekijöiden osaltaan arvioida vaikuttavan suomalaisen tieteen tuloksiin pitkällä tähtäimellä. Siksi erityisesti nuorten tutkijoiden asemaan sekä opettaja/opiskelijasuhteeseen tulisi Suomessa kiinnittää erityistä huomiota. Jatko-opintoja joutuu Suomessa varsin usein tekemään joko muun opetus- ja tutkimustyön ohessa tai apurahojen varassa. Järjestelmä on tältä osin myös kestämätön, kun kyseessä ovat täysin työmarkkinakelpoiset akateemisesti koulutetut aikuiset henkilöt. Työn ohessa tehtävät jatko-opinnot voivat toki olla henkilön itsensä tekemä vapaaehtoinen valinta, jolloin tilanne on toinen.
Tämä Tiedepolitiikka -lehden vuoden toinen numero on erinomainen osoitus tieteen erilaisista yhteiskunnallisista vaikutuksista. Heikki Lyytinen on pitkään johtanut Jyväskylän yliopistossa tutkimusta, jossa on etsitty ratkaisuja lukemaan oppimisesta kärsivien auttamiseksi. Ongelmaan on kehitetty oppimisympäristö, joka toimii tietoverkossa tietokonepelin muodossa. Artikkelissaan Heikki Lyytinen ja Markku Lampola kuvaavat niitä hallinnollisia ja käytännön ongelmia ja esteitä, joita tämän tutkimuksen tulosten vieminen maailman laajuiseen käyttöön on kohdannut. Artikkelin taustalla on Lyytisen Edistyksen päivillä vuonna 2011 pitämä esitys. Artikkelillaan Lyytinen ja Lampola haluavat nostaa esiin niitä suomalaiseen innovaatiojärjestelmään liittyviä ongelmia, joita kohdataan, kun tutkimustuloksia pyritään kaupallistamaan ja saattamaan kaikkien tuloksista hyötyvien ulottuville ilman että käyttäjät joutuvat maksamaan käytöstä.
* * *
Erilaisilta tutkimusalueilta ja tieteenaloilta tulevat tutkimustulokset osoittavat, miten monimuotoisesti tiede ja tutkimus tänä päivänä kytkeytyvät yhteiskunnan eri osiin. Yrittäjyys on yhteiskunnan kaupallistumisen myötä nostettu esiin myös akateemisen koulutuksen yhteydessä. Tero Turunen tarkastelee väitöskirjaansa pohjautuvassa artikkelissaan suomalaista yrittäjyyspolitiikkaa. Hänen erityisenä kohteenaan ovat yrittäjyyspolitiikan vaikutukset ja yhteydet tiede-, tutkimus- ja koulutuspolitiikkaan. Tavallaan Turunen lähestyy samaa ongelmaa kuin Lyytinen ja Lampola, mutta toisesta näkökulmasta. Turusen näkökulmasta koulutuspolitiikan tavoitteiksi asettuvat luovuuden, innovaatiokyvyn ja riskinottohalun aikaan saaminen. Tältä pohjalta tulisi hänen mukaansa suunnata myös tieteen tekemistä ja tiedepolitiikkaa.
Koulutus- ja tiedepolitiikan suuntaamiseen liittyviä valintoja voidaan tarkastella strategisina valintoina. Strategian käsitettä ja siihen liittyvää organisaatioiden kehittämistä tarkastelee artikkelissaan Vesa Huotari ennen kaikkea liiketaloustieteen ja sosiologian näkökulmista. Hän pohtii strategian roolia toisaalta akateemisena käsitteenä ja toisaalta välineenä analysoida yksilöiden tekemistä ja yhteisöjen toimintaa. Hän pyrkii nostamaan tutkimuksen kohteeksi käytännön toiminnan ja sen strategisen luonteen erilaiset ulottuvuudet. Hänen lähtökohtanaan on strategia käytäntönä strategiatutkimuksen nousevana tutkimusalueena. Hän esittää myös sovelluksen, joka kohdentuu koulutuksen käytäntöjen strategisuuteen. Lyytisen ja Lampolan, Turusen ja Huotarin artikkeleita yhdistää kytkeytyminen koulutuksen ja tutkimuksen käytännön sovellusten kehittämiseen ja niiden merkitys suhteessa koko yhteiskunnan innovaatiojärjestelmään yksilöiden ja organisaatioiden toiminnan kautta.
Kokonaan erilaisen tieteen ja tutkimuksen yhteiskunnallisia vaikutuksia kuvaavan näkökulman tarjoaa Aki-Mauri Huhtisen ja Elias Turjanmaan artikkeli, jossa he tarkastelevat paljon viime aikoina keskustelua aikaan saanutta puolustusvoimien uudistusta. Artikkelissa pohditaan käsitteellisestä näkökulmasta puolustusvoimauudistutusta ja nostetaan esiin mahdollinen tarve tulevaisuudessa tehdä Suomessa myös päätöksiä puolustusuudistuksesta. Puolustustehtävä luokitellaan julkisessa toiminnassa perinteisten valtion tehtävien keskeiseksi osaksi. Ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden takaamista pidetään rajoittuneimmissakin poliittisissa valtiota koskevissa näkemyksissä sellaisena toimintona, joka on hoidettava julkisena tehtävänä. Huhtinen ja Turjanmaa kuitenkin osoittavat artikkelissaan, miten yhteiskunnan muutokset heijastuvat myös puolustusvoimiin. Käytännössä yhteiskunnan taloudellinen kehitys välittyy suoraan puolustukseen käytettäviin resursseihin, joista puolustustehtävä kilpailee muiden julkisten tehtävien kanssa. Siten puolustusvoimauudistuksen ja laajemmin puolustustehtävän tutkiminen ja kytkeminen muuhun yhteiskunnan muutoksen analysointiin on tärkeä osa suomalaisen yhteiskunnan kehittämisestä käytävässä keskustelussa.
* * *
Tämän lehden artikkelit havainnollistavat omalla kirjollaan tieteen, tieteellisen tiedon ja sitä tuottavan tutkimuksen yhä kasvavaa merkitystä yhteiskunnan kehittämisessä. Lehdessä oleva Taina Saarisen kirja-arvio nostaa vielä yhden tärkeän ja pohtimisen arvoisen kysymyksen mukaan tähän keskusteluun: Suomen kielen aseman ja tulevaisuuden kansainvälistyvässä ja globalisoituvassa maailmassa. Suomen kielellä on tieteen kielenä erilainen merkitys eri tieteenalojen näkökulmasta. Yliopistojen resursoinnissa tieteellisille julkaisuille pyritään antamaan aiempaa suurempi merkitys erityisesti yliopistojen tutkimustehtävän hoitamisen tuloksellisuutta arvioitaessa. Tieteellisten julkaisujen arviointi, jossa englannin kielellä julkaistu teksti arvostetaan melko yksituumaisesti suomen kielellä julkaistuja tekstejä arvokkaammaksi, asettaa suomen kielen tieteen kielenä ja pienenä kielenä uhanalaiseen asemaan. Kansainvälisyys on aina ollut ja sen tulee olla osa tieteellistä toimintaa. Se ei saisi kuitenkaan muodostua ehdoksi tieteen tulosten nopealle välittämiselle suomalaisille päätöksentekijöille. Väittäisin, että tieteen merkitys ja asema osana suomalaista kulttuuria on kuitenkin riippuvainen tieteen tulosten ja vaikutusten raportoimisesta suomen kielellä riittävässä laajuudessa tulevaisuudessakin.
Toivon, että Tiedepolitiikan tämä numero tarjoaa ajatuksia herättävää kesälukemista lukijoillemme. Lehden välityksellä haluan toivottaa Teille kaikille virkistäviä ja rentouttavia kesäpäiviä!
Tampereella 28.6.2012
Kari Kuoppala