< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/03
Pääkirjoitus
Tieto, tiede ja sivistys
Tiede ja sen monimutkainen suhde ympäröivään, yhteiskunnalliseen todellisuuteen, on eräs eurooppalaisen aatehistorian tärkeitä juonteita. Tänäkin syksynä yliopistojen ja korkeakoulujen avajaispuheissa on analysoitu sivistystä, tiedon muuttumista, tietämisen reunaehtoja ja sosiaalista innovatiivisuutta. On korostettu yliopistojen kykyä selvitä murrosaikoina ja vaikuttaa kriittisinä yhteiskunnan muutosvoimina. On todettu, että yliopiston ja tutkijoiden roolit muuttuvat aikojen kuluessa. Yhteiskunta asettaa tilauksen, tiedeyhteisö vastaa siihen. Tässä prosessissa tieto, tiede ja sivistys on arvioitava jatkuvasti uudelleen.
Yliopiston ja kaupungin, oppineiden ja yhteiskunnan välillä on ollut elävä side jo Bolognan ja Pariisin päivistä alkaen. Pitkään koulut ja yliopistot olivat kirkollisen ohjauksen alaisia. Yliopiston tehtävänä oli teologisen opin välittäminen ja pappien kouluttaminen. Teollinen ja yhteiskunnallinen murros muutti yliopistojen asemaa. Saksan kansallinen ja poliittinen yhtenäistäminen tapahtui osin tieteellisen kulttuurin avulla, ja se johti mallin kopioimiseen muuallakin Euroopassa. Wilhelm von Humboldtin luoma tutkimus- ja sivistysyliopisto omaksuttiin mm. Suomessa varsin tuoreeltaan.
Sittemmin erityisesti toisen maailmansodan jälkeen yliopistojen ja valtion suhdetta on tiivistetty. Valtiollistettu korkeakoulu- ja tiedepolitiikka luotiin osaksi hyvinvointiyhteiskuntaa 1960- ja 1970-luvulla ja sillä tiellä ollaan yhä vahvasti. Tieteellinen tutkimus- ja kasvatustyö kuuluu yhteiskunnallisen rahoituksen piiriin.
Muutokset yliopiston tehtävässä ovat näkyneet eri aikojen oppineiden yhteiskunnallisessa roolissa. Yksi on ollut varmaa: tietäminen on aina tuonut arvovaltaa. Tutkijat ovat historian aikana olleet pappeja ja filosofeja, saarnamiehiä ja keksijöitä, ruhtinaiden palvelijoita ja vallankumouksen tekijöitä, valtiomiehiä ja kulttuurisia vaikuttajia, poliitikkoja ja kansalaisaktivisteja, toimittajia ja kirjailijoita.
Akateeminen yhteisö on tuottanut samalla kertaa sekä suurenmoisia virtuooseja ja visionäärejä että tukenut kapeita spesialisteja ja osaajia. Virkamiestutkijan rinnalla elää yhä ihailtu ja kadehdittu akateemisen maailman "homo universale", kaikkien alojen asiantuntija. Myös sankaritiedemiehet ja tieteen edelläkävijät nauttivat edelleen arvostusta. Kaksijakoisuus korostuu: samalla kun yleisintellektuellit saavat tilaa mediassa, on yhteiskunta edellyttänyt tutkijoilta yhä eriytyneempää osaamista ja asiantuntijuutta.
Tieteellä on historiansa ja siinä on sen vahvuus ajassamme. Tiede on eurooppalaisen osaamisen historiaa ja myös siinä näkyy kaksijakoisuus. Tiedemies modernissa muodossaan syntyi 1600-luvulla luonnontieteen voittojen myötä. Kun luonnonfilosofian päämääräksi tuli "luonnon hallitseminen", oli luonnontutkijoiden velvollisuutena etsiä tapoja, jolla heidän saavuttamansa tietämys voisi koitua koko ihmiskunnan hyväksi.
Yliopistojen ulkopuolisissa tiedemiesakatemioissa, seuroissa ja instituutiossa vahvistettiin modernia luonnontieteellistä tutkimusta. Jako "filosofin" ja "tiedemiehen" välillä korostui ja esiin kasvoi länsimaisen oppihistorian kaksi päälinjaa. Filosofi luki, pohti, arvotti, analysoi ja kirjoitti. Klassinen ja humanistinen koulutusihanteen ydinarvoksi vahvistui ihmisen tutkiminen, ymmärtäminen ja selittäminen.
Luonnontieteen ja muiden "modernien" tieteenalojen integrointi
vanhaan yliopistojärjestelmään oli eräs Euroopan kulttuurihistorian
suuria muutoksia. Uuden yliopiston tehtäväksi tuli Euroopassa
kasvattaa tiedollisesti laaja-alainen eli sivistynyt ihminen. Tällaisella
henkilöllä on käytössään sekä opillinen
pääoma että kulttuurinen kompetenssi. Tiedon asema muuttui
1700-luvulla. Tiedosta tulee poliittista, kun se kohtaa "tavallisen
ihmisen", kansan. Valistusajalla säätyjaon murentuminen,
teollistuminen ja yhteiskuntaryhmien poliittinen aktivoituminen nosti
esiin kysymyksen tiedon tuottamisen ja jakamisen tasa-arvoisuudesta. Alkoi
systemaattinen käytännöllisen tiedon levittäminen
muillekin kuin oppisäädylle, tietämisen ammattilaisille.
Valistusaatteen perinnöksi jäi idea tiedon kuulumisesta kaikille.
Tieto tekisi ihmisen onnelliseksi, ja se vapauttaisi hänet tietämättömyyden
raskaasta taakasta. Tieto myös palvelisi järkiperäistymistä.
Sittemmin on monien poliittisten kumousvaiheiden jälkeen nähty,
että tieto ja järki eivät sellaisenaan tuottaneet tarvittavaa
onnea. Tulos saattoi olla päinvastainen: irrotettuna moraalisesta
ja sivistyksellisestä kasvatuksesta "tieto" saattoi tuottaa
vain kapeaa tulkintaa olemassa olevasta.
Tiedosta ja tieteestä tuli 1800-luvulla ja 1900-luvulla kiistelty
kohde. Suomen historiassa molemmilla on ollut olennainen osa kansallisvaltion
ja sittemmin hyvinvointivaltion rakentamisessa.
Yliopistoyhteisön panos oli merkittävä kansallisen herätyksen alkuun saattajana, kansanvalistuksessa ja koulukeskustelussa, kulttuurisen identiteetin rakentamisessa, kielitaistelussa ja puoluemuodostamisessa. Myöhemmin vuoden 1945 jälkeen "modernin projekti" eli hyvinvointivaltion rakentaminen korosti tieteen ja tutkimuksen merkitystä. Mutta "moderni" nosti esiin muitakin toimijoita, kuten puolueet ja ay-liikkeen. Valtiollistaminen merkitsi samalla yliopiston itsenäisen aseman ja vaikutusvallan tietoista murentamista. Akateemisen maailman kulttuurinen ja poliittinen merkitys väheni selvästi, kun valtio ja poliittisen puolueet siirtyivät yhteiskunnallisen edistyksen eturintamaan. Yliopisto menetti - ja osin siltä tietoisesti riistettiin - asema autonomisena tiedeyhteisönä ja mielipidefoorumina.
Tällä tiellä ollaan yhä. Enää ei keskustella, kuten tämäkin lehden perustamisaikana, tieteen ja politiikan yhdistämisestä tai erillään pitämisestä. Tänään ongelmana on tiedon suuri määrä ja sen hajanaisuus ja hajautuneisuus. Meitä tutkijoitakin on useita kymmeniätuhansia.
Tieto tietotekniikan muodossa on muuttanut politiikkaa ja arkea. Tieto ja sen liiallinen korostuminen 1990-luvun vahvassa tietoyhteiskunta-ajattelussa on vaikuttanut siihen, että tuntumamme eurooppalaisen kulttuurin toiseen valtavirtaan, kriittiseen ajatteluun, tiedonjanoon ja intellektuaaliseen luovuuteen on jäänyt ohuemmaksi. Puhe sosiaalisesta pääomasta, sivistysyliopistosta ja innovaatioista korostaa juuri tätä ulottuvuutta. Sirpaloituneessa maailmassa tarvitaan toki tietoa, tiedettä ja tutkijoita. Mutta elämän hallinta edellyttää myös sivistystä, inhimillisten kykyjen ja taitojen, asenteiden ja arvojen jatkuvaa uusintamista ja niiden moraalisen perustan pohtimista. Tarvitaan myös tutkijan rohkeutta puhua alansa asiantuntijana ja kansalaisena. Tässä keskustelussa Tiedepolitiikka -lehti toimikoon eräänä kulttuurisena foorumina.
Laura Kolbe