< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/2019
Pääkirjoitus
Opiskelijasta professoriin?
Kirjoittaessani tätä pääkirjoitusta eduskuntavaalit käyvät ehkä kuumimmillaan ennakkoäänestyksen toiseksi viimeisenä päivänä. Vaalit näkyvät tässä lehdessä muutenkin. Leena Tulkki on kirjoittanut katsauksen Tutkijoiden ja kansanedustajien seuran TUTKAksen ja Tiedeliiton helmikuun lopussa järjestämästä Yhdeksän hyvää tieteelle
–seminaarista. Meneillään olevat vaalit ovat korkeakoulupolitiikan kannalta erittäin merkittävät monessa suhteessa. Edellisillä vaalikausilla koulutuksen – mukaan lukien korkeakoulutus – rahoitusta on leikattu merkittävästi. Yliopistojen resurssien kehitystä kustannusten nousua vastaavasti on laiminlyöty toistuvasti jäädyttämällä yliopistoindeksi sen säätämisestä lähtien. Indeksin avulla resurssikehitys oli tarkoitus pitää vähintään kustannuksia vastaavana, mutta sen jäädyttämisen lisäksi resursseja on vielä merkittävällä tavalla leikattu muilla päätöksillä.
Resurssien leikkaamista merkittävämpänä kehityspiirteenä erityisesti viimeisen hallituksen kaudella on esiin noussut ylimpien päätöksentekijöiden asiantuntijoita ja korkeakouluja kohtaan osoittama epäluottamus ja suoranainen halveksunta. Epäluottamusta ilmentävät monet julkisuudessa käytetyt ilmaukset sekä monin muodoin tiukentunut korkeakouluihin kohdistettu ohjaus, jonka seurauksena on ollut lakisääteisen autonomian jatkuva kaventaminen. Koulutusta yleensä ja korkeinta koulutusta sen mukana on perinteisesti Suomessa arvostettu sekä korkean ja monipuolisen sivistyksen peruspilarina että osaavan ja kyvykkään työvoiman tuottamisen tärkeimpänä yksittäisenä välineenä. Tätä taustaa vasten ylimpien päättäjien käyttämät ilmaukset ”kaiken maailman dosenteista” ja ”perustuslakitalibaaneista” tuntuvat suorastaan uskomattomilta pääministerin ja puolustusministerin sanavaraston julkisina osina ja virkatehtäviin liittyen lausuttuina. En tarkoita sitä, etteikö asiantuntijoita ja korkeakouluja saisi arvostella, mutta sen soisi tapahtuvan sivistynein argumentein eikä sosiaaliselle medialle tyypillisistä kieltä käyttäen.
Epäluottamus on ilmennyt monina muina tekoina, erityisesti korkeakoulujen uusina ohjauksen kohdealueina, kuten opiskelijavalinnan toteuttamistapojen kaitsemisena ja tutkimusaiheiden määrittelynä strategisen rahoituksen kautta. Taustalla näkyy yleistymässä oleva ajattelu, jonka mukaan korkeakoulut eivät osaa valita pätevintä opiskelija-ainesta omalla tavallaan eivätkä tutkijat myöskään tiedä, mitkä ovat tutkimisen arvoisia aiheita näinä aikoina. Rahoituksen lyhytjännitteisyys vahvistaa tätä epäluottamuksen ilmapiiriä omalta osaltaan, koska lyhyet pätkätyöt yleistyvät sen myötä erityisesti nuoremman tutkijakunnan keskuudessa. Kaiken kaikkiaan edellä luetellut tekijät tuottavat painostavan, kilpailukeskeisen ilmapiirin korkeakouluihin. Samalla erityisesti nuoremman tutkijakunnan osalta ei voida puhua mistään urapolusta tai urasuunnittelusta laajassa mitassa. Epävarmuus, työttömyysriski ja niukka toimeentulo ovat akateemista uraa leimaavia monien tutkijoiden kohdalla suuren osan työelämän kestosta. Näistä asioista tuoretta tietoa välittää myös Tommi Kokkosen kirjoittama katsaus nuorten tutkijoiden asemasta yliopistoissa. Katsaus pohjautuu laajalle kohdejoukolle suunnattuun kyselyyn vuodelta 2017.
* * *
On mielenkiintoista nähdä, petetäänkö koulutusta koskevat vaalilupaukset jälleen kerran, kun tulevien vuosien talouskehityskin näyttää viime vuosiin verrattuna lieviä taantumisen merkkejä. Esimerkiksi indeksin palauttamisesta lähes kaikki puolueet ovat olleet herttaisen yksimielisiä. Suosiota on saanut myös lupaus nostaa tutkimusrahoituksen osuus bruttokansantuotteesta neljään prosenttiin lyhyehköllä aikavälillä. Myös vastikään Unesco-professuuriin Jyväkylän yliopistossa nimitetty Pekka Neittaanmäki kiinnittää huomionsa pääosin samoihin koulutus- ja tiedepoliittisiin näkökulmiin omassa keskustelupuheenvuorossaan. Vaalikeskusteluissa koulutuskysymykset ja korkeakoulutuksen rahoitus ovat jääneet kaatuneen soten jälkipuinnin ja siihen liittyvien vanhustenhuollon räikeiden epäkohtien korjaamisen sekä ilmastonmuutoksen ehkäisemisen tai jarruttamisen jalkoihin. Nämä ovat kiistatta tärkeitä ja suuria yhteiskuntaamme koskevia kysymyksiä. Silti soisi vanhan vaalikeskusteluunkin hyvin istuvan sanonnan ”ei kahta hyvää voi tehdä, luvata ja täyttää” jäävän toteutumatta koulutuksen kehittämistä ja sen rahoituksen turvaamista koskevien lupausten osalta.
* * *
Lehden artikkelit sivuavat varsin kattavasti akateemista urapolkua sen eri vaiheissa. Sakari Ahola ja Jenny Spoof analysoivat lehden ensimmäisessä vertaisarvioidussa artikkelissa opetus- ja kulttuuriministeriön opintojen nopeuttamispolitiikkana näyttäytyvää opiskelijavalinnan pakottamista kohti todistusvalintaa käyttämällä esimerkkinä kauppatieteellistä alaa. Analyysinsä lopputulemana Ahola ja Spoof esittävät, että todistusvalinta ei näytä tuottavan alalla ainakaan toivottua opintoihin sijoittumisen nopeutumista. Toinen opiskelijavalinnan uudistamisen tavoite on ollut opintojen etenemisen nopeuttaminen. Tutkimustiedon perusteella väliin tulevia muuttujia on niin paljon, että opintojen etenemistä tai aikataulun mukaista valmistumista ei voida juurikaan ennakoida opiskelijavalintaan liittyvien tekijöiden perusteella.
Seuraavaa akateemisen uran vaihetta analysoi Tommi Kokkonen omassa keskustelupuheenvuorossaan koskien nuorten tutkijoiden asemaan liittyviä kysymyksiä, kuten jo edellä totesin. Osmo Kivinen ja Juha Hedman puolestaan erittelevät toisessa lehden vertaisarvioiduista artikkeleista tiedeyhteisön sisäisin ehdoin määräytyvää suomalaisprofessoreiden tieteellisten julkaisujen kansainvälistä tasoa. Aineistolähteinä kirjoittajilla ovat Social Science Citation Index ja Web of Science viitetietokannat sekä mittarina H-indeksi. Vertailuja tehdään tieteenalaryhmien sisällä; alakohtaisia tuloksia eritellään myös nais- ja miesprofessoreiden sekä näiden edustamien yliopistojen mukaan. Leena Tulkin katsaus tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan keskittyneeseen vaalikeskusteluun puolestaan antaa viitteitä, mihin suuntaan koko korkeakoulujärjestelmäämme tullaan vaalilupausten valossa viemään. Pekka Neittaanmäen keskustelupuheenvuoro tuo puolestaan akateemisesta käytännöstä kumpuavan näkökulman samaan tematiikkaan, mutta itse seminaaritilaisuuden ulkopuolelta lähteneenä tavoitteenasetteluna.
Lehden kolmannessa vertaisarvioidussa artikkelissa Jari Autioniemi tarkastelee yhteiskuntatieteissä eri aikoina erilaisella intensiteetillä vellonutta teoreettista debattia positivismiin liittyen. Hänen näkökulmansa lähtee tuon väittelyn ilmentymisestä hallintotieteissä. Autioniemi lähestyy aihettaan kirjallisuustutkimuksen keinoin. Artikkelin analyysin pohjalta voidaan arvioida vaikkapa länsimaissa voimakkaasti hallinnon reformeihin vaikuttaneen Uuden julkisjohtamisen (New Public Management, NPM) tieteenfilosofisia sitoumuksia ja niiden heijastumista nykyiseen suomalaiseen hallintojärjestelmään. Suomalaisessa valtionhallinnossa erityisen voimakkaasti parin viime vuosikymmenen ajan vaikuttanut tulosjohtamisajattelu on oma kansallinen muotomme NPM:stä. Siihen voidaan liittää hallintojärjestelmässämme vahvistunut manageriaalinen yksilöjohtamista korostava ajattelumalli. Kytkentöjä löytyy myös moniin muihin yksityisen sektorin toimintatapojen mukaisiin julkisen hallinnon käytänteisiin, joiden myötä markkinamekanismeihin pohjautuva toimintakulttuuri on tullut vallitsevaksi julkisen toiminnan ohjausideologiaksi.
Lehden sisällön täydentää keskustelun osalta Hannu Huvisen pohdinta tutkijoiden ja toimittajien keskinäisen suhteen muutoksista lähivuosikymmenten aikana. Inkeri Koskinen tekee oivaltavan kriittisen arvion Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin viime vuonna ilmestyneestä kirjasta Sivistyksen puolustus: Miksi akateemista elämää tarvitaan? Sekä arvioitava teos että Koskisen oma tutkimustyö ovat kiitettävällä tavalla nostaneet yliopistojen tehtävissä katoavaan kansaperinteeseen kuuluvan sivistyksen merkityksen esiin.
Mukavaa alkukevättä lukijoille toivottaen
Kangasalla 8.4.2019
Kari Kuoppala