< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/04
Pääkirjoitus
Koulu muistojen paikkana – unelma ja todellisuus
Koulu on parhaiten kaikista kansallisista instituutioista säilyttänyt
paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Syykin on
selvä. Me kaikki olemme kouluasiantuntijoita, sillä olemme joutuneet
läpikäymään koulunkäymisen pitkän prosessin.
Eräillä tämä tie yhä jatkuu osana ”elinikäistä
oppimisprosessia”. Omakohtainen kokemus antaa varmuuden puhua koulusta
– ja muistella sitä. Vaikka koulu näyttäytyy älyllisenä
tietotilana, sen suurin kosketuspinta meihin liikkuu emotionaalisella
tasolla. Elämyksellisyys korostuu, sillä koulunkäynti ja
ihmisenä kasvaminen liittyvät yhteen. Kouluaikana tapahtuu siirtymävaihe
lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Se tekee koulusta prosessin, joka
jättää vääjäämättömän
jälkensä mentaalihistorialliseen sielunmaisemaamme.
Mitä muistamme koulusta? Harva meistä pystyy luettelemaan vuosittaisia
oppisuorituksiaan, aineaiheitaan, koevastauksiaan ja oppikirjojensa sisältöjä,
tai edes arvosanojensa muodostumista. Muistamme tiloja, taloja, asioita,
ilmiöitä ja ihmisiä. Koulun sijainti ja kouluarkkitehtuuri,
fyysinen tila ja miljöö, koulun esinemaailma, sen henki, luokan
toveripiiri ja suhteet opettajien ja oppilaiden välillä nousevat
esiin hatarina mielikuvina kun koulusta puhutaan. Koulumuistot voivat
olla vahvoja, sillä niihin kietoutuvat ääripäiden
tunteet: opettajapersoonallisuuksien vaikutus, ystäväverkoston
tiiveys (tai vastakohta, koulukiusaaminen), mahdollinen ahdistuksen ja
pelon ilmapiiri, jopa kouluruokailuun liittyvät elämykset. Mutta
kouluun voi liittyä myös vahvoja menestymisen ja onnistumisen
tunnelmia. Koulu stigmatisoi niin hyvässä kuin pahassakin. Joko
liitymme oma koulumme tyytyväiseen sukupolviketjuun tai torjumme
koulun identiteettiä muovaavan vaikutuksen.
Toistaiseksi kaikki Suomessa ovat olleet yhtä mieltä siitä,
että lasten on lähdettävä koulutielle. Vaihtoehtoisen
oppimisen malleja ei vakavasti edes pohdita. Silti harvoin kuulee kysymyksen:
miksi koulua on käytävä? Koulu on aina yhteiskunnan peili.
Koulun ongelmat ilmentävät yhteiskunnan ongelmia, sen menestys
kertoo jotain yhteisönsä pärjäämisestä.
Tämä suhde näkyy selvästi suomalaisessa koulujärjestelmässä.
Se on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin
ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut
pienessä maassa suuri tavoite: paremman isänmaan luominen. Kehityksessä
voidaan nähdä neljä vaihetta, ”projektia”.
Ne ovat keskenään lomittuneet, vaikka monet murrosajat ovatkin
kasvaneet reaktiona edellistä kohtaan. Luterilaisen projektin tavoite
oli yhteiskunnallisen vakauden, pysyvyyden ja järjestyksen säilyttäminen.
Porvarillinen projekti 1800-luvulla tavoitteli kansallisvaltion ideaa
ja ihannetta. Sosiaalinen projekti 1900-luvulla koski hyvinvointivaltion
luomista. Eurooppalais-globaali projekti noin vuodesta 1990 lähtien
on koskenut Suomen saattamista eurokuntoon poliittisesti, taloudellisesti
ja kulttuurisesti.
Yhdenmukainen ja yhdenmukaistava koulu-, kasvatus- ja neuvolajärjestelmä
on muokannut useiden sukupolvien maailmankuvaa. Koulu mikrokosmoksena
on heijastanut paremman tulevaisuuden yhteisöllisiä odotuksia.
Koulu on kyntöhevosen lailla valjastettu eri aikoina tuottamaan Kunnollinen
Suomen Kansalainen. Ylläkuvatut projektit ovat synnyttäneet
omaan aikakauteen sopivaa pedagogiikkaa, aina vuorovaikutuksessa eurooppalaiseen
yleiseen kehitykseen. Kasvatustavoitteisiin ovat kietoutuneet länsimaisen
sivistyksen kaikki hyväksyttävät ihanneihmistyypit kunnollisista
valkoisista valtiokansalaisista demokraattisen ajan osallistuviin ja tasa-arvoisiin
monialayrittäjiin.
Koulu on paikka, jossa unelmat ja todellisuus kohtaavat. Taannoin eräs tuttava, helsinkiläinen psykoterapeutti, viittasi kotivastaanottonsa sohvaan ja totesi:” Et arvaakaan kuinka monta kansakoulunopettajan jälkeläistä on tuossa istunut ja kyynelehtinyt elämänsä tuskaa ulos”.
Huomautus jäi vaivaamaan. Kun ammattikuvaa leimaa velvoittava, elämää suurempi päämäärä, on opettajuuteen ja opettamiseen Suomessa liittynyt paljon kätkettyä ja näkyvää ankaruutta, ahdasmielisyyttä ja ilottomuutta, moraalis-siveellistä paatosta, uusasiallisuutta ja nuhteettomuutta. Vanavedessä mukaan on liukunut aimo annos ikävää kaksinaismoralismia.
Ihmiset liikkuvat ja muuttavat, epävarmuus lisääntyy.
Kansalliset identiteetit menettävät merkitystään.
Kotiseutu kulkee mukanamme kaikkialle, verkossa, virtuaaliajassa, reaalitodellisuudessa.
Voidaanko enää edes puhua yhtenäisestä kasvatuksesta
tai oppimistavoitteista, kun maailma on globaalistunut, kulttuurit kaupungistuneet
ja kansalaiset urbanisoituneet. Uskon, että murroksista huolimatta
koulu säilyy instituutiona ja opettajuudelle on tulevaisuudessakin
kysyntää. Koulun käymisen perustehtävänä
tulee edelleenkin olemaan lasten ja nuorten opettaminen tavoille. Koulu
on edelleen paikka, jossa omaksutaan vallitsevan kulttuuri kulloinenkin
tieto-taitotaso, sivistyskäsitys ja arvomaailma.
Yhteisöllisen jatkuvuuden kannalta on tärkeää, että
opettajiksi tulevaisuudessakin hakeutuu hyviä ihmisiä. On keskusteltava
opettajankoulutuksesta, kasvatuksesta, vanhempien ja opettajan välisestä
vuorovaikutuksesta sekä kodin paikasta kasvuprosessissa. Kuten tämän
numeron artikkeleissa todetaan, opettajakoulutuksen jatkuva ”kehittäminen”
ja ”uudistaminen” kääntyy itseään vastaan.
Opettajien riittämättömyyden tunne ja turhautuminen kasvaa.
Mistä on hyvä opettaja tehty? Koska itsekin olen opettaja, on kysymys askarruttanut vuosia. Onko olemassa oikotietä ”hyvään opettajuuteen”? Mielestäni sellaista ei ole. Harjoittelukoulusta 1970-luvulla hankkimani 9-vuotinen perusempiria (oppikouluoppilaana) osoitti, että hyvä opettajuus on ihmisen ominaisuus, ei ulkoa opiskeltava taitolaji. Jo luokkahuoneen ovelta oppi näkemään, oliko harjoitteluopettajassa eli auskultantissa riittävästi karismaa, innostusta, säteilyä ja osaamista. Sitä täydensi luonteva ja kunnioittava suhtautuminen oppilaisiin. Teoria ei auttanut, jos asenne oli väärä. ”Huonoja” koeteltiin kovasti, tyttökoulussakin!
Suomessa opettajuus nähdään kasvatusteoreettisesta näkökulmasta. Helposti unohtuu, että opettaja ei vain opeta, vaan hän on nuorille myös aikuisen ihmisen esikuva. Me muistamme lämmöllä persoonallisia ja karismaattisia opettajia. Opettaja jäi mieleen, jos hän oli valmis vuorovaikutukseen ja pani itsensä likoon. Tämä lähtökohta on jäänyt koulukeskustelussa taustalle. Nyt korostetaan liikaakin koulun käytännönläheisiä, ”hyödyllisiä” tavoitteita. Ihminen ja ihmisyys unohtuvat.
Laura Kolbe