« Takaisin


Tiedepolitiikka 2/08
Pääkirjoitus

Liikettä akateemisessa työssä ja akateemisilla työmarkkinoilla

Yliopistojemme tuottavuus on kohonnut roimasti viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Tuskin mikään julkinen toimintasektori pystyy osoittamaan vastaavaa tuottavuuskehitystä kuin yliopistot. Yliopistojen päätuotteiden määrät, valmiit maisterit ja tohtorit, ovat lähes vuosittain nousseet uusiin ennätyslukemiin. Tämä vuosi muodostuu maisterien määrän osalta poikkeuksellisen hyväksi tulosvuodeksi johtuen tutkintorakenteen uudistukseen liittyvistä määräajoista. Samalla kun yliopistojen huipputuotteiden, tohtorintutkintojen, määrät ovat kehittyneet myönteisellä tavalla, on myös massatuotannossa, maisterintutkinnoissa, pystytty tuloksia parantamaan ilman juuri minkäänlaista panoksien kasvattamista.

Kukaan lukijakaan tuskin hätkähtää taloudellisen tuotannon kielen käyttöä yliopistojen saavutuksista puhuttaessa, kuten tarkoituksellisesti yllä tein. Tulosjohtamiskulttuuri, joka alun perin luotiin teolliseen kappaletavaratuotantoon soveltuvaksi johtamismenetelmäksi, on tuonut mukanaan taloudellisen puheen myös yliopistoja koskevaa keskustelua määrittäväksi liturgiaksi. Voisihan edellisen kappaleen sisällön ilmaista toisinkin. Voisi puhua uuden entistä laajemman sivistyneistön joukon astumisesta maamme kulttuurielämää ja työorganisaatioita rikastuttamaan. Voisi korostaa tutkimuksen kehittymistä kohti uusia teoreettisia oivalluksia ja puhua lavenevasta tieteellisen tiedon monipuolisesta kehityksestä. Mutta sivistys ja tieteellisen tiedon lisääntyminen ovat puheena jotain muinaissuomea, jonka käyttö on varattu korkeintaan historiallisesta näkökulmasta yliopistoa tarkasteleville. Sivistyksestä puhumista katsotaan paheksuen suurin piirtein samaan tapaan kuin katsottiin 1990-luvulla sitä, joka julkisella sektorilla käytti sanaa suunnittelu. Oli modernin kielenkäytön mukaista puhua ennakoinnista, ja jos oikein halusi säväyttää, tuli tavoitteenasettelu tulevaisuutta koskien pukea missioiksi ja visioiksi. Ilmiö, joka näkyi ja näkyy myös yliopisto-organisaation tulevaisuuspuheessa tänäkin päivänä.

***

Aikanaan laadittiin ainakin yksi komiteanmietintökin, jonka aiheena oli ylioppilastulva. Ongelmaksi nähtiin ylioppilaiden moninkertainen määrä verrattuna tarjolla oleviin yliopistollisiin jatkokoulutuspaikkoihin. Tänä päivänä voidaan puhua maisteri- ja tohtoritulvasta. Perusteena ilmauksille on se, että voidaan kyseenalaistaa suuren tutkintojen suorittaneiden määrän mahdollisuudet löytää koulutusta vastaavia työpaikkoja. Aihetta on Tiedepolitiikka –lehden tässä numerossa käsitellyt Antero Puhakka kollegoineen käyttäen esimerkkinään Joensuun yliopistosta kerättyä aineistoa. Suomi on perinteisesti ollut koulutusmyönteinen yhteiskunta. Akateemisen koulutuksen arvostus on meillä edelleen korkea ja myös työmarkkinoilla akateeminen koulutus takaa melko yksiselitteisesti paremman tulevaisuuden kuin alemmat koulutuksen tasot. Silti on syytä nähdä ongelmaksi se, että ehkä jossain määrin kasvava joukko valmistuvista kokee sijoittuvansa työelämässä tehtäviin, jotka eivät vastaa heidän koulutustasoaan, vaan joihin riittäisi selvästi alhaisempi koulutus. Yksilön kohdalla kun tilanne ei korjaannu sillä, että todetaan heidän kuuluvan vähemmistöön tai todetaan jonkun muunkin olevan samassa tilanteessa.

***

Keijo Räsänen on tutkimusryhmineen jo usean vuoden ajan ottanut ansiokkaasti tarkastelun kohteeksi erilaisia kysymyksiä akateemiseen työhön ja sen organisointiin liittyen. Hänen tutkimusryhmässään tehdyt tutkimukset ovat monipuolistaneet huomattavasti kuvaa myös korkeakoulupolitiikkamme vaikutuksista ja ilmenemismuodoista yksilötasolla. Tällä kertaa Räsänen pohtii ”Mikä yliopistotyöntekijää liikuttaa?” Kysymyksenasettelu valottaa mielenkiintoisella tavalla myös nykyään päivänpolttavaa kysymystä innovaatioiden synnystä. Räsänen lähestyy aihetta pohtien yliopistotyötä käytännöllisenä toimintana. Tätä kautta aukeaa uusia näkymiä yliopiston rajapintoihin, joilla esimerkiksi korkeakoulututkimuksen grand old man, Burton Clark näkee olevan keskeisen aseman arvioidessaan yliopiston kykyä muuttua suhteessa ympäristöönsä. Samalla Räsänen tarjoaa vaihtoehtoisen yliopistotyön kehittämisen tavan managerialistiselle ylhäältä alas käskyttämiselle, joka on leimannut viimeaikaista ns. yliopistojen rakenteellista kehittämistä. Käskemällä kun innovaatioita tahtoo syntyä nihkeään tahtiin. Sama pätee uskoakseni myös olettamukseen, että innovaatioita ja maailmanluokan huippututkimusta syntyy fuusioimalla vanhoja organisaatiorakenteita ja antamalla palkinnoksi pussillinen rahaa sekä siunaukseksi käsky olla huippuinnovatiivisia.

***

Määrälliseen tulokseen ja tulosjohtamiseen liittyy taustalla New Public Management –nimellä (NPM) tunnettu oppilauseiden kokoelma, jolla on länsimaissa viimeisen parin vuosikymmenen ajan pyritty tekemään julkisesta sektorista tehokas ja yritysmäisesti toimiva. Kuten yllä jo totesin taloustermein, yliopistojen tuottavuus on kasvanut tulosohjauksen aikakaudella Suomessa merkittävällä tavalla. Tulosohjauksen ilmenemismuotoja yliopistojen henkilöstön kannalta pohtii artikkelissaan myös Markku Vanttaja. Hän nostaa esiin tunnetun tosiasian yliopistojen opetushenkilökunnan ja opiskelijamäärien heikosta suhteesta Suomessa. Asia on ollut tiedossa jo pitkään, mutta se näyttää olevan ikuisuuskysymys korkeakoulupolitiikassamme. Siihen ei kyetä puuttumaan käytännössä. Meillä haetaan mallia helposti amerikkalaisista huippuyliopistoista ja niiden johtamismalleista tai muista rakenteellisista piirteistä, mutta silmät suljetaan siltä tosiasialta, että opiskelija/opettajasuhde on noissa huippuyksiköissä aivan jotain muuta kuin Suomessa. Henkilökohtaiselle ohjaukselle huomattavasti pienemmät opiskelijamäärät opettajaa kohti antavat aivan toisenlaisen lähtökohdan. Leikin mielelläni ajatuksella, mitä saataisiin aikaan, jos innovaatioyliopistolle kaavailtu rahapotti kohdistettaisiin tämän käytännön ongelman hoitamiseen kaikissa maamme yliopistoissa. Väitän, että sen innovaatiovaikutukset olisivat merkittävämmät kuin nyt luotavan uuden organisaatiorakenteen vastaavat vaikutukset tulevat olemaan.

***

Suomessa yliopisto on autonominen joissain suhteissa, mutta kuten tiedetään, ehdollistettu monissa suhteissa osana julkista sektoria. Yliopistojen ei ole siten helppoa irrottautua esimerkiksi tulosjohtamisajattelun ilmenemismuodoista, kuten tulosten mittaamisesta. Yliopistojen tulosten mittaamisen keskeinen ongelma on, että huomio kiinnittyy liiaksi määrällisiin tekijöihin laadullisen tuloksen jäädessä mahdollisine muutoksineen taka-alalle. Olli Poropudas kumppaneineen lähestyy näitä mittaamisen ongelmia tutkimusjulkaisujen osalta tavoitteena luoda malli, joka ottaisi myös julkaisujen laadun huomioon. Tehtävä on vaikea, kuten tässä lehdessä oleva artikkeli osoittaa. Laadun huomioon ottaminen on kuitenkin erittäin perusteltua, ollaanhan yliopistoihin luotu viime vuosien aikana myös kattavia laatujärjestelmiä. Ja edellä oleviin pohdintoihin viitaten, laatu on varmin tae uusien innovaatioiden syntymisellekin.

***

Onnen maksimointi on ollut monien suurien aatteellisten suuntausten perimmäinen tavoite. Onnellinen elämä ja sen ehdot olivat pohdinnan kohteena niin antiikin filosofeilla kuin vaikkapa liberalistisen ajattelun kehittäjillä. Onnen mittaaminen on myös yksi yhteiskuntatieteen mahdottomista tehtävistä. Onnea on vain yksilön kokemana ja näiden yksilöllisten kokemusten mittaaminen ja vertaaminen on jäännöksettömästi mahdotonta. Ihmisten tyytyväisyyttä elämäntilanteeseensa voidaan kuitenkin heiltä kyselemällä arvioida. Pekka Räsänen on ottanut tarkastelun kohteeksi sen, miten tyytyväisiä ihmiset ovat omaan ammatilliseen asemaansa ja koulutukseensa. Koulutus on nyky-yhteiskunnassa keskeinen tekijä, joka määrittää ihmisten sosiaalista asemaa. Akateemisessa työssä tapahtuneet muutokset, jotka ovat vähentäneet ihmisten työtyytyväisyyttä, heijastavat yleisemminkin työmarkkinoilla tapahtuneita muutosilmiöitä.

Yksi tapa lisätä tyytyväisyyttä omaan elämäntilanteeseensa on viettää rentouttava kesäloma. Lehden artikkeleiden kirvoittamin ajatuksin haluankin toivottaa lukijoille antoisaa kesäloma-aikaa.

 

Vaasassa 12.6.2008

Kari Kuoppala          

 

 

Takaisin ylös