< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/1999
Pääkirjoitus
Sysäyksiä, syöksyjä ja pöyhkeitä sanoja
Tietoyhteiskunta on tällä hetkellä yksi vahvimmista läntisten teollisuusmaiden utopioista. Tietoyhteiskuntaa on myös kuvattu vuosisatamme viimeiseksi suureksi ideologiaksi ja siirtymäideologiaksi uudelle vuosituhannelle. Viimeaikoina tietoyhteiskunta -termin eteen on - onneksi - etsitty käsitettä moniarvoistavia attribuutteja. EU on puhunut solidaarisesta tietoyhteiskunnasta. Suomessa opetusministeriö lanseerasi elämänlaadun tietoyhteiskunta-käsitteen. Voidaan silti kysyä, tuleeko meidän puhua nimenomaan tietoyhteiskunnasta esimerkiksi sivistys- ja kulttuuripolitiikan lähtökohtana.
Hermann Hessen Arosusi (1927) kertoo Harry Haller nimisestä miehestä, joka viettää eräänlaista arosuden eristäytynyttä elämää. Kirjassa Haller kertoo, ettei tiedon ja ymmärryksen puute ole hänen ongelmansa. Hän sanoo sitä vastoin kaipaavansa jotakin muuta: "elämystä, ratkaisua, sysäystä ja syöksyä". Alkukuvien jäljillä -teoksessaan Henri Broms kirjoitti alunperin Orwellin vuonna 1984, että "nyt, juuri tällä hetkellä, ei tarvitse kerätä lisää 'kovaa faktaa', koska sitä jo on; pehmeästä faktasta on nyt pula". Myös tietoyhteiskunnassa ihminen kaipaa arvoja, tunteita, intuitiota ja tietoa yhdistäviä kokonaisvaltaisia viitekehyksiä oman elämänsä selittämiseksi, tarkoituksen tavoittamiseksi.
Klassisen määritelmän mukaan tietoa on hyvin perusteltu
tosi uskomus. Esimerkiksi yliopistoinstituution toiminta rakentuu tuon
määritelmän kivijalalle, ja hyvä niin. Ahtaasti nähtyinä
tieto ja totuus ovat kuitenkin, kuten Antti Eskola on kirjoittanut, kovia
ja pöyhkeitä sanoja. Sokraattista tietoa oman tiedon rajallisuudesta
ja tähän liittyvää keskustelun ylläpitämisen
taitoa voidaankin pitää paitsi viisauden määritelmänä
myös sivistyksen mittana.
Tieteellisen tiedon sosiologia korostaa, ettei tieto ole riippumattomina
toimivien yksilöiden konstruoimaa vaan ryhmien tuottamaa, vuorovaikutuksessa
syntyvää. Samalla tutkimus tapahtuu yhä useammin erilaisista
osaajista koostuvissa monialaisissa, ongelmakeskeisesti - ei tieteenaloittain
- organisoituneissa tutkimusryhmissä ja -verkostoissa, joissa erityisosaamisen
hyödyntäminen edellyttää kykyä yhteistyöhön.
Uuden tiedon tuottaminen organisaatioissa ja työyhteisöissä
tapahtuu vastaavalla tavalla.
Nykykulttuurissa erikoistuminen merkitsee yhä suurempia kommunikaatio-ongelmia erikoistuneiden tietojärjestelmien välillä. Näitä on kuitenkin pyrittävä aktiivisesti ratkaisemaan, sillä erikoistunut tieto ei ole itsessään ja muusta tiedosta eristyneenä suorituskykyistä, yhteiskunnallisesti vaikuttavaa eikä taloudellisesti tuottavaa. Ekspertit ja spesialistit tarvitsevat toisiaan, ja organisaatiot ja yhteiskunnat tarvitsevat erityisosaajien vuorovaikutuksesta kumpuavaa synergiaa ja luovuutta.
Saksalaisfilosofi Hans-Georg Gadamer pitää tosin sivilisaatiomme
väistämättömänä kehityslakina lisääntyvän
tieteellisen erikoistumisen tuottamaa sivistyksen (Bildung) rappiota.
Tiedepolitiikka-lehti on kuitenkin perinteisesti pyrkinyt vastustamaan
tätä "väistämätöntä". Pyrkimys
erikoistuneiden tietojärjestelmien väliseen dialogiin ja, tässä
mielessä, sivistyksen vaaliminen ja tiedon vaikuttavuuden edistäminen
kuuluvat lehden kantaviin periaatteisiin.
Modernin tieteenfilosofian "comtelaiseen" perintöön
kuuluu ajatus siitä, että tieteellinen tieto on tietoa keinoista,
kun päämäärä on annettu. Esimerkiksi Richard
Rorty on hahmotellut tällaisen teknokraattisen rationaalisuuden vastapainoksi
humanistista rationaalisuutta, joka on pikemminkin - tai vähintään
yhtä paljon - kiinnostunut yhteiskunnallisen toiminnan tavoitteista
ja päämääristä kuin keinoista. Tiedepolitiikka-lehti
edustaa jatkossakin myös tällaista humanistista rationaalisuutta
eli foorumia niin tieteen kuin yhteiskunnankin perimmäisistä
tavoitteista keskustelemiseksi. Lisäksi Tiedepolitiikka on foorumi
keskustelulle tieteenfilosofian niin epistemologisista kuin eettisistäkin
ulottuvuuksista.
Tämä on ensimmäinen pääkirjoitukseni Tiedepolitiikka-lehden päätoimittajana. Dosentti Osmo Lampista ja häntä edeltäneitä päätoimittajia ja muita lehden tekoon osallistuneita on kiittäminen siitä, että Tiedepolitiikka on virkeä ja luettu lehti sekä näkemyksellisten keskustelujen foorumi. Olkoon tavoitteemme säilyttää se edelleen sellaisena.
Helsingissä 17. päivänä maaliskuuta 1999
Jussi T. Koski