Tiedepolitiikka–lehden toinen numero vuodelta 2007 jatkaa pääteemanaan
teknologian ja vallan välisen suhteen tarkastelua. Artikkelit tässä lehdessä voidaan
jaotella vuoden ensimmäisen numeron tapaan filosofisia ja käsitteellisiä näkökulmia
aihepiiriin luoviin, sitä yhteiskunnallisen tason kysymyksenasettelun kautta
lähestyviin ja ihmisen konkreettisten arkielämän tilanteiden kautta
problematisoiviin teksteihin. Tässä yhteydessä on syytä kiittää Teknologia
ja valta -teemaan keskittyneen vuoden alkupuolella järjestetyn seminaarin
organisoijia ja osallistujia. Heidän ansiostaan teknologian yhteiskunnallinen
merkitys on saanut tämän lehden kahdessa ensimmäisessä numerossa
uusia ja uskoisin, monelle lukijalle erittäin antoisia ajatuksia herättäviä näkökulmia
ja sisältöjä. Tämä keskustelu tulee lehden palstoilla
toivoakseni jatkumaan myös tulevaisuudessa yhtenä osana sen keskeisistä sisältöalueista.
* * *
Teknologian vaikutus arkielämään on kouraissut lehden tekijöiden
arkea viime aikoina myös monelle lukijalle omasta kokemuspiiristä tutulla
tavalla, kun elämme tietotekniikan kasvavan vaikutuspiirin alaisuudessa
ja siitä yhä riippuvaisempina. Vai mitä sanotte seuraavista episodeista.
Edellisen toimitussihteerin tietokoneen hajotessa juuri tuolla koneella sattuu
olemaan ainoa tallennuspaikka julkaisemista varten toimituskunnalle lähetetylle
artikkeliluonnokselle. Se jää tuohon rikkoutuneeseen bittikasaan kadoksiin
joksikin aikaa. Onneksi se pääsee nyt myös Teitä, lukijoita,
ilahduttamaan lehden sivuilla. Tämän lehden taitetut artikkelit, siis
pitkälle valmis lehti, katoaa tallennusvaiheessa tietosuihkuna jonnekin
virtuaalimaailman tuntemattomille käytäville. Taitettuina artikkeleita
ei kaivamallakaan löydy mistään. Siispä ahkerat muurahaiset
(Lue järjestösihteeri ja toimitussihteeri) lisäävät
vauhtia ja käsissänne on lopputulos: valmis taitettu lehti. Etätyötä kotonaan
tekevä päätoimittaja pyrkii saamaan nuo taitettavat artikkelit
luettavakseen ennen kuin lehti lähtee painoon. Jatkon ehkä joku jo
arvaakin. Roskapostin rasittama sähköposti jumittuu, eikä suostu
avaamaan liitetiedostoina olevia artikkelivedoksia. Olemme siis kokeneet konkreettisesti
lehteä tehdessämme, millaista on teknologian valta yksilön työn
kannalta. Tietotekniikan kanssa päivittäin työskentelevät
lukijat varmaan voisivat näitä tarinoita tuottaa yhden kokonaisen teemanumeron
verran lisää. Tilanne kuitenkin palauttaa mieleeni eräässä vuosia
sitten pidetyssä seminaarissa kuulemani tietotekniikan professorin puheenvuoron.
Hän oli erittäin kriittinen erityisesti ohjelmistoteollisuuden tuotannon
laatua kohtaan. Puheenvuorossaan hän esitti varsin osuvan vertauksen toiseen
teollisuudenalaan, autoteollisuuteen. Professori kysyi, ”kuinka moni läsnäolijoista
olisi valmis ostamaan uuden auton, jolla Seinäjoelta Helsinkiin
neitsytmatkalle lähdettäessä voisi etukäteen ennakoida pääsevänsä korkeintaan
Lahteen saakka, ennen kuin auto jostain syystä lakkaisi toimimasta?” Hän
itse vastasi asettamaansa kysymykseen: ”Ei varmasti kukaan.” Näin
kuitenkin virtuaalimaailman käytävillä matkamme katkeaa tavan
takaa. Olemme tottuneet jo arjessamme siihen, että Sinikka Nopolan kirjan
nimeä siteeraten vallitseva tilanne on: ”Kyä tässä jotain
häikkää o”. Samalla suhtautumistamme ongelmaan kuvaa toinenkin
Nopolan osuva kirjan nimi: ”Ei tehrä tästä ny numeroo”.
Olemme siis osin jopa tiedostamattamme alistuneet arkielämässämme
teknologian valtaan, tässä tapauksessa sen huonon toimivuuden elämää hankaloittavaan
ja alistavaan valtaan.
Edellä kuvatut tietotekniikan ongelmat ovat osoitus
siitä, että huipputeknologia ja sen kehittäminen sisältävät
vahvoja ihmiseen liittyviä inhimillisiä käytännön elementtejä.
Inhimillisyys sinällään on teknologiaan liitettynä varsin
toivottava piirre, mutta ilmetessään toimimattomuutena, toiminnan epävarmuutena
ja siitä johtuvina arkielämän ongelmina se näyttää nurjan
puolensa. Juuri tästä syystä on erittäin perusteltua, että tekniikkaa,
sen asemaa suhteessa valtaan yhteiskunnan ja yksilön kannalta, tarkastellaan
yhteiskuntatieteellisistä ja humanistisista lähtökohdista. On
mitä korostuneemmin kysymys vallasta, kun kokonainen teollisuuden ala voi
globaalistikin toimia puolivalmiita tuotteita massoittain markkinoille työntäen.
Toki olen valmis myöntämään myös inhimillisyyden olemassaolon
osaamattoman käyttäjän näkökulmasta. Kaikki ongelmat
eivät ole tuotteessa olevista virheistä johtuvia, vaan osaamattoman
käyttäjän aikaansaamia. Tässäkin asetelmassa kysymys
on kuitenkin teknologian vallasta suhteessa yksilöön ja tähän
suhteeseen liittyvistä inhimillisistä tekijöistä.
* * *
Teknologian valtasuhteet ovat muutaman yksilön arjessa toki mitättömiäasioita
vaikkapa yhteiskunnan ja luonnon suhdetta koskeviin ja maapallon tulevaisuutta
uhkaaviin kysymyksiin verrattuna. Tämän lehden artikkeleissa
sivutaan kuitenkin myös tätä tasoa, jolla samat inhimillisyyden
elementit ovat yhtä vaikuttavia. Ajatelkaamme vaikkapa Suomessakin
ajankohtaista kysymystä ydinjätteen säilytyspaikan valinnasta.
Teknologiasta on tullut ja tulee yhä kasvavassa määrin
arkielämäämme sääntelevä ja hallitseva
tekijä. Se helpottaa elämäämme ja tekee mahdolliseksi
yhä uusien asioiden nousemisen osaksi arkeamme. Samalla teknologian
valtasuhteet kuitenkin institutionalisoituvat osaksi arkeamme. Seurauksena
on noiden valtasuhteiden itsestään selvänä pitäminen
ja samalla kyseenalaistamatta jättäminen. Myös valtasuhteista
tulee osa arkielämäämme. Tätä kehitystä tukevat
esimerkiksi sellaiset piirteet kuin tässä lehdessä kuvattu
journalismin kehitys demokratian kriittisestä vahtikoirasta politiikan
ja talouden tavoitteenasettelua jopa kyseenalaistamatta julistavaksi äänitorveksi.
* * *
Suomalainen innovaatiopolitiikka on ollut menestys maailmalla. Tämä erityisesti
yhdistyneenä korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan on asia, josta Suomesta
on haluttu ottaa oppia viime aikoina myös muualla. Innovaatiopolitiikka
on kuitenkin kovin epämääräinen käsite ja käyttäjiensä mukaan
määritelty kovin monella eri tavalla. Suomalaista kehitystä viitoitti
näissä kysymyksissä myös vahvasti 90-luvun syvä taloudellinen
lama, joka asetti päättäjämme selkä seinää vasten
tekemään jotain mittavien ongelmien ratkaisemiseksi. Innovaatiopolitiikkaan
liittyy läheisesti keskustelu huippu- tai innovaatioyliopistosta,
jota viimeisten parin vuoden ajan on käyty varsin vilkkaasti. Siinä heijastuu
hallinnon tutkijan näkökulmasta vaarallisella tavalla uskomus
rakenteiden kaikkivoipaisuudesta. Ikään kuin muutaman pääkaupunkiseudun
yliopiston käytännön yhteistyö johtaisi maailmaa
mullistaviin suomalaisiin innovaatioihin, kunhan luodaan suurempi yksikkörakenne,
johon sitten panostetaan lisäresursseja.
Mielestäni tässä yhteydessä on syytä kysyä,
mikä olikaan se yliopistollinen yksikkörakenne, jonka sisällä tuotettiin
siemenet yhdelle viime vuosikymmenien menestyksekkäimmistä suomalaisista
teollisuudenaloista, matkapuhelinteollisuudelle. Entä voiko joku
kiistää hajautetun korkeakoululaitoksemme kiistattoman merkityksen
sodan jälkeisen yhteiskuntamme tasapainoiselle alueelliselle kehitykselle.
Tästä syystä innovatiivinen keskustelu korkeakouluyksikköjemme
erikoistumisesta ja painopistealueiden valinnoista sekä tämän
kehityksen taloudellinen tukeminen olisi mielestäni paljon tärkeämpää kuin
uuden yksittäisen megarakenteen luominen melko vähäisen
sisällön ympärille.
* * *
Kysymys huippu- tai innovaatioyliopistosta on myös kysymys, joka
liittyy teknologian ja vallan suhteisiin. Onhan uusi huippuyksikkö nostettu
esiin pääosin muista kuin korkeakoulu- ja tiedepoliittisista
lähtökohdista käsin. Talouden valta korostuu tässä keskustelussa
vahvana ja yliopisto nähdään kilpailukyvyn parantamisen
välineenä lähes unohtaen sen muut yhteiskunnalliset velvoitteet.
Vaarana on, että luodaan kulissi, johon uppoaa resursseja, mutta
jossa lisätyt resurssit eivät tuota niiltä odotettua lisäarvoa
ja samalla heikennetään edellytyksiä vahvistaa maan muita
yliopistoyksiköitä. Lisäksi yliopistolaitoksen muut yhteiskunnalliset
tehtävät jäävät talouden tukipilarina toimimisen
varjoon.