< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/2011
Pääkirjoitus
Tieteen yhteismitallisuus – onko sitä?
Tämänkertaisen lehden teema ei suoraan liity artikkeleihin,
jotka tässä lehdessä julkaistaan. Toisaalta lehden artikkelit
edustavat tiedettä hyvin erilaisista näkökulmista. Suorin
kytkentä teemasta voidaan vetää Jouni Huhtasen
tekstiin, jossa hän jäsentää ihmistieteiden ja luonnontieteiden
välistä suhdetta tarkastelemalla yhteiskunnallisen kehityksen
ja tieteen välisiä kytkentöjä. Yleensä vain ihmistieteisiin
liitetään suora yhteys sosiaalisiin muutoksiin, kun taas luonnontieteiden
katsotaan tutkivan luonnonlakien mukaisia ilmiöitä ihmisistä
pitkälti riippumatta. Kysymys ihmisen ja luonnonilmiöiden tutkimuksellisesta
suhteesta jos mikä nostaa esiin myös erilaisten tieteiden väliset
erot. Olemme siis peruslähteillä pohdittaessa tieteiden vertailtavuutta
vaikkapa niiden tulosten kautta. Tähän tilanneyhteyteen liittyvät
monet kitkerät puheenvuorot niin kotimaisista tieteenalojen välisistä
tuloksellisuusvertailuista kuin keskustelut kansainvälisistä
yliopistojen ranking-listoistakin.
Tieteen ja yhteiskunnan suhteet saavat tuiki erilaisen taustan Tuomas
Myllyn artikkelissa, joka pohtii immateriaalioikeuden merkityksen
kasvua ja siihen liittyviä voimakkaita taloudellisia intressejä.
Immateriaalioikeuksiin liittyy yksi tieteellisen tiedon klassisista perusperiaatteista,
julkisuus. Kun tieteellisen tiedon merkitys on kasvanut yhteiskunnan taloudellisen
toiminnan ennakkoehtona, on erityisesti taloudellisiin intresseihin välittömästi
kytkeytyvän tutkimuksen julkisuudelle haluttu asettaa rajoituksia
tekijänoikeuksien ja patenttien muodossa. Myllyn artikkelissa nousee
mielenkiintoisella tavalla esiin se, miten puhtaasti juridiselta näyttävän
kysymyksen taustalle kytkeytyy mitä moninaisin vyyhti erilaisia taloudellisia
ja valtapoliittisia näkökohtia aina maailmanpolitiikan areenoille
saakka.
Tieteen yhteiskunnalliset kytkennät nousevat esiin suomalaisessa
kontekstissa Hanna Lehtimäen ja Tuomo Peltosen artikkelissa,
jossa käsitellään suomalaisen kauppatieteen yliopistollista
kehitystä ja erityisesti Helsingin kauppakorkeakoulun asemaa tuon
kehityksen jonkinlaisena keskipisteenä. Toimijaverkoston hahmottamiseen
perustuva tarkastelu nostaa esiin kauppatiedettä koskevan kehityksen
viimeaikaisia piirteitä. Kovin suurta huomiota ei ole saanut osakseen
se, että meillä on itsenäisistä kauppakorkeakouluista
jäljellä enää vain ruotsinkielinen Hanken. Vaasasta
kauppakorkeakoulu katosi sulautumalla osaksi monialaisempaa yliopistoa,
Turun kauppakorkeakoulu yhdistettiin Turun yliopistoon ja Helsingin kauppakorkeakoulu
osaksi uutta Aalto-yliopistoa. Samanaikaisesti kauppatieteellistä
koulutusta on yliopistotasolla lisätty osiksi perinteisiä monialaisia
yliopistoja ja teknillistä yliopistokoulutusta. Kauppatieteiden suomalaisessa
kehityksessä yhteiskunnallisella muutoksella on oma vahva merkityksensä,
kuten Lehtimäki ja Peltonen artikkelissaan tuovat esiin.
Tutkimusta tehdään myös yliopistojen ulkopuolella Suomessa.
Tästä mielenkiintoisen kuvan antaa Maria Pietilän artikkeli,
jossa käsitellään sektoritutkimuslaitoksia ja erityisesti
niiden henkilöstön kehittämistä osana laitosten strategista
kehittämistä. Sektoritutkimuslaitosten asemasta osana kansallista
innovaatiojärjestelmäämme on keskusteltu viime aikoina
monella areenalla. Esillä on ollut myös tutkimuslaitosten tutkijoiden
sananvapaus ja tieteellisen mielipiteenilmaisun vapaus eräissä
tilanteissa. Sektoritutkimuslaitokset ovat osa valtionhallintoa ja niiden
yleinen tavoite on tuottaa tietoa valtionhallinnon tarpeita silmällä
pitäen. Niissä tehtävä tutkimus on luonteeltaan ensi
sijassa soveltavaa. Toisaalta joiltain osin niissä tehdään
myös yliopistojen kanssa päällekkäistä tutkimusta
ja sen lisäksi niille saattaa kuulua myös selkeitä viranomaistehtäviä.
* * *
Lehden tässä numerossa on myös ilahduttavan monta keskustelupuheenvuoroa,
joita julkaisen mielelläni, kunhan ne väljästi kytkeytyvät
lehden keskeisiin teema-alueisiin. Tapio Katkon puheenvuoro tutkimussuunnitelmien
tilaoptimoinnista rahoitusta haettaessa puuttuu ajankohtaiseen kysymykseen,
joka koskettaa tutkijoita tieteenalarajoista riippumatta. Valma Kukko
kommentoi paljon huomiota osakseen saanutta Suomen brändiä pohtineen
ryhmän raporttia ja Paavo Littow tarkastelee viimeaikaista
suomalaista aluekehitystä perinteisen aluepoliittisen kehyksen kautta.
Johanna Vuoren lectio puolestaan tuo esiin ajankohtaisia kysymyksiä
liittyen ammattikorkeakoulujen johtamisen kehittämiseen.
* * *
Edistyksellinen tiedeliitto pyrkii nostamaan Tiedepolitiikka-lehden
ohella järjestämissään seminaareissa ja tapahtumissa
esiin ajankohtaisia kysymyksiä keskeisiltä yhteiskunnan kehittämisen
alueilta. Keväällä vaalien jälkeen Helsingissä
järjestettiin seminaarityyppinen keskustelutilaisuus perustutkimuksen
asemasta ja tulevaisuudesta. Olen toisaalla lehdessä lyhyesti esitellyt
tilaisuudessa pidettyjä alustuksia, joten en käsittele niitä
systemaattisesti tässä pääkirjoituksen yhteydessä,
mutta otan tämän teeman muuten esille. Vielä 2000-luvun
alussa suomalainen innovaatiojärjestelmä oli maailmalla siteerattu
malliesimerkki teknologisen kehityksen tukemisesta tutkimustoiminnan ja
innovatiivisen kehittämistyön kombinaation avulla. Erityisesti
Tekesin toimintaa voidaan pitää tältä osin onnistuneena.
Kansainvälinen arviointiryhmä kuitenkin antoi melko vuolaasti
kritiikkiä innovaatiojärjestelmällemme sitä koskevassa
arvioinnissa. Yksi kritiikin kohteista oli yliopistojen tutkimusrahoituksen
perustuminen käytännössä lähes yksinomaan kilpailtuun
ja lyhytjänteiseen rahoitukseen. Huomiota arvioinnissa kiinnitettiin
myös sektoritutkimuslaitosten ja yliopistojen epäselvään
suhteeseen.
Toinen toukokuussa järjestetyn seminaarin taustalle liittyvä
huolta herättänyt arvio nousi esiin Suomen Akatemian raportissa
Suomen tieteen tilasta ja tasosta 2009. Siinä todettiin, että
suomalaisen tieteen asema maailmalla näytti heikentyneen erityisesti
julkaisujen määrällä ja niihin kohdistuneilla viitteillä
ilmiötä mitattaessa. Juuri tähän tulokseen toukokuun
alun seminaari pyrki kohdistamaan keskeisen huomion. Siitä nousi
esiin kysymys Miten turvataan tutkimuksen perusta tulevaisuudessa. Akatemian
raportissa esitetty suomalaisen tutkimus- ja innovaatiopolitiikan perusta
tuli seminaarissa monissa puheenvuoroissa esiin. Turun yliopiston vararehtori
Harri Lönnberg toi selkeästi esiin sen tosiasian, että
tiedettä ja tutkimusta on Suomessa tarkasteltu viime vuosikymmeneltä
lähtien ensisijassa innovaatiojärjestelmän kehittämisen
työkaluna. Tähän on toisena voimakkaana painotuksena liittynyt
kilpaillun rahoituksen ensisijaisuus.
Lönnberg kiinnitti mielestäni oivallisesti huomiota siihen,
että julkaisut ja viittaukset julkaisuihin ovat tieteen tuloksia,
kun taas innovaatiotoiminnan tuloksia mitataan rahallisina hyötyinä.
Panostus tutkimus- ja innovaatiotoimintaan ei siis suoranaisesti tuota
näitä tieteellisiä tuloksia vaan toivon mukaan taloudellisella
menestyksellä mitattavia hyötyjä. Voidaan siis karkeasti
ilmaista tutkimus- ja innovaatiopolitiikan tuloksiin liittyen, että
sitä saa mitä tilaa. Jos ei tilaa ensisijaisesti tieteellisen
toiminnan tuloksia, ei niitä myöskään näytä
saavan.
Akatemian raportista löytyy toinenkin huolestuttava piirre, joka
mielestäni liittyy osaltaan tieteellisten tulosten notkahdukseen.
Tehtyjen tutkimushenkilötyövuosien määrä on kääntynyt
laskuun 2000-luvulla. Kilpailtu rahoitus on lyhytjänteistä ja
sen seurauksena yliopistoihin on muodostunut suuri lyhytaikaisissa ja
jopa osa-aikaisissa työsuhteissa toimiva nuorten projektitutkijoiden
joukko, joka vastaa huomattavasta osasta kilpaillulla rahoituksella aikaan
saadusta tuotoksesta. Lyhytjänteisissä projekteissa ei määräaikaisissa
lyhyissä työsuhteissa tuoteta kansainvälisesti merkittävänä
pidettäviä julkaisuja, joita siteerattaisiin runsaasti. Jälleen
voi järjestelmän rakenteellisten piirteiden pohjalta sanoa,
että sitä saa mitä tilaa.
Suomen Akatemia on tuottanut viime vuoden lopulla myös mielenkiintoisen
vertailevan selvityksen Suomen kokoluokkaan kuuluvien eurooppalaisten
maiden menestyksestä viimeaikoina kansainvälisessä tieteellisessä
kilpailussa. Raportissa on verrattu Suomea Alankomaihin, Irlantiin, Norjaan,
Sveitsiin ja Tanskaan. Vertailutietoja on hankittu tutkimusjärjestelmistä,
tiedepoliittisista toimenpiteistä ja niiden yhteyksistä tieteellisen
tutkimuksen laatuun. Kun tarkastellaan julkisen t & k-rahoituksen
jakautumista erilaisille sosio-ekonomisille pääaloille, voidaan
todeta, että Suomen ja Irlannin profiilit ovat samankaltaiset, molemmissa
resurssien kohdentaminen taloudelliseen kehittämiseen on voimakkaampaa
kuin yleiseen yliopistorahoitukseen. Sen sijaan Norjassa, Alankomaissa,
Tanskassa sekä erityisesti Sveitsissä yleisen yliopistorahoituksen
osuus on suurin rahoituksen kohde. Nobel-palkintoja näistä maista
eniten ovat saaneet sveitsiläiset tutkijat.
Raportin perusteella useimmissa maissa korkeakoulusektorin perusrahoitus
on hallitsevassa asemassa. Temaattisesti suunnattua rahoitusta on Suomessa
muita maita enemmän eli Harri Lönnbergin sanoin Suomessa luotetaan
vähiten tieteen itseohjautuvuuteen. Suomessa koulutetaan suhteellisen
paljon tohtoreita, mutta tutkijoiden palkkataso on vertailumaita alempi.
Tutkimusinfrastruktuurien kehittäminen on useissa muissa maissa Suomea
määrätietoisempaa. Edellä esitetyn perusteella voidaan
uudelle hallitukselle esittää toivomus, että se tarttuu
näihin Suomen tutkimuksen tulevaisuuden kannalta tärkeisiin
kysymyksiin asiaan liittyvät faktat toimintansa pohjaksi ottaen.
Jos tutkimukselta halutaan kansainvälisesti merkittäviä
tuloksia, se myös edellyttää kansainvälisen vertailun
kestävää panostusta yliopistojen kehityksen turvaamiseen.
Tieteellisesti merkittäviä tuloksia ei saada pelkästään
taloudelliseen t & k-toimintaan panostamalla.
* * *
Toivotan kaikille lehden lukijoille rentouttavaa ja voimia antavaa kesää
niin tämän lehden artikkeleiden kuin muiden kesäaktiviteettien
parissa.
Tampereen Hervannassa 22.6.2011
Kari Kuoppala