< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/2018
Pääkirjoitus
Tieteen hyödyt ja arvostus
Lehdelle antamani teema kuvaa sen keskeisten artikkeleiden sisältöä. Entä sitten tieteentekijöiden arvostus? Tätä kysymystä olen viimeisen puolen vuoden ajan saanut seurata omassa yliopistossani täällä Tampereella, jossa käynnissä on ollut ajoittain kiivaskin keskustelu uuden ensi vuonna toimintansa virallisesti aloittavan yliopiston hallintomallista. Eilen saimme tietää, että uuden yliopiston rehtoriksi on valittu Luonnonvarakeskuksen (Luke) johtajana viimeksi toiminut Mari Walls. Onnittelut hänelle haasteelliseen mutta kiinnostavaan tehtävään valinnasta! Hyvää pohjaa uuden tehtävän haasteisiin antaa hänen aiempi kokemuksensa Luken ensimmäisenä johtajana toimimisesta. Yhdistettiinhän Lukeenkin kolme aiemmin itsenäisinä toiminutta tutkimusyksikköä ja yksi tietopalveluyksikkö.
Tampereella yhdistyy kaksi itsenäistä yliopistoa ja yksi ammatti-korkeakoulu. Yliopistot ovat autonomisia organisaatioita, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka ne nykyään toimivat saman yliopistolain alaisuudessa, niiden rakenteet ja ennen kaikkea toimintakulttuurit voivat poiketa toisistaan runsaastikin. Tampereen tapauksessa kulttuurieroa vahvistaa se, että yhdistettävinä ovat säätiöyliopisto ja julkisoikeudellinen laitos/yliopisto. Erot kulttuurissa perustuvat yliopistoissa moniin asioihin. Juridisesta mallista aiheutuu eroja päätöksentekoon ja organisaatiorakenteisiin. Ehkä merkittävimmät kulttuurierot yliopistoissa perustuvat kuitenkin tieteenalojen välisiin eroihin. Tampereen tapauksessa pääosin tekniikan aloja edustava säätiöyliopisto eroaa yhteiskuntatieteisiin ja humanistisiin tieteisiin painottuneesta julkisoikeudellisesta yliopistosta tieteenalaperustan ja siitä kumpuavan tieteenalakulttuurin osalta. Toisaalta erot eivät ole koskaan estäneet näiden yliopistojen henkilöstöä tekemästä Tampereella yhteistyötä niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Oman mausteensa tamperelaiseen kulttuurikeitokseen tuo vielä hieman erilaista korkeakoulukulttuuria edustava ammattikorkeakoulu.
Niin, se tieteentekijöiden arvostus Tampereella. Siihen happaman mausteensa on heittänyt Tampereen uuden yliopiston siirtymäkauden hallituksena toimiva korkeakoulusäätiön hallitus, joka on jääräpäisesti ajanut uutta johtosääntöä, joka kaventaa huomattavasti henkilöstön ja myös opiskelijoiden osallistumismahdollisuuksia uuden yliopiston päätöksenteossa verrattuna Tampereen yliopiston aiempaan päätöksentekomalliin. Suomen johtavilta hallinto-oikeuden ja yliopistolainsäädännön asiantuntijoilta pyydetyissä lausunnoissa on varsin yksiselitteisesti tuotu esiin, että esitetty uusi johtosääntö on yliopistolain ja eräiltä kohdin myös mahdollisesti yliopiston autonomian turvaavien perustuslain säännösten vastainen. Yliopiston henkilöstön edustajana on vaikea nähdä perusteita sille, miksi korkeakoulusäätiön hallitus toimii valitsemallaan tavalla. Erittäin vahva ylhäältä alaspäin johtaminen ei ole valitseva käytäntö enää tuotantoelämässäkään, mutta koskaan se ei ole ollut suositeltu toimintatapa asiantuntijaorganisaatiota johdettaessa.
Organisaatioiden yhdistäminen on aina haasteellinen operaatio, jossa juuri organisaatiokulttuurin yhtenäiseksi saaminen on pitkällinen vuosia ellei vuosikymmeniä kestävä prosessi. Korkeakoulusäätiön operointi on tässä suhteessa entistäkin omituisempaa yliopiston tuloksellista ja sujuvaa toimintaa ajatellen. Tampereen yliopiston henkilöstöön kohdistuva nujertaminen voi pahimmassa tapauksessa jättää vuosia säilyvän kulttuurisen juovan uuden yliopiston toimintaan. Kyse ei ole kahden yliopiston henkilöstön riitelystä keskenään, vaan kolmantena osapuolena toimivan korkeakoulusäätiön väliaikaisen hallituksen toiminnasta. Lopputuloksesta vain kärsii uusi yliopisto ja sen alkuvuosien hallinnollinen päätöksenteko, johon henkilöstön alistaminen uuden yliopiston päätöksenteossa lyö leimansa pitkäksi aikaa. Samalla tämä organisaation kulttuuriin painettu jakolinja syö energiaa siltä vaativalta työltä, jota uuden yliopiston toiminnan sujuva käyntiin saattaminen kaikilta siihen osallistuvilta edellyttää. Vääjäämättä se myös heikentää yhteistyöhalukkuutta ainakin niiden osalta, jotka kokevat tulleensa yli kävellyiksi väärin perustein.
Uuden yliopiston sisään kylvetty erimielisyys myös johtaa erilaisiin huhupuheisiin, jotka liittyvät esimerkiksi siihen, keiden tai minkä tahojen intressissä Tampereen yliopiston henkilöstön yli käveleminen uutta yliopistoa rakennettaessa on. Näissä puheissa esiintyy esimerkiksi teknologiateollisuus merkittävänä intressitahona. Huhuista ei sen sijaan voi puhua, kun pohditaan opetus- ja kulttuuriministeriön roolia tässä johtosääntökiistassa. Ministeriö ei ole antanut arvoa hankituille asiantuntijalausunnoille eikä myöskään ole julkisesti ottanut mitään kantaa johtosäännön lainvastaisuuksiin, vaikka sen roolina voisi nähdä yliopistojen autonomian suojelemisen. Vielä kummallisempana ministeriön rooli näyttäytyi tilanteessa, jossa Tampereen yliopiston ylimmät päättäjät olivat kieltäytymässä johtosääntöehdotuksen hyväksymisestä siihen tehtyjen marginaalisten muutosten jälkeen. Ministeriön taholta oli yliopistoa edustaville hallituksen puheenjohtajalle ja rehtorille annettu ymmärtää, että jos uuden yliopiston perustamisprosessi vesittyy johtosääntökiistaan, sillä on heijastusvaikutuksia yliopiston tulevaan rahoitukseen. Herää kysymys, mitä on kiristäminen kulissien takaisessa hallinnon toiminnassa.
Olen itse ollut mukana monissa yliopistoja koskevissa tutkimushankkeissa Suomessa. Olen myös tutkinut lähes koko tutkijanurani ajan organisaatioita ja niiden toimintaa. Joidenkin julkisuudessakin olleiden Tampereen uuden yliopiston perustamiseen liittyvien kuvaamieni piirteiden osalta en ymmärrä tutkijana sitä ilmapiiriä, jolla uutta yliopistoa on lähdetty viemään eteenpäin. Alussa viittasin kysymykseen tieteentekijöiden arvostuksesta. Edellä kuvaamani ja melko tarkkaan seuraamani prosessin perusteella koen Tampereen yliopiston henkilökuntaan tällä hetkellä kuuluvana, että minua tai kollegojani ei arvosteta yliopiston työntekijöinä. Muuhun johtopäätökseen johtosääntöprosessista en kykene päätymään.
* * *
Tieteen hyödyt ja arvostus ovat teemoina lehden ansiokkaissa artikkeleissa. Kristiina Hannukainen ja Ulpukka Isopahkala-Bouret analysoivat viimeisten kymmenen vuoden aikana voimistunutta keskustelua tieteen vaikuttavuudesta eli kansanomaisemmin sitä, mitä hyötyä tutkimuksesta on. Tutkijakoulutettavien puhe ilmentää kirjoittajien mukaan käsityksiä tiedosta, tutkimuksen yhteiskunnallisista velvoitteista ja heistä itsestään tutkijoina. Nykysisällöltään puhetta voidaan kutsua tietokapitalistiseksi vaikuttavuuden diskurssiksi.
Arttu Saarinen, Aki Koivula ja Teo Keipi puolestaan nostavat esiin tieteen arvostuksen nimenomaan suurimpien poliittisten puolueiden kannattajien mielipiteissä. Puolueiden kannattajien välillä löytyy kiinnostavia eroja niin tutkimuksen hyödyllisyyden, luotettavuuden kuin taloudellisen tuottavuudenkin näkökulmista. Pääministeri Sipilän tokaisu kaiken maailman dosenteista saa artikkelissa monimuotoisen taustan poliittisten puolueiden välisinä eroina ja yhtäläisyyksinä.
Tieteen arvostusta ja hyötyjä peilaa myös lehden kolmas artikkeli, jossa Timo Näppilä käsittelee uusinta yliopistojen rahoitusmallia tiedontuotannon näkökulmasta. Korkeakoulupolitiikassa on korostuneesti ollut viime vuosina Suomessa esillä tutkimuksen suhde innovaatioihin. Näppilän näkemysten mukaan yliopistojen rahoitusmalli ei kuitenkaan ruoki ja palkitse yliopistojen yhteistyötä ulkopuolisten tutkimuksen soveltajien kanssa. Nämä tavoitteet ovat kiistämättä yliopistojen toiminnassa keskeisiä, mutta taustalle jää samalla laaja kysymys yliopiston yhteiskunnallisesta tehtävästä, sen merkityksestä, arvioinnista ja tuloksellisuudesta.
* * *
Tieteen tuottamiin hyötyihin sukeltaa syvälle ja perusteellisesti myös lehdessä katsauksena julkaistu Pekka Neittaanmäen ja Martti Lehdon ansiokas analyysi tekoälyn yhteiskuntaa muuttavista vaikutuksista. Kirjoittajat nostavat tasapuolisesti esiin tekoälyn hyötyjä unohtamatta kuitenkaan sen haittoja ja rajoitteita. Kaiken kaikkiaan kirjoittajien keskustelupuheenvuoro on vankka tietopaketti tämän hetken tekoälysovelluksista ja lähitulevaisuuden mahdollisuuksista. Toisessa keskustelussa Jonna Kososen, Elias Pekkolan ja Taru Siekkisen pohdintakohteena on akateeminen arviointi joko henkilön tai pätevyyden arviointina. Kirja-arvioissa Tiina Soini tarkastelee oppimisen tulevaisuutta ja Tapio Katko yliopiston byrokratisoitumista.
Hyvän kevään toivotuksin
Tampereella 24.4.2018
Kari Kuoppala