Tiedepolitiikka 2/06
Pääkirjoitus
Päivä professorina: minne menet, yliopisto?
Uusi luku kääntyi elämässäni, kun tammikuussa 2006 aloitin viranhoidon Helsingin yliopiston historian laitoksella, Euroopan historian professorina. Käänne oli ennen näkemätön laitoksellakin. Olen ensimmäinen naispuolinen historian professori 366 vuoteen, yliopiston perustamisvuodesta laskettuna. Moni on halunnut lukea asiasta ajan merkkejä. Yliopistomme on muuttumassa, avautumassa, ajanmukaistumassa, vaihtamassa suuntaansa, lopullisesti ehkä myös naisistumassa. Useat näkevät siinä hyvää ja rikastavaa, eräät valittelevat perinteisen ja akateemisen katoavaisuutta.
Miltä yliopisto näyttää tuoreen professorin silmin? En tullut aivan ummikkona virkaa hoitamaan. Takanani on 20 vuotta kestänyt tutkijan ja opettajan ura. Sitä on täydentänyt toiminta aktiivisena kansalaisena ja yhteiskunnallisena keskustelijana. Merkittävä osan tutkimuksistani on liittynyt suoraan tai epäsuoraan yliopistohistoriaan ja ylioppilaspolitiikkaan. Tiedän missä olen, tunnen yliopistoyhteisön kulttuurisen ja sivistyksellisen taustan.
Yliopiston perushenki Euroopassa on liittynyt tilaan ja paikkaan. Yliopistoja on perustettu kaupunkikeskustoihin (mannereurooppalainen traditio) tai kaupunkien tuntumaan (anglosaksinen traditio). Perustamishistoria on usein samantyyppinen. Euroopan vanhimmat yliopistot saivat maalliselta tai kirkolliselta ruhtinaalta erioikeudet, statuutit ja menosäännön. Ne saivat myös osansa kruunun tai kirkon vuosituloista ja niillä saattoi olla omia verotuloja. Yliopistot hankkivat aikaa myöten kiinteää omaisuutta, tiloja, rakennuksia, laitteita, kirjastoja jne. Se mahdollisti autonomian sekä kollegiaalisen ja konsistoriaalisen hallintotavan. Yliopistorakennusten rajamaan kaupunkitilaan ovat sijoittuneet akateemiset juhlat ja manifestaatiot, mielenosoitukset ja kulkueet. Ne ovat leimanneet kaupunkien elämää ja antaneet niille yliopistollisen leiman.
Suomessa monipuolinen akateeminen rakennusperintö leimaa vahvasti sekä pääkaupungin että muiden korkeakoulukaupunkien katukuvaa. Monet rakennukset Turussa, Helsingissä, Oulussa, Jyväskylässä, Lappeenrannassa jne. ovat osa kansallisen arkkitehtuurin historiaan. Varhaishistoria, yliopiston muutto Turusta Suomen suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin vuonna 1828 leimaa edelleenkin akateemisen elämän henkeä. Yliopiston päärakennuksen paikka oli vastapäätä Senaattia uuden Suurtorin laidassa, siis kaupungin keskellä. Yliopistolle annettiin tehtävä ”säteillä” sivistystä, oppia ja osaamista muuhun yhteiskuntaan.
Näin tapahtui vuosikymmenten ajan. Vasta kylmä sota ja kahden järjestelmän välinen kilpailu muuttivat koulutuksen asemaa. Yliopisto- ja koulutusolojen järjestäminen nousi yhteiskuntapolitiikan asialistalle. Puhetta on siitä lähtien riittänyt ylioppilastulvasta, tutkimuksen ja opetuksen tavoitteiden ja valmistumisen tehostamisesta, hallinnon uudistamisesta, opiskelijapohjan laajentamisesta ja ylioppilaiden osallistumisen lisäämisestä. Koulutuksen keskusjohtoisuus on lisääntynyt. Tavoitteena on ollut koulutuksen avulla nykyaikaistaa yhteiskunta ja antaa välineitä elinkeinoelämän kehittämiseen. Koulutus on meillä ollut aina kansallista.
Korkeimpaan opetukseen liittyvät mielikuvat konkretisoituvat rakennuksissa ja akateemisissa traditioissa. Molempien arvostus on Suomessa kohdallaan. Silti, eurooppalaisen filosofin J. V. Snellmanin syntymän 300-vuotisjuhlavuonna, kun teemana on sivistys, sopii kysyä minne on sisällöllisesti menossa suomalainen yliopisto, korkein opetus ja tutkimus. Kasvattavako korkeakoulumme sivistyneistä ihmisiä, jotka tuntevat yhteisöllisen vastuunsa? Elääkö sivistyksen tahto enää muualla kuin juhlapuheissa? Valaiseeko Snellmanin soihtu professoreiden ja opiskelevan nuorison askeleista.
Rohkenen epäillä, pelkään pahinta. Yliopistoilla ja sivistyksellä on liian vähän puolustajia. Omatkin rivit rakoilevat, eikä ymmärtäjiä löydy muualtakaan. Ylemmän opetukset tavoitteenasettelu on jo vuosia hoidettu muualla kuin akateemisen yhteisön piirissä. Modernin yhteiskunnan tuottavuuteen, tehokkuuteen ja järkeistämiseen liittyvät mallit tuotiin yliopistoihin ja korkeampaan opetukseen jo aikaa sitten. Modernisaatio edisti tulos- ja suunnitteluajattelua. Moni korkeakoulupolitiikasta kannuksena hankkinut innostui yhteiskunnan vaikutuksen lisäämisestä opetuksessa.
Valtiovetoisuuden heikkoudet paljastuvat nyt, kun kaikki muukin ”valtiollinen” ja keskusvaltainen johtaminen ja julkishallinto on pantu syynin alle. Korkein opetus pyörii edelleen kuin reipas pikku jyrsijä tehostamis- ja keskittämisinnostuksen oravanpyörässä. Missään ei puhuta laadusta, sisällöstä, yhteisöllisyydestä, sivistyksellistä tavoitteista. Saan tarjoilla yhden esimerkin omasta yliopistostani. Helsingin yliopiston keskustakampuskirjastohanke näyttää viattomalta ja nykyaikaan sopivalta. Sitä on helppo myydä korostamalla kirjastopalveluiden järkeistämistä ja kannattavuutta. Uudistus lähtee tarpeesta yhdistää erikokoisia laitoskirjastoja ja keskittää toisiaan lähellä olevien oppiaineiden aineistot. Suunnitelma Pukevan talon muuttamisesta keskustakirjastoksi on jo valmiina.
Paperilla hanke kuulostaa asialliselta. Käytännössä lopputulos autioittaa yliopiston keskustan korttelit ja niissä olevat laitostilat. Universitas –ajatuksen kannalta keskittäminen merkitsee iskua vasten laitosyhteisöllisyyttä. Viimeisen puolivuosisadan aikana on luotu järjestelmä, jossa opettajat, nuoremmat ja vanhemmat tutkijat sekä ylioppilaat ovat jakaneet yhteiset perustilat. Niissä on ollut laitoksen oma kirjasto, opetus- ja seminaarihuoneet, väline-, kahvi- ja kokoustilat, opettajien työhuoneet ja muut mahdolliset työtilat.
Kukin tavallaan ja oman oppineisuutensa puitteissa on kokenut laitoksen omakseen, kasvanut sisään sen henkeen, ilmapiiriin ja tavoitteisiin. Nyt yliopistoyhteisöllisyys halutaan hajottaa. Runsaasti opetusta, opintoneuvontaa ja tiedottamista on jo siirretty verkkoon. Sähköposti on korvannut opettajan ja oppilaan kohtaamiset. Tietotekniikan kehitys ja kirjastojen keskittämisvimma ovat tuhoamassa siitä loputkin. Yliopiston oppimiskeskus on jo imuroinut opiskelijat laitoksilta. Nyt loputkin halutaan pois yhteisistä tiloista suureen keskustakirjastoon.
Päivä professorina on opettanut, että yliopiston perusideaa, intellektuaalista kohtaamista, täytyy edelleen puolustaa, tässä ja nyt. Minun yliopistooni kuuluvat edelleen ylioppilaat, opiskeleva nuoriso ja professorit. Näiden kahden voimaryhmän kosketuksesta on syntynyt akateeminen perushenki. Siihen kuuluvat oppineisuus, tieto ja koulutuksen traditiot sekä kansalaisena olemisen malli. Nyt ollaan vaarallisella tiellä. Keskittämis- ja tietotekniikkainnostus on vaikuttanut siihen, että opiskelijat ovat poissa silmistä. Heidät on siirretty etäälle, omiin reservaatteihinsa. Monet keskustan laitokset ovat muuttuneet tutkijoiden suljetuiksi virkapaikoiksi. Näin on käynyt työyhteisössäni historian laitoksella. Opiskelijat lähtivät, kun kirjasto ja atk-huone siirrettiin pois. Nyt komeat Engelin suunnittelemat käytävät ovat autioituneet.
Keskittämisintoilijat vetoavat rahalliseen säästöön. Samalla sopii kysyä kuinka kalliiksi tulevat laitosten tyhjäkäytössä olevat neliöt, puhumattakaan mielenterveyskuluista, kun opiskelijat potevat yksinäisyyden tunnettaan. Yliopisto ei ole tuotantolaitos tai tehdas. Se on sivistykseen ja kansalaisuuteen kasvattava yhteisö. Akateeminen väki on poikkeuksellisen sitoutunutta yhteisöönsä, työsuuntautunutta ja lojaalia. Viime vuosina sen selkää on puukotettu raskaasti ja usein.
Tässä tilanteessa meidän kaikkien korkeammasta koulutuksesta kiinnostuneiden tulee puhua, puolustaa ja pohtia akateemisen sivistyksen ja tutkimuksen perustaa. Saanen siteerata J.V. Snellmania vuodelta 1857. Hänen Kootut teoksensa ( osa14, s. 354) lepää parhaillaan työpöydälläni:
”Sillä tieteellistä tutkimusta ei voi harjoittaa hiljaisuudessa kuten hyväntekeväisyyttä; sen luontoon kuuluu ilmoittaa itsestään ja etsiä julkisuutta. Ja vaikka tiedemies odottaa tutkimuksensa tuloksille ratkaisevaa hyväksyntää tai hylkäystä tasaveroisilta kumppaneiltaan, ei ole epäilystäkään siitä, että suuren yleisön kiinnostus hänen tutkimuksiinsa tuo niihin lisää eloa. – Ihmisten toiminta ei ylipäänsä koostu irrallisista, riippumattomista palasista, vaan sitä johtavat hänessä vallitseva henki ja luonne.”
Tässä numerossa pohditaan tietoyhteiskunnan, yliopisto-opetuksen ja ammattikorkeakoulutuksen tilaa, teknologiapolitiikan ja eurooppalaisen tutkimuksen tulevaisuutta, tai snellmanilaisittain niiden ”henkeä ja luonnetta”. Näissä merkeissä, hyvää kesää kaikille!
Laura Kolbe
päätoimittaja