Liikettä akateemisessa työssä ja akateemisilla
työmarkkinoilla
Yliopistojemme tuottavuus on kohonnut roimasti viimeisten parin vuosikymmenen
aikana. Tuskin mikään julkinen toimintasektori pystyy osoittamaan
vastaavaa tuottavuuskehitystä kuin yliopistot. Yliopistojen päätuotteiden
määrät, valmiit maisterit ja tohtorit, ovat lähes
vuosittain nousseet uusiin ennätyslukemiin. Tämä vuosi
muodostuu maisterien määrän osalta poikkeuksellisen hyväksi
tulosvuodeksi johtuen tutkintorakenteen uudistukseen liittyvistä määräajoista.
Samalla kun yliopistojen huipputuotteiden, tohtorintutkintojen, määrät
ovat kehittyneet myönteisellä tavalla, on myös massatuotannossa,
maisterintutkinnoissa, pystytty tuloksia parantamaan ilman juuri minkäänlaista
panoksien kasvattamista.
Kukaan lukijakaan tuskin hätkähtää taloudellisen
tuotannon kielen käyttöä yliopistojen saavutuksista puhuttaessa,
kuten tarkoituksellisesti yllä tein. Tulosjohtamiskulttuuri, joka
alun perin luotiin teolliseen kappaletavaratuotantoon soveltuvaksi johtamismenetelmäksi,
on tuonut mukanaan taloudellisen puheen myös yliopistoja koskevaa
keskustelua määrittäväksi liturgiaksi. Voisihan edellisen
kappaleen sisällön ilmaista toisinkin. Voisi puhua uuden entistä laajemman
sivistyneistön joukon astumisesta maamme kulttuurielämää ja
työorganisaatioita rikastuttamaan. Voisi korostaa tutkimuksen kehittymistä kohti
uusia teoreettisia oivalluksia ja puhua lavenevasta tieteellisen tiedon
monipuolisesta kehityksestä. Mutta sivistys ja tieteellisen tiedon
lisääntyminen ovat puheena jotain muinaissuomea, jonka käyttö on
varattu korkeintaan historiallisesta näkökulmasta yliopistoa
tarkasteleville. Sivistyksestä puhumista katsotaan paheksuen suurin
piirtein samaan tapaan kuin katsottiin 1990-luvulla sitä, joka julkisella
sektorilla käytti sanaa suunnittelu. Oli modernin kielenkäytön
mukaista puhua ennakoinnista, ja jos oikein halusi säväyttää,
tuli tavoitteenasettelu tulevaisuutta koskien pukea missioiksi ja visioiksi.
Ilmiö, joka näkyi ja näkyy myös yliopisto-organisaation
tulevaisuuspuheessa tänäkin päivänä.
***
Aikanaan laadittiin ainakin yksi komiteanmietintökin, jonka aiheena
oli ylioppilastulva. Ongelmaksi nähtiin ylioppilaiden moninkertainen
määrä verrattuna tarjolla oleviin yliopistollisiin jatkokoulutuspaikkoihin.
Tänä päivänä voidaan puhua maisteri- ja tohtoritulvasta.
Perusteena ilmauksille on se, että voidaan kyseenalaistaa suuren
tutkintojen suorittaneiden määrän mahdollisuudet löytää koulutusta
vastaavia työpaikkoja. Aihetta on Tiedepolitiikka –lehden
tässä numerossa käsitellyt Antero Puhakka kollegoineen
käyttäen esimerkkinään Joensuun yliopistosta kerättyä aineistoa.
Suomi on perinteisesti ollut koulutusmyönteinen yhteiskunta. Akateemisen
koulutuksen arvostus on meillä edelleen korkea ja myös työmarkkinoilla
akateeminen koulutus takaa melko yksiselitteisesti paremman tulevaisuuden
kuin alemmat koulutuksen tasot. Silti on syytä nähdä ongelmaksi
se, että ehkä jossain määrin kasvava joukko valmistuvista
kokee sijoittuvansa työelämässä tehtäviin, jotka
eivät vastaa heidän koulutustasoaan, vaan joihin riittäisi
selvästi alhaisempi koulutus. Yksilön kohdalla kun tilanne
ei korjaannu sillä, että todetaan heidän kuuluvan vähemmistöön
tai todetaan jonkun muunkin olevan samassa tilanteessa.
***
Keijo Räsänen on tutkimusryhmineen jo usean vuoden
ajan ottanut ansiokkaasti tarkastelun kohteeksi erilaisia kysymyksiä akateemiseen
työhön ja sen organisointiin liittyen. Hänen tutkimusryhmässään
tehdyt tutkimukset ovat monipuolistaneet huomattavasti kuvaa myös
korkeakoulupolitiikkamme vaikutuksista ja ilmenemismuodoista yksilötasolla.
Tällä kertaa Räsänen pohtii ”Mikä yliopistotyöntekijää liikuttaa?” Kysymyksenasettelu
valottaa mielenkiintoisella tavalla myös nykyään päivänpolttavaa
kysymystä innovaatioiden synnystä. Räsänen lähestyy
aihetta pohtien yliopistotyötä käytännöllisenä toimintana.
Tätä kautta aukeaa uusia näkymiä yliopiston rajapintoihin,
joilla esimerkiksi korkeakoulututkimuksen grand old man, Burton Clark näkee
olevan keskeisen aseman arvioidessaan yliopiston kykyä muuttua
suhteessa ympäristöönsä. Samalla Räsänen
tarjoaa vaihtoehtoisen yliopistotyön kehittämisen tavan managerialistiselle
ylhäältä alas käskyttämiselle, joka on leimannut
viimeaikaista ns. yliopistojen rakenteellista kehittämistä.
Käskemällä kun innovaatioita tahtoo syntyä nihkeään
tahtiin. Sama pätee uskoakseni myös olettamukseen, että innovaatioita
ja maailmanluokan huippututkimusta syntyy fuusioimalla vanhoja organisaatiorakenteita
ja antamalla palkinnoksi pussillinen rahaa sekä siunaukseksi käsky
olla huippuinnovatiivisia.
***
Määrälliseen tulokseen ja tulosjohtamiseen liittyy taustalla New
Public Management –nimellä (NPM) tunnettu oppilauseiden
kokoelma, jolla on länsimaissa viimeisen parin vuosikymmenen ajan
pyritty tekemään julkisesta sektorista tehokas ja yritysmäisesti
toimiva. Kuten yllä jo totesin taloustermein, yliopistojen tuottavuus
on kasvanut tulosohjauksen aikakaudella Suomessa merkittävällä tavalla.
Tulosohjauksen ilmenemismuotoja yliopistojen henkilöstön
kannalta pohtii artikkelissaan myös Markku Vanttaja.
Hän nostaa esiin tunnetun tosiasian yliopistojen opetushenkilökunnan
ja opiskelijamäärien heikosta suhteesta Suomessa. Asia on
ollut tiedossa jo pitkään, mutta se näyttää olevan
ikuisuuskysymys korkeakoulupolitiikassamme. Siihen ei kyetä puuttumaan
käytännössä. Meillä haetaan mallia helposti
amerikkalaisista huippuyliopistoista ja niiden johtamismalleista tai
muista rakenteellisista piirteistä, mutta silmät suljetaan
siltä tosiasialta, että opiskelija/opettajasuhde on noissa
huippuyksiköissä aivan jotain muuta kuin Suomessa. Henkilökohtaiselle
ohjaukselle huomattavasti pienemmät opiskelijamäärät
opettajaa kohti antavat aivan toisenlaisen lähtökohdan. Leikin
mielelläni ajatuksella, mitä saataisiin aikaan, jos innovaatioyliopistolle
kaavailtu rahapotti kohdistettaisiin tämän käytännön
ongelman hoitamiseen kaikissa maamme yliopistoissa. Väitän,
että sen innovaatiovaikutukset olisivat merkittävämmät
kuin nyt luotavan uuden organisaatiorakenteen vastaavat vaikutukset
tulevat olemaan.
***
Suomessa yliopisto on autonominen joissain suhteissa, mutta kuten tiedetään,
ehdollistettu monissa suhteissa osana julkista sektoria. Yliopistojen
ei ole siten helppoa irrottautua esimerkiksi tulosjohtamisajattelun ilmenemismuodoista,
kuten tulosten mittaamisesta. Yliopistojen tulosten mittaamisen keskeinen
ongelma on, että huomio kiinnittyy liiaksi määrällisiin
tekijöihin laadullisen tuloksen jäädessä mahdollisine
muutoksineen taka-alalle. Olli Poropudas kumppaneineen lähestyy
näitä mittaamisen ongelmia tutkimusjulkaisujen osalta tavoitteena
luoda malli, joka ottaisi myös julkaisujen laadun huomioon. Tehtävä on
vaikea, kuten tässä lehdessä oleva artikkeli osoittaa.
Laadun huomioon ottaminen on kuitenkin erittäin perusteltua, ollaanhan
yliopistoihin luotu viime vuosien aikana myös kattavia laatujärjestelmiä.
Ja edellä oleviin pohdintoihin viitaten, laatu on varmin tae uusien
innovaatioiden syntymisellekin.
***
Onnen maksimointi on ollut monien suurien aatteellisten suuntausten
perimmäinen tavoite. Onnellinen elämä ja sen ehdot olivat
pohdinnan kohteena niin antiikin filosofeilla kuin vaikkapa liberalistisen
ajattelun kehittäjillä. Onnen mittaaminen on myös yksi
yhteiskuntatieteen mahdottomista tehtävistä. Onnea on vain
yksilön kokemana ja näiden yksilöllisten kokemusten mittaaminen
ja vertaaminen on jäännöksettömästi mahdotonta.
Ihmisten tyytyväisyyttä elämäntilanteeseensa voidaan
kuitenkin heiltä kyselemällä arvioida. Pekka Räsänen on
ottanut tarkastelun kohteeksi sen, miten tyytyväisiä ihmiset
ovat omaan ammatilliseen asemaansa ja koulutukseensa. Koulutus on nyky-yhteiskunnassa
keskeinen tekijä, joka määrittää ihmisten sosiaalista
asemaa. Akateemisessa työssä tapahtuneet muutokset, jotka ovat
vähentäneet ihmisten työtyytyväisyyttä, heijastavat
yleisemminkin työmarkkinoilla tapahtuneita muutosilmiöitä.
Yksi tapa lisätä tyytyväisyyttä omaan elämäntilanteeseensa
on viettää rentouttava kesäloma. Lehden artikkeleiden
kirvoittamin ajatuksin haluankin toivottaa lukijoille antoisaa kesäloma-aikaa.