< Takaisin
Tiedepolitiikka 2/01
Pääkirjoitus
Ekotekstiä ja puheripulia
Olen juuri päättänyt alkukesäisen työleirin, jonka aikana viimeistelin syksyllä ilmestyvän kirjani käsikirjoitusta. Murphyn lakeihin sisältyvän projektiaikataulujen 90-90 -säännön mukaisesti tehtävän ensimmäiset 90 prosenttia veivät 90 prosenttia ajasta, ja loput 10 prosenttia veivät toiset 90 prosenttia. Myös työt yliopistolla sujuvat usein saman säännön mukaan ja tuntuvat saavuttavan jokavuotisen kliimaksinsa juuri loppukeväästä ja alkukesästä. Näistä syistä päätän olla itselleni armollinen enkä ihmettele, että aloittaessani tätä pääkirjoitusta olo on kuin filosofi Schopenhauerin kuvaamalla oppineella henkilöllä, jonka on lukenut itsensä tyhmäksi. Tyhjästä on paha nyhjästä. Tai liian täyteen pakatusta.
Mieleeni nousee onneksi jostakin helpottava englanninkielinen lausahdus, jonka lähdettä en kykene paikantamaan: if you write for a living, you should never hesitate to recycle material (jos kirjoitat elääksesi, sinun ei tule arastella materiaalin kierrättämistä). Elääkseni en kirjota, mutta kierrättäminen kuulostaa nyt hyvältä; sehän on sitä paitsi kaikin puolin viisasta ja korrektia. Kyse ei tietenkään ole itsensä toistamisesta, ainoastaan ekologisesti kestävästä, aiemmin kootun materiaalin luovasta uusiokäytöstä. Joten sukellan tiedostoihini ja yritän pyydystää ekotekstiä kesäpöytään sopivina haarukkapaloina.
Varastaminen ei ole niin korrektia kuin kierrättäminen. Mutta muistan kyllä, kuinka minua akateemiseen kulttuuriin orientoituvana kasvatustieteen ylioppilaana huvitti kun joskus 80-luvulla kirjoitin Indianan Bloomingtonissa sikäläisestä päivälehdestä muistiinpanoihini minulle tuntemattoman Wilson Miznerin toteamuksen: "If you steal from one author it's plagiarism. If you steal from many, it's research." Kun sittemmin esitin sitaatin aloittaessani esitelmääni graduseminaarissa Jyväskylän yliopistossa, seminaaria vetänyt professori ei täysin ymmärtänyt, että sitaatissa minua ei loppujen lopuksi niinkään kiehtonut viittaaminen varastamiseen kuin ihmisen ajattelun ja tietämisen lähtökohtien sekä ylipäätään todellisuuden kaikinpuolisen hahmottamisen väistämättömään sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen.
Myös huippuluovat yksilöt tavallisesti tiedostavat, että heidänkin luovuutensa viime kädessä perustuu jättiläisten olkapäillä seisomiseen ja on täten lähtökohdiltaan yhteisöllistä ja luonteeltaan "varastamista". Esimerkiksi tunnetun tarinan mukaan haastattelija kysyi kerran varttuneelta ja jo maineensa luoneelta taiteilija Pablo Picassolta, miksi tämä nuoruudessaan käytti niin paljon aikaa varhaisempien maalaustaiteen mestareiden tyylin opiskeluun ja imitointiin. Picasson kerrotaan vastanneen: "Jos en olisi imitoinut heitä, minun olisi pitänyt koko loppuikäni ajan imitoida itseäni".
Todellisuuden hahmottajina ja ajattelijoina maksamme aina velkaa lukemillemme kirjoille, käymillemme keskusteluille, saamallemme opetukselle, kokemuksillemme. Kulttuurin alasta riippumatta myös oman, persoonallisen otteen rakentaminen edellyttää aina tutustumista muiden tekemisiin. Mutta miten saada aikaan ja turvata aitoon luovaan toimintaan - luovuuden yhteisöllisten lähtökohtien ohella – aina kuuluva ainutkertaisuus ja yksilöllisyys?
Ateneumissa järjestettiin vuosi sitten keväällä mittava Hugo Simbergin taiteen näyttely. Näyttelystä jäi mieleen Simbergin itse omalle työlleen asettama visio:" Maalata kaikki se, mikä saa ihmisen itkemään syvällä sydämessä". Kirjeessään Paul Simbergille helmikuussa 1896 Hugo Simberg valitti, että "kun kaikki ovat alkaneet pyrkiä mahdollisimman täydelliseen tekniikkaan, taideteosten sielut ovat surkastuneet". Entä tiedeteosten sielut, miten ne jaksavat? Missä on vaikka yhteiskunta- tai kasvatustieteellisen tutkimuksen ainutkertaisuus ja yksilöllisyys? Itse yritän paikantaa esimerkiksi tuoretta väitöskirjaa selatessani tieteellisyyden ohella myös tutkimuksen sielukkuutta ja sen synnyttävää persoonallista tutkijaääntä. Ne harvat poikkeukset, joista tällainen ääni löytyy, ovat riemastuttavia.
Skeptikko Pyrrhonin kuten myös monien hänen aikalaisfilosofiensa mukaan ihmiselämän tavoitteena on ennen muuta onnellisuuden saavuttaminen. Pyrrhon ajatteli, että saavutamme sisäisen mielenrauhan eli ataraksian sitten, kun luovumme etsimästä ja esittämästä mitään lopullisia teoreettisia tai arvoarvostelmia. Ainakin silloin tällöin sovellettuna pyrrhonilainen ote elämään tekee hyvää myös tutkijalle, arvostelmien esittämisen ammattilaiselle. Esimerkiksi kesälomalla.
Pyrrhonista ja lomasta ajatukseni lentää nautinnon olemukseen ja olennaisuuteen ihmiselämässä. Jotain pyrrhonilaista on siinä italialaisuudessa, jota arkkitehti ja professori h.c. Arne Nevanlinna kuvaa Isoisän maat -teoksessaan: "Italialaiset ovat aina tienneet, että idealismi, moralismi, nationalismi ja fasismi ovat verrattomasti vähäpätöisempiä asioita kuin kaunis nainen, hyvä seura, ruoka ja viini. Ja jalkapallo." Jalkapalloa lukuunottamatta nämä kaikki elementit ovat läsnä, kun suuntaan tänäkin kesänä perheeni kanssa lomalle saapasmaahan - juuri Nevanlinnan hyvin perustelemista syistä.
Mistä sitten itse kukin onnensa ammentaakaan, muistakaamme viisaus, jonka Felix Krull esittää professori Kuckuckille Thomas Mannin romaanissa Huijari Felix Krullin tunnustukset:"Elämästä nauttikaa, kun lamppu vielä lepattaa".
Järvenpäässä 19.6. 2001
Jussi T. Koski
PS. Innostuin siivoamaan laatikoitani, ja löysin peruskoulun 1. tai 2. luokalla kirjoittamani kouluaineen Millainen on malli-ihminen? Huomaan sittemmin kehittyneeni pyrrhonilaiseen eli vähemmän ehdottomaan suuntaan. Ja kuten tuli todettua, viina-asiassa olen muuttanut kantani. Ainakin jos tarkoitetaan viiniä. "Malli-ihminen on siististi puettu ja kohtelias. Auttaa toisia ja on ystävällinen. Malli-ihminen on huolellinen ihminen. On äidille avuksi kotitöissä. On isälle avuksi metsätöissä. Semmoinen on hyvä ihminen. Auttaa sokeita liikenteessä. Auttaa vanhoja raskaan kassin kantamisessa. Malli-ihminen ei juo viinaa."