« Takaisin
Tiedepolitiikka 2/05
Pääkirjoitus
Kuva Suomesta uusiksi
On aina ilahduttavaa, kun Tiedepolitiika-lehden lukijat kommentoivat pääkirjoitusta.
Lapin yliopiston oppineet, professori Vesa Puuronen, yliassistentti Mika
Luoma-aho ja yht. yo Sam Krause reagoivat edellisen numeron pääkaupunki
–kirjoitukseeni tässä lehdessä (s. 55) tavalla, joka
antaa aiheen palautteeseen.
Rovaniemeläiset kokivat kirjoitukseni provokaationa, identiteetti- ja kunnallispolitiikkana sekä nurkkapatrioottisten arvojen ylistyksenä. Näin voi nähdä, jos kaukaa katsotaan. Todettakoon nyt kuitenkin, että viimeiset vuosikymmenet olen tutkinut kaupunkia ja kaupunkihistoriaa, kirjoittanut aiheesta (palkittujakin) tieteellisiä tutkimuksia ja kirjoja sekä kotimaisia ja kansainvälisiä artikkeleita. Olen tutkinut Helsingin ja Helsingin yliopiston historiaa, kirjoittanut urbanisoitumisesta, luennoinut eurooppalaisesta suurkaupunkikehityksestä ja pohtinut kaupungistumisen poliittisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja mentaalisia seurauksia.
Kirjoitin pääkirjoituksen tämän tutkijankokemukseni pohjalta sekä Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran puheenjohtajana. Pääkirjoituksessani viittasin niihin teemoihin, jotka nyt ovat ajankohtaisia kansainvälisessä kaupunkitutkimuksessa. On mahdollista, että maakuntahorisontista katsottuna nämä teemat näyttävät paikallispoliittisilta, elitistisiltä ja materialistisilta. Ehkä kirjoitukseni vaikutti jopa kunnallispoliittisen kehittämispolitiikan välineeltä, kuten kirjoittajat viittasivat. Tämä ei kuitenkaan ollut tarkoituksena. Tällä hetkellä opetan ja tutkin vertailevasti eurooppalaisia pääkaupunkeja ja kyllä…aihe on koko ajan ihollani.
Kun Suomesta ja Helsingistä puhutaan, vertailuryhmänä eivät ole maan muut kaupungit vaan eurooppalaiset pääkaupunkialueet ja globaalit metropolikeskittymät. Kuten pääkirjoituksessani totesin, eräiksi keskeisimmiksi historiallisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen tarkastelukohteiksi ovat 1990-luvulta lähtien nousseet kaupunkeihin ja kaupungistumiseen liittyvät monitahoiset kysymykset. Aluetaloudellisten näkökulmien ohella on kiinnostuttu siitä, miten kaupunkien välinen kilpailu vaikuttaa suurtaajamien menestymiseen ja jopa kansalliseen kilpailukykyyn. Suomessakin on juoksutettu M. Castellsin ja R. Floridan kaltaisia tutkijakykyjä puhumassa aiheesta, pienemmistä viskaaleista puhumattakaan. Aihe liittyy talouden maailmallistumisen esiin nostamiin suuriin uusiin tutkimuskysymyksiin.
Korostin kirjoituksessani sitä, että pääkaupunki ilmiönä on yleismaailmallinen. Tietyt piirteet, yhteisön sosiaalinen rakenne, arkkitehtuuri, kaupunkisuunnittelu, tilaratkaisut, maanmerkit, tunnukset ja symbolit liittyvät pääkaupunkeihin maailman eri puolilla. Kun osaa yhden pääkaupungin historian, oppii ”lukemaan” muitakin. Pääkaupungit ovat kuviteltuja yhteisöjä, joiden suunnittelussa ja rakentamisessa on eräitä universaaleja ominaisuuksia. Pääkaupungit on nähtävä vallan ja vallankäytön kansallisina keskittyminä – lausuma ei ole politiikkaa vaan kaupunkitutkimuksen tuottaman analyysin tulos. Valta-aspekti on pääkaupunki-identiteetin olennainen osa. Tässä ei ole mielestäni mitään nurkkakuntaista, toisin kuin Puuronen & co kuvittelevat.
Rovaniemeläiset tuntuvat lukeneen juttuani hiukan ryppyotsaisesti. He arvelevat, että viittaukseni postikorttien kuvallisiin esityksiin on jonkinlaista halpahintaista kvasitieteellistä kotiseutuoppia. Samalla he aktiivisesti unohtavat, että yhdeksi tärkeimmäksi kulttuuri- ja yhteiskuntatutkimuksen tarkastelukohteiksi ovat nousseet maa-, maakunta-, kaupunki- ja paikkakuntaimagot. Kaupunki-imagojen konstruoimat mielikuvat kaupungeista ja imagojen vaikutukset urbaaniin maisemaan avaavat monia semioottisesti mielenkiintoisia kysymyksiä. Suomessakin on ilmestynyt eräitä ansiokkaita tutkimuksia (T. Äikäs, P. Virtanen) tuotettujen kaupunki-imagojen merkityksestä.
Tutkija voi lukea postikortteja, turistibrosyyreja, kulttuurimainoksia ym. tässä viitekehyksessä!
Eniten närästystä Pohjois-Suomessa tuntuivat herättäneen pohdintani kansallisen aluepolitiikan saavutuksista ja yliopistojen roolista. En kiistä alkuunkaan sitä, että tieteen merkittäviä keskuksia on muuallakin kuin metropoleissa ja pääkaupungeissa. Näin on toki Suomessakin. Yliopistot ja korkeakoulut maamme eri puolilla ansaitsevat arvonsa, samoin Euroopan ja Yhdysvaltojen tieteen kampukset. Silti, yliopistohistoriallinen tutkimus on myös osoittanut, että tieteen kehdot pääkaupungeissa (Berliini, Pariisi, Moskova, Wien, Dublin, Rooma, Helsinki ym.) yhdessä muiden kulttuuri- ja koulutustoimijoiden kanssa vaikuttavat ns. innovatiivisten yhteisöjen muodostamiseen.
Aluepolitiikka, tai kuten tänään sanotaan, alueellistamishankkeet, on eräs suomalaisen yhteiskunnan tabuista, joka kaipaa tuulettamista. Lausuin pääkirjoituksessa mielestäni neutraalin toiveen siitä, että vuoden 1945 jälkeinen maan sisäinen muuttoliike ja kansallinen aluepolitiikka, eriaikaiset hajasijoitus- ja desentraloisoimistavoitteet, aluepolitiikan kulloinenkin sisältöpuhe, toimijat ja maakuntiin suunnatut tuet otettaisiin vakavan akateemisen tutkimuksen kohteeksi. Mielestäni tähän on erinomainen yhteiskunnallinen tilaus. Monet suomalaisen yhteiskunnan lähihistoriaan liittyvät olennaiset kysymykset kietoutuvat tähän teemaan. Ei ole mielestäni ”hyökkäävää” todeta, että jännite maaseudun ja kaupungin, maakuntien ja pääkaupungin, valtion ja Helsingin välillä on ollut eräs ydinkysymyksistä kansallisen politiikan, kulttuuri-identiteetin ja sosiaalihistorian erityispiirteiden ymmärtämiseen. Tässä kentässä kaupunkipolitiikka on vasta uusi tulokas.
Lapin yliopiston yhteiskuntatieteilijät näkevät kirjoituksessani kunnallispolitiikka. He viittaavat siihen, että luottamustehtäväni Helsingin kaupunginvaltuustossa on sumentanut tieteellistä katsettani. Itse näen liittyväni siihen pitkään helsinkiläisten akateemiseen traditioon, joka on kytkenyt monet tutkijat toimimaan yhteiskunnallisesti aktiivisina, jopa poliittisina kansalaisina. Tai kuten tässä nyt, Tiedepolitiikka –lehden päätoimittajana. Olen eri yhteyksissä puhunut sivistyneistön roolista, suomalaisen koulutushistoriamme hienosta perinteestä, ja koettanut itse elää sen mukaisesti. Minulle se merkitsee oppineen ihmisen kansalaisuutta, yhteiskunnallista toimintaa ”isänmaan ja ihmiskunnan palveluksessa”. Tänään tuokin on kirjattu yliopistolakiin toiveeksi yliopiston kolmannesta tehtävästä. En siis ole valmis pureskelematta nielemään näkemystä siitä, että ”luova tiede tuntuu viihtyvän rauhallisissa ympäristöissä.”
Laura Kolbe
päätoimittaja