« Takaisin


Tiedepolitiikka 2/07
Pääkirjoitus

Teknologia, valta ja yksilö

Tiedepolitiikka–lehden toinen numero vuodelta 2007 jatkaa pääteemanaan teknologian ja vallan välisen suhteen tarkastelua. Artikkelit tässä lehdessä voidaan jaotella vuoden ensimmäisen numeron tapaan filosofisia ja käsitteellisiä näkökulmia aihepiiriin luoviin, sitä yhteiskunnallisen tason kysymyksenasettelun kautta lähestyviin ja ihmisen konkreettisten arkielämän tilanteiden kautta problematisoiviin teksteihin. Tässä yhteydessä on syytä kiittää Teknologia ja valta -teemaan keskittyneen vuoden alkupuolella järjestetyn seminaarin organisoijia ja osallistujia. Heidän ansiostaan teknologian yhteiskunnallinen merkitys on saanut tämän lehden kahdessa ensimmäisessä numerossa uusia ja uskoisin, monelle lukijalle erittäin antoisia ajatuksia herättäviä näkökulmia ja sisältöjä. Tämä keskustelu tulee lehden palstoilla toivoakseni jatkumaan myös tulevaisuudessa yhtenä osana sen keskeisistä sisältöalueista.

* * *

Teknologian vaikutus arkielämään on kouraissut lehden tekijöiden arkea viime aikoina myös monelle lukijalle omasta kokemuspiiristä tutulla tavalla, kun elämme tietotekniikan kasvavan vaikutuspiirin alaisuudessa ja siitä yhä riippuvaisempina. Vai mitä sanotte seuraavista episodeista. Edellisen toimitussihteerin tietokoneen hajotessa juuri tuolla koneella sattuu olemaan ainoa tallennuspaikka julkaisemista varten toimituskunnalle lähetetylle artikkeliluonnokselle. Se jää tuohon rikkoutuneeseen bittikasaan kadoksiin joksikin aikaa. Onneksi se pääsee nyt myös Teitä, lukijoita, ilahduttamaan lehden sivuilla. Tämän lehden taitetut artikkelit, siis pitkälle valmis lehti, katoaa tallennusvaiheessa tietosuihkuna jonnekin virtuaalimaailman tuntemattomille käytäville. Taitettuina artikkeleita ei kaivamallakaan löydy mistään. Siispä ahkerat muurahaiset (Lue järjestösihteeri ja toimitussihteeri) lisäävät vauhtia ja käsissänne on lopputulos: valmis taitettu lehti. Etätyötä kotonaan tekevä päätoimittaja pyrkii saamaan nuo taitettavat artikkelit luettavakseen ennen kuin lehti lähtee painoon. Jatkon ehkä joku jo arvaakin. Roskapostin rasittama sähköposti jumittuu, eikä suostu avaamaan liitetiedostoina olevia artikkelivedoksia. Olemme siis kokeneet konkreettisesti lehteä tehdessämme, millaista on teknologian valta yksilön työn kannalta. Tietotekniikan kanssa päivittäin työskentelevät lukijat varmaan voisivat näitä tarinoita tuottaa yhden kokonaisen teemanumeron verran lisää. Tilanne kuitenkin palauttaa mieleeni eräässä vuosia sitten pidetyssä seminaarissa kuulemani tietotekniikan professorin puheenvuoron. Hän oli erittäin kriittinen erityisesti ohjelmistoteollisuuden tuotannon laatua kohtaan. Puheenvuorossaan hän esitti varsin osuvan vertauksen toiseen teollisuudenalaan, autoteollisuuteen. Professori kysyi, ”kuinka moni läsnäolijoista olisi valmis ostamaan uuden auton, jolla Seinäjoelta Helsinkiin neitsytmatkalle lähdettäessä voisi etukäteen ennakoida pääsevänsä korkeintaan Lahteen saakka, ennen kuin auto jostain syystä lakkaisi toimimasta?” Hän itse vastasi asettamaansa kysymykseen: ”Ei varmasti kukaan.” Näin kuitenkin virtuaalimaailman käytävillä matkamme katkeaa tavan takaa. Olemme tottuneet jo arjessamme siihen, että Sinikka Nopolan kirjan nimeä siteeraten vallitseva tilanne on: ”Kyä tässä jotain häikkää o”. Samalla suhtautumistamme ongelmaan kuvaa toinenkin Nopolan osuva kirjan nimi: ”Ei tehrä tästä ny numeroo”. Olemme siis osin jopa tiedostamattamme alistuneet arkielämässämme teknologian valtaan, tässä tapauksessa sen huonon toimivuuden elämää hankaloittavaan ja alistavaan valtaan.

Edellä kuvatut tietotekniikan ongelmat ovat osoitus siitä, että huipputeknologia ja sen kehittäminen sisältävät vahvoja ihmiseen liittyviä inhimillisiä käytännön elementtejä. Inhimillisyys sinällään on teknologiaan liitettynä varsin toivottava piirre, mutta ilmetessään toimimattomuutena, toiminnan epävarmuutena ja siitä johtuvina arkielämän ongelmina se näyttää nurjan puolensa. Juuri tästä syystä on erittäin perusteltua, että tekniikkaa, sen asemaa suhteessa valtaan yhteiskunnan ja yksilön kannalta, tarkastellaan yhteiskuntatieteellisistä ja humanistisista lähtökohdista. On mitä korostuneemmin kysymys vallasta, kun kokonainen teollisuuden ala voi globaalistikin toimia puolivalmiita tuotteita massoittain markkinoille työntäen. Toki olen valmis myöntämään myös inhimillisyyden olemassaolon osaamattoman käyttäjän näkökulmasta. Kaikki ongelmat eivät ole tuotteessa olevista virheistä johtuvia, vaan osaamattoman käyttäjän aikaansaamia. Tässäkin asetelmassa kysymys on kuitenkin teknologian vallasta suhteessa yksilöön ja tähän suhteeseen liittyvistä inhimillisistä tekijöistä.

* * *

Teknologian valtasuhteet ovat muutaman yksilön arjessa toki mitättömiäasioita vaikkapa yhteiskunnan ja luonnon suhdetta koskeviin ja maapallon tulevaisuutta uhkaaviin kysymyksiin verrattuna. Tämän lehden artikkeleissa sivutaan kuitenkin myös tätä tasoa, jolla samat inhimillisyyden elementit ovat yhtä vaikuttavia. Ajatelkaamme vaikkapa Suomessakin ajankohtaista kysymystä ydinjätteen säilytyspaikan valinnasta. Teknologiasta on tullut ja tulee yhä kasvavassa määrin arkielämäämme sääntelevä ja hallitseva tekijä. Se helpottaa elämäämme ja tekee mahdolliseksi yhä uusien asioiden nousemisen osaksi arkeamme. Samalla teknologian valtasuhteet kuitenkin institutionalisoituvat osaksi arkeamme. Seurauksena on noiden valtasuhteiden itsestään selvänä pitäminen ja samalla kyseenalaistamatta jättäminen. Myös valtasuhteista tulee osa arkielämäämme. Tätä kehitystä tukevat esimerkiksi sellaiset piirteet kuin tässä lehdessä kuvattu journalismin kehitys demokratian kriittisestä vahtikoirasta politiikan ja talouden tavoitteenasettelua jopa kyseenalaistamatta julistavaksi äänitorveksi.

* * *

Suomalainen innovaatiopolitiikka on ollut menestys maailmalla. Tämä erityisesti yhdistyneenä korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan on asia, josta Suomesta on haluttu ottaa oppia viime aikoina myös muualla. Innovaatiopolitiikka on kuitenkin kovin epämääräinen käsite ja käyttäjiensä mukaan määritelty kovin monella eri tavalla. Suomalaista kehitystä viitoitti näissä kysymyksissä myös vahvasti 90-luvun syvä taloudellinen lama, joka asetti päättäjämme selkä seinää vasten tekemään jotain mittavien ongelmien ratkaisemiseksi. Innovaatiopolitiikkaan liittyy läheisesti keskustelu huippu- tai innovaatioyliopistosta, jota viimeisten parin vuoden ajan on käyty varsin vilkkaasti. Siinä heijastuu hallinnon tutkijan näkökulmasta vaarallisella tavalla uskomus rakenteiden kaikkivoipaisuudesta. Ikään kuin muutaman pääkaupunkiseudun yliopiston käytännön yhteistyö johtaisi maailmaa mullistaviin suomalaisiin innovaatioihin, kunhan luodaan suurempi yksikkörakenne, johon sitten panostetaan lisäresursseja. Mielestäni tässä yhteydessä on syytä kysyä, mikä olikaan se yliopistollinen yksikkörakenne, jonka sisällä tuotettiin siemenet yhdelle viime vuosikymmenien menestyksekkäimmistä suomalaisista teollisuudenaloista, matkapuhelinteollisuudelle. Entä voiko joku kiistää hajautetun korkeakoululaitoksemme kiistattoman merkityksen sodan jälkeisen yhteiskuntamme tasapainoiselle alueelliselle kehitykselle. Tästä syystä innovatiivinen keskustelu korkeakouluyksikköjemme erikoistumisesta ja painopistealueiden valinnoista sekä tämän kehityksen taloudellinen tukeminen olisi mielestäni paljon tärkeämpää kuin uuden yksittäisen megarakenteen luominen melko vähäisen sisällön ympärille.

* * *

Kysymys huippu- tai innovaatioyliopistosta on myös kysymys, joka liittyy teknologian ja vallan suhteisiin. Onhan uusi huippuyksikkö nostettu esiin pääosin muista kuin korkeakoulu- ja tiedepoliittisista lähtökohdista käsin. Talouden valta korostuu tässä keskustelussa vahvana ja yliopisto nähdään kilpailukyvyn parantamisen välineenä lähes unohtaen sen muut yhteiskunnalliset velvoitteet. Vaarana on, että luodaan kulissi, johon uppoaa resursseja, mutta jossa lisätyt resurssit eivät tuota niiltä odotettua lisäarvoa ja samalla heikennetään edellytyksiä vahvistaa maan muita yliopistoyksiköitä. Lisäksi yliopistolaitoksen muut yhteiskunnalliset tehtävät jäävät talouden tukipilarina toimimisen varjoon.

Vaasassa 21.6.2007

Kari Kuoppala,
päätoimittaja

 

Takaisin ylös