Tiedepolitiikka 2/09
Pääkirjoitus
Yliopisto osana yhteiskuntaa
Yliopistolaitos on Suomessa ja läntisessä Euroopassa kokenut viime vuosikymmeninä melkoisia muutoksia. Eliitin koulutusyksiköstä on kehittynyt suuria massoja korkeimmalle tieteelliselle tasolle kouluttava organisaatio, jonka asema on tehtävien laajentumisen myötä myös muuttunut yhteiskunnassa. Tiedepolitiikka –lehden yksi keskeisimpiä tehtäviä on korkeakoulutuksen ja siihen liittyvän poliittisen päätöksenteon seuraaminen ja arviointi sekä myös aiheen kriittinen tarkastelu. Korkeakoulupolitiikka ja laajemmin tiedepolitiikka ovat lehden nimenkin mukaisesti siinä julkaistavien artikkeleiden keskeisintä aluetta. Tämä ei toki tarkoita rajautumista vain ja ainoastaan näitä aihepiirejä koskeviin teksteihin, mistä tämäkin lukijoiden käsiin nyt tuleva lehti on hyvä osoitus. Kuitenkin artikkeleista lehden eri osastoissa enemmistö sivuaa edellä kuvattua aihepiiriä ja tämän numeron näkökulmaa voisi luonnehtia yliopiston yhteiskunnallista asemaa eri puolilta tarkastelevaksi.
***
Tiedepolitiikka –lehden pääkirjoituksessa on
vaikea sivuuttaa ilman mainintaa suomalaisen korkeakoululaitoksen kannalta
viime vuosikymmenten ehkä merkittävintä uudistusta, uutta
yliopistolakia, jonka eduskunta on juuri hyväksynyt käsittelyssään
lopullisesti. Lain valmisteluvaihe sai yliopistoväen liikkeelle
jopa mielenosoituksiin asti vastustamaan lain tieteen ja tutkimuksen
vapauden ja siis yliopistojen autonomian kannalta uhkaaviksi koettuja
uudistuksia. Lain valmistelusta voidaan yleisesti todeta, että se
toteutettiin opetusministeriön johdolla nopeasti ja seurauksena
olikin vauhtisokeus, joka sai hieman koomisiakin piirteitä lakiehdotuksen
tultua eduskunnan valiokuntakäsittelyyn. Lainvalmistelussa kun vauhti
usein pakkaa johtamaan hutiloituun lopputulokseen. Kaikesta ei kuitenkaan
ole aihetta syyttää kiirettä, vaan osittain taustalla
ovat myös tietoiset poliittiset valinnat ja päätökset
aina hallituksen tasolla saakka, jotka sitten valiokuntakäsittelyssä – onneksi
yliopistoväen kannalta – ammuttiin alas osittain. Kiireen
piikkiin ei ole esimerkiksi syytä laittaa sitä, että hyväksyttykään
lakiteksti ei pidä sisällään korjatussa muodossa
niitä seikkoja, joihin henkilöstöjärjestöt kiinnittivät
erityistä huomiota. Ehkä keskeisin henkilöstöjärjestöjen
kritiikin kohde oli kysymys opetus- ja tutkimushenkilöstön
palvelussuhteen laadusta, tarkemmin virkasuhteen muuttamisesta työsopimussuhteeksi.
Henkilöstöjärjestöjen kritiikin sivuuttaminen siis
näyttää hallituksen tietoiselta poliittiselta valinnalta.
Yliopistolain valmistelun kiire sai koomisia piirteitä erityisesti
yliopistojen uusia hallituksia koskevien kokoonpanomääräystensä osalta.
Yliopistoissa kritisoitiin hallitusten kokoonpanossa erityisesti sitä,
että ulkopuoliset jäsenet saavat ylimmässä päätöksentekoelimessä päätäntävallan
eikä heidän valintaansa edes voida yliopiston sisältä käsin
vaikuttaa merkittävästi. Opetusministeriö oli lakiesityksen
tekstin mukaisesti antanut luvan käynnistää uusien säätiöyliopistojen
hallitusten valintaprosessin, jonka eduskunnan valiokuntakäsittely
kuitenkin osoitti perustuslain vastaiseksi menettelyksi. Yliopistojen
organisatorisiksi muodoiksi yliopistolaissa vahvistettiin julkisoikeudellinen
laitos ja säätiö. Lakiuudistusta on opetusministeriön
toimesta kuvattu yliopistojen toiveiden täyttymyksenä. Näin
onkin siltä osin, mitä tulee taloudellisen aseman muuttumiseen
pois valtion tilivirastoasemasta, jonka on nähty rajoittavan yliopistojen
taloudellisia toimintamahdollisuuksia uudessa rahoitustilanteessa merkittävällä tavalla.
Yliopistot eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa halunneet
antaa ylintä päätäntävaltaa yliopiston ulkopuolisten
tahojen käsiin. Poliittinen valinta on hallituksessa siis selkeästi
tehty myös yrittäjämäisen yliopistomallin suuntaan.
Valinta, jonka muoto näyttää auki kirjoitettuna siltä,
että yliopistojen paras tiedettäisiin parhaiten niiden ulkopuolella
ja etenkin talouselämässä.
Tulevaisuus osoittaa, miten hyvä uudistus uusi yliopistolaki on. Lain käytännön soveltaminen vasta näyttää, mitä uutta se todella tuo suomalaiseen yliopistopolitiikkaan. Eduskunnalle täytyy antaa kiitos, että se osoitti olevansa yliopistolakiasiassa ylin päätöksentekoelin, eikä virkamiesten valmistelun siunaava kumileimasin. Henkilöstön uusi palvelussuhde on kuitenkin uuden lain yksi kriittisimpiä kohtia. Yliopistot ovat nyt lain muutoksen myötä ensi kertaa työnantaja-asemassa. Vastuuta henkilöstöstä ei voi enää paeta jonkin yksilöimättömän valtiotyönantajan leveän selän taakse. Yliopistot ovat niskuroineet isäntäänsäkin vastaan palvelussuhteen pätkimisessä lyhyihin peräkkäisiin työsuhteisiin erityisesti tutkimustoiminnassa. Käyttävätkö ne uutta työnantaja-asemaansa entistäkin röyhkeämmin tiedettä tekevän paarialuokkansa kohtelussa. Tämän kysymyksen uusi yliopistolaki jättää täysin avoimeksi. On kuitenkin varmaa, että lyhyet huonosti palkatut työsuhdepätkät eivät ole kilpailuvaltti parhaiden voimien houkuttelemiseksi yliopistoihin, kun työmarkkinoilla lisääntyy kilpailu pätevimmästä työvoimasta.
***
Markku Vanttaja ja Arto Jauhiainen ottavat omassa artikkelissaan argumentoidusti kantaa yliopistolain lakiesitysmuodon vaikutuksiin yliopistojen autonomian kannalta. Pohdinta on erittäin ajankohtaista huolimatta siitä, että eduskunta onkin lain ennen lehden painoon menoa vahvistanut. Vasta nyt alkaa keskustelu ja ennen kaikkea toiminta kussakin yliopistossa lain yksityiskohtaisen soveltamisen vaikutuksia mietittäessä ja valmisteltaessa. Kuten edellä olen osoittanut, laki ei vahvistetussa muodossaankaan ratkaissut kaikkia kysymyksiä, ei myöskään lopullista tulkintaa yliopistojen autonomian sisällöstä. Lehdessä on myös julkaistu Vuokko Kohtamäen lectio, jossa hän pohtii autonomian käsitettä, sen sisältöä ja merkitystä, ammattikorkeakouluissa. Yhteys yliopistolaista käytyyn keskusteluun ei ole suora, mutta kytkennät ovat selkeästi löydettävissä.
Yliopiston asemaa yhteiskunnassa lähestyy myös Matti Lindbergin artikkeli, joka käsittelee yliopiston suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan opiskelijoiden työelämään siirtymisen kannalta. Lindbergin tarkastelun kohteena on suomalaisen korkeakoulupolitiikan yksi ikuisuuskysymys, opiskelijoiden myöhäinen valmistuminen ja lopullinen siirtyminen työelämään. Hän tuo vertailevaa tutkimusotetta käyttäen mielenkiintoisia näkökulmia paljon keskustelua herättäneeseen aiheeseen. Tutkimuksen autonomiaan voidaan liittää myös Vesa Huotarin filosofinen pohdinta artikkelissaan erityisesti yhteiskuntatieteen metodologian tavallaan käyttämättä jääneestä ulottuvuudesta, joka antaa mahdollisuuden syvällisemmin pohtia erehtymisen mahdollisuuksia ja syitä tutkimuksessa. Antti Kasvio puolestaan tuo omassa puheenvuorossaan esiin mahdollisuuksia, joita suomalaisella työelämäosaamisella olisi kehittyä entisestään niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Hän havainnollistaa myös konkreettisesti sitä, että työelämäosaaminen ei ole yksinomaan yliopistojen tutkimuksen varassa, vaan sektoritutkimusyksiköt tuovat siihen merkittävän panoksensa. Sektoritutkimuksen asemahan on myös läheisesti yliopistolain valmisteluun kytkeytyvän selvittelyprosessin kohteena.
***
Päätoimittajan kannalta on hauskaa, että lehdessä kirjoitetaan samoista aihepiireistä toistuvasti, mutta uusista ja toisiaan täydentävistä näkökulmista. Tässä lehdessä on kaksi tällaista jatkumoa, jotka ovat pääteeman ulkopuolelta. Lehden edellisessä numerossa julkaistiin artikkeli, jossa tarkasteltiin traagisia koulusurmia nuorten miesten syrjäytymisen näkökulmasta. Tällä kertaa Atte Oksanen ja Pekka Räsänen lähestyvät aihetta sosiaalisen vuorovaikutuksen kannalta. Erityisesti he pohtivat sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä paikallisyhteisön toiminnassa poikkeuksellisten tapahtumien yhteydessä. Toinen jatkumo löytyy Jouni Huhtasen moraalitaloutta koskevasta katsauksesta. Tiedepolitiikka –lehden viimevuoden numerossa kolme julkaistuun Jukka Mäkisen samaa aihepiiriä koskeneeseen puheenvuoroon liittyen Huhtanen pohtii erityisesti John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian soveltuvuutta vapaiden markkinoiden taloudellisten toimijoiden etiikan tarkasteluun.
Näin juhannuksen alla haluan toivottaa lopuksi lehden lukijoille virkistävää kesää!
Vaasassa 18.6.2009
Kari Kuoppala