< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/02
Pääkirjoitus
Ympäri
Luovuus on paitsi väljähtynyt sana myös jotakin elintärkeää ja haluttua. Nyky-yhteiskunnan useimmat keskeiset instituutiot, kuten tiede, liike-elämä, taide ja viihde sekä politiikka, perustuvat niiden kykyyn muotoilla ja ratkaista ongelmia luovasti. Näiden instituutioiden teho ja taso perustuvat niiden kykyyn vetää luovuuteen kykeneviä yksilöitä puoleensa, niiden kykyyn muodostaa ryhmäluovuutta tukevia työtapoja ja rakenteita sekä niiden luovuusdynamiikan "terveyteen".
Luovuuden perimmäinen kriteeri on sosiaalinen: tuotosten uutuutta ja tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan tavalla tai toisella yhteisöllisesti. Esimerkiksi Mihaly Csikszentmihalyin vaikutusvaltaisessa luovuusteoriassa, ns. DIFI-mallissa (Domain-Individual-Field Interaction framework), luovuus koostuu kolmen elementin vuorovaikutuksesta. Ensiksi on symbolisia sääntöjä sisältävä kulttuurin ala (domain), toiseksi on alan symbolisia sääntöjä omaksuva ja uudistava yksilö (individual), ja kolmanneksi on asiantuntijayhteisö (field), joka hyväksyy tai hylkää yksilön alalle ehdottamat tarjokasinnovaatiot. Asiantuntijayhteisö muodostaa täten alalle pääsyä vartioivien ja arvostusta ja meriittejä jakavien portinvartijoiden joukon. DIFI-teoriassa luovuutta ei eroteta sen tunnustamisesta ja tunnistamisesta. Malli ei tunnista ryhmiä luovina suorittajina, mutta käytettäessä mallia ajattelun apuvälineenä yksilön tilalle on usein ajateltavissa myös ryhmä.
Tiedeyhteisöjen toiminta on selkeäpiirteinen esimerkki DIFI-mallin mukaan toimivasta luovuudesta. Luovuuden syntymisen ja manifestoitumisen kannalta tiedeyhteisön (tai ylipäätään asiantuntijayhteisön) kyky ja halu ottaa vastaan innovaatioita on olennaista. "Terve" tiedeyhteisö rohkaisee innovaatioita esimerkiksi organisoimalla alan koulutusta, koodaamalla ja kokoamalla alan symbolipääomaa sekä motivoimalla lahjakkaita yksilöitä alalla työskentelemiseen. Terve tiedeyhteisö ei kuitenkaan hyväksy innovaatioita liian helposti, sillä tällöin kyseinen ala voi menettää uskottavuutensa ja sen sisäinen rakenne voi muuttua hallitsemattomaksi.
Asiantuntijayhteisön toiminta voi myös patologisoitua. Tiedeyhteisöön saattaa syntyä kirjailija Robert M. Pirsigin kuvaama ìtieteellinen immuunisysteemi" torjumaan uutta. Tällöin hyvätkään uudet ideat eivät pääse eteenpäin-niitä päinvastoin tietoisesti jarrutetaan. "Sairaassa" asiantuntijayhteisössä keskeiseksi nousee yhteisön ja sen arvovallan itsetarkoituksellinen säilyttäminen ja laajentaminen sekä yksilöiden keinoja kaihtamaton kilpailu statuksesta yhteisön sisällä. Esimerkiksi sosiologi Pierre Bourdieu näki tunnetusti-ja pessimistisesti-pääsääntönä sen, että tiedeyhteisöt ovat omaa valtaansa ja vallitsevia toimintatapoja ylläpitäviä ja pyrkivät sensuroimaan helposti kerettiläisenä pitämäänsä uutta.
Joka tapauksessa on syytä tiedostaa, että mikä tahansa tieteenala voi tuhoutua ja joutua vaikeuksiin kahdella vastakkaisella tavalla: asiantuntijayhteisö joko sallii liian vähän uutta ainesta rikastuttamaan alaa tai sitten se sallii liian paljon irrallisen ja integroitumattoman aineksen mukaantuloa.
Yksilötasolla luovuutta on perinteisesti tarkasteltu monista näkökulmista, muun muassa yksilön sisäisten ristiriitojen ja ahdistuksen kanavoimisen tuloksena. Itseäni puhuttelee kuitenkin enemmän tapa selittää luovuutta luovan toiminnan tekijälleen tuottaman nautinnon kautta.
Luova ihminen tyypillisesti nauttii luovasta toiminnasta toiminnan itsensä vuoksi. Hän addiktoituu ns. flow-kokemuksiin-ja kärsii jos ei saa jokapäiväistä annostaan. Flow-kokemus-käsite voidaan suomentaa sanalla auvo-on nautinnollinen, itsessään palkitseva kokemus ja tila, jossa asiat sujuvat lähes automaattisesti yksilön ollessa samalla kuitenkin äärimmäisen keskittynyt. Flow-teorian mukaan ihminen tuntee olonsa parhaaksi juuri flow-tilassa. Flow on tyypillisesti luovien ihmisten luovaan prosessiin kuuluva mentaalinen tila.
Philip Rothin romaanissa Haamukirjailija kuuluisa kirjailija E.I. Lonoff kuvaa kirjan päähenkilölle, nuorelle mutta kutsumuksessaan hapuilevalle kirjailijalle Nathan Zuckermanille kirjallista luomisprosessiaan. Kuvauksessa korostuu flow-kokemuksen elintärkeys kirjailijalle: "Minä kääntelen lauseita ympäri. Se on minun elämäni. Kirjoitan lauseen ja käännän sen ympäri. Sitten syön lounasta. Sitten tulen takaisin ja kirjoitan toisen lauseen. Sitten juon teetä ja käännän uuden lauseen ympäri. Sitten luen nuo kaksi lausetta läpi ja käännän kummankin ympäri. Sitten makailen sohvalla ja ajattelen. Sitten nousen ja heitän ne menemään ja aloitan alusta. Ja jos minä luovun tästä rutiinista päiväksikin, joudun pois suunniltani ikävästä ja tuhlauksen tunteesta."
Flow-käsitteen kehittänyt Csikszentmihalyi kutsuu flow-kokemusten maksimoimiseen kykenevää ihmistä autoteliseksi persoonallisuudeksi. Autotelinen henkilö on itsenäinen, voimakas ja elämäänsä tyytyväinen. Hän kykenee rakentamaan jokapäiväisen elämänsä suurelta osin itsessään palkitsevaksi. Autotelista persoonallisuutta ei voi helposti ohjailla ulkoisilla uhkilla tai palkkioilla. Hän ohjautuu ennen muuta sisältä päin, ei ylikorosta tekemisessään pakonomaista kilpailemista muiden kanssa eikä hae loputtomasti muiden hyväksyntää. Hän saa suurimman tyydytyksensä siitä, että hän saavuttaa itse itselleen asettamiaan tavoitteita ja että hän kykenee pitkäjännitteisesti suuntaamaan tarkkaavaisuuttaan, ajatteluaan ja toimintaansa valitsemaansa kohteeseen.
Näistä aineksista koostuu autotelisen ihmisen onni.
Järvenpäässä 23.8. 2002
Jussi T. Koski