< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/2015
Pääkirjoitus
Valta ja johtaminen yliopistossa ja sen ulkopuolella
Lähes puoli vuotta on kulunut ja vasta nyt, arvoisat lukijat, saatte ensimmäisen lehden luettavaksenne. Tämän kevään aikana oma työtilanteeni on haitannut lehden tekemistä aikaisempiin vuosiin verrattuna poikkeuksellisen paljon. Lisäksi olemme ottaneet käyttöön kahden refereen arvioinnin tieteellisten artikkelien osalta. Se on myös tuottanut lisää viivettä lehden valmistumiseen. Päätoimittajana otan luonnollisesti täyden vastuun tästä harmillisesta viivästymisestä ja siksi pahoittelen asia Teille, jotka olette toivon mukaan kuitenkin jaksaneet odottaa lehteä luettavaksenne.
Nyt käsissä oleva Tiedepolitiikka-lehti on koottu lehteen tarjotuista artikkeleista, joista osassa keskeisenä teemana on valta ja johtaminen. Valta on ilmiönä kautta historian kiinnostanut niin valtaa käyttäviä kuin valtaan pyrkijöitäkin, mutta myös niitä, jotka ovat tarkastelleet sitä sosiaalisena ilmiönä. Tästä syystä on jossain määrin yllättävää, että 1900-luvulla kehittyneessä ja laajentuneessa organisaatiotutkimuksessa valta – teemaa on käsitelty muihin merkittäviin aihepiireihin nähden suhteellisen vähän. Siksi Tuomo Takalan ja Tommi Auvisen teksti karismaattisesta vallasta tuo mielenkiintoista uutta tietoa tästä kiehtovasta yhteiskunnallisesta aiheesta. Kun karismaattisesta vallasta puhutaan, ainakin yhteiskuntatieteilijälle mieleen tulevat maailmanhistoriaan negatiivisen jälkensä jättäneet, usein karismaattisina pidetyt, yksinvaltiaat eri aikakausilta. Teoreetikoista esiin nousee saksalainen Max Weber. Molemmat esiintyvät myös Takalan ja Auvisen tekstissä, mutta saavat seurakseen paljon muita vertailukohtia.
Organisaatiotutkijana en malta olla tuomatta esiin sitä, että nykyistä yhteiskuntaamme voitaisiin perustellusti kutsua myös organisaatioyhteiskunnaksi. Niin merkittävästi organisaatiot vaikuttavat ja usein lähes sanelevat aikataulumme, joiden mukaan elämme ja toimimme. Tämä ei koske vain työelämää, vaan yhä kasvavassa määrin myös vapaa-aikaamme. Lapsiperheen ilta- ja viikonloppuaikataulut muistuttavat kuljetusliikkeiden logistiikkapeliä, jonka onnistuneisuudesta riippuu, kuinka hyvin jokainen perheenjäsen selviää harrastuksiinsa. Näiden vapaa-ajan aikataulujen takana ovat jatkuvasti merkittävämmässä asemassa organisaatiot, joiden sanelemien aikataulujen mukaan vapaa-aikamme organisoituu. Ihmiset itse tuottavat organisaatiot, mutta Max Weberiä soveltaen niistä kehittyy ihmisten toimintaa ja vapautta kahlitsevia rautahäkkejä, joiden valta ulottuu kaikkeen elämäämme lähes periaatteella 24/7.
Johtaminen ja ohjaus sekä niihin liittyvä valta ovat teemoina myös Timo Näppilällä artikkelissaan. Hän haastaa lukijat pohtimaan valtionhallinnossa yli 20 vuotta sovellettua tulosohjausta ja organisaatioiden sisäistä tulosjohtamista uusista näkökulmista, joita tarjoavat erilaiset lähinnä systeemiteoriaan pohjautuvat tieteelliset lähestymistavat. Näppilän tarkastelujen pohjalta voidaan vaikkapa kysyä, onko autopoieettisen systeemin ominaisuuksiin kuuluva autonomia rinnastettavissa yliopistojen autonomiaan ja minkälainen käsitys sen tilasta syntyy tältä pohjalta. Yliopistoissa on useiden vuosien ajan toteutettu erilaista rakenteellista kehittämistä. Organisaatioille ominainen pyrkimys on vähentää entropiaa niin itsessään kuin ympäristössäänkin. Entropia tarkoittaa epäjärjestystä ja sen kautta yliopistojen rakenteellinen kehittäminen näyttäytyy uudessa ja erilaisessa valossa. Kybernetiikkaan kuuluvan systeemiajattelun pohjalta uuden toiminnan kehittyminen yliopiston rajapinnoilla saa myös uusia ulottuvuuksia, kun sitä tarkastellaan systeemin kykynä avata ja sulkea omia rajojaan. Konstruktivismin käsitykseen kognitiosta voidaan kytkeä kysymys siitä, miten yliopistoja koskeva tulosohjaus kykenee ottamaan huomioon yliopistojen uuden luomiselle omistautuneet kognitiiviset rakenteet.
* * *
Tämän kertaisen lehden kolmaskin artikkeli voidaan liittää lehden teemaksi valittuun johtamiseen, mutta vain välillisesti. Välillisyys kytkeytyy Vesa Huotarin lähtökohtana olevaan hallintotieteen ja organisaatiotutkimuksen klassikon, F. W Taylorin nimeen liitettävään tieteelliseen liikkeenjohtoon. Huotari käyttää Tayloria kuitenkin vain esimerkkinä pohtiessaan monipuolisesti ja syvällisesti oppikirjan tehtävää yliopistokoulutuksessa ja tähän liittyen erityisesti oppihistorian merkitystä ja käsittelyä oppikirjoissa. Huotarin pohdintaan liittyen sopii nostaa myös esiin sellainen kuriositeetti, että Taylorin klassikon ensimmäisen suomennoksen nimi oli Tieteellinen liikkeenhoito. Tuo nimi ei kuitenkaan jäänyt kieleemme elämään, vaan käytössä on Huotarin tekstissä näkyvä ilmaus tieteellinen liikkeenjohto, sekin omanlaisensa tulkinta Taylorin tarkastelujen painopisteestä. Oppikirjojen kirjoittaminen on ollut perinteisesti problemaattinen alue yliopistokoulutuksessa erityisesti siihen kohdistuvan arvostuksen näkökulmasta. Oppikirjoja on helposti pidetty vähempiarvoisena tekstinä kuin tutkimusten raportointia. Niiden kirjoittamista ei myöskään ole koskaan tuettu merkittävällä tavalla yhteiskunnan varoin. Vähempiarvoisuus näkyy niiden vähäisenä meritoivana painoarvona tehtäessä nimityspäätöksiä yliopistoissa. Siksi niitä ja niiden merkitystä on myös vähemmän tutkittu, kuten Huotari tuo esiin ja samalla paikkaa tätä aukkoa omalla pohdinnallaan.
Opetus ja opiskelu ovat teemana Outi Toivosen keskustelutekstissä, jossa hän kuvaa uudenlaista tapaa rakentaa yliopistollinen opintokurssi kokonaan verkossa toteutettavaksi. Erityisesti Yhdysvalloissa käydään vilkasta keskustelua massoille suunnatuista avoimista verkkokursseista (MOOC, Massive open online course) ja niiden suhteesta perinteiseen kampuksilla tapahtuvaan opiskeluun. Toivosen näkökulmana on verkkokurssin pedagoginen toteutus ja arviointi erilaisten opiskelijaryhmien oppimisen kannalta. Artikkeli antaa hyvin jäsentyneen kuvan tällaisen opetustavan haasteista ja mahdollisuuksista. Verkossa tapahtuva opetus on varmuudella tulevaisuudessa voimakkaasti laajeneva toimintatapa korkeakouluopetuksessa.
* * *
Lehteen saatiin myös uunituore lectio, joka käsittelee mielenkiintoista ja hallitusneuvotteluissakin ajankohtaista teemaa eli lukukausimaksuja yliopistoissa. Tarkemmin aihetta lähestytään Aamulehden aiheeseen liittyvän uutisoinnin näkökulmasta. Minna Hauhia tuo selkeästi esiin mielenkiintoisia uutisoinnin ja samalla aiheeseen liittyvän keskustelun erityispiirteitä. Voimakkaasti korostuu, kuinka koulutuksesta, kuten monista muistakin valtion hyvinvointitehtävistä puhutaan pelkästään taloudellisin termein tänä päivänä. Sivistys ja kulttuuri eivät kuulu korkeakoulutuksen tehtäviin tässä puheessa lainkaan. Samalla asiantuntijoina esiintyvät talouden ekspertit. Välillä tuntuu siltä, että Suomen heikossa jamassa olevan talouden asiantuntijat ovat korkeimpia auktoriteetteja sanomaan, kuinka korkeakoululaitosta Suomessa tulisi kehittää. Mieleen tulee kansainvälisellä tasolla tuttu ilmiö heikosti sujuvan sisäpolitiikan piilottamisesta ulkopoliittisilla manöövereillä. Tästähän viitteitä löytyy naapurimaastamme. Maallikkona voisi olettaa, että liike-elämän ja talouden asiantuntijat keskittäisivät kaiken tarmonsa kansantalouden kohentamiseen. Vaikka yliopistoilla on silläkin saralla merkittävä rooli, en kuitenkaan usko talouden kohentuvan pelkästään siihen suuntaan tehtävällä hakuammunnalla.
Toisena keskustelupuheenvuorona lehdessä on Osmo Tammisalon teksti, joka tarkastelee kriittisesti feminististä pedagogiikkaa kasvatustieteen uutena suuntauksena. Tammisalo kyseenalaistaa suuntauksen relativistisena. Hänen mukaansa se pitää myös sisällään sanataidetta ja politiikka, jotka molemmat ovat vieraita tieteelliselle toiminnalle. Tammisalon sanan säilä sivaltaa myös feministisen pedagogiikan tutkimus- ja opetusmenetelmiä, jotka eivät hänen mielestään täytä yliopistollisen toiminnan vaatimuksia.
* * *
Lehdessä on myös kaksi mielenkiintoista kirja-arviota tai oikeastaan kolme, sillä ensimmäisessä emeritusprofessori J-P Roos arvioi ja esittelee sekä Tatu Vanhasen, että Osmo Tammisalon teokset. Niiden käsittely sopiikin hyvin samaan arvioon, koska Tammisalo käsittelee kirjassaan myös Tatu Vanhasen tuotantoa tarkastellessaan älykkyyden tieteellistä tutkimusta kansojen tasolla. Tammisalo on siis esillä tässä lehdessä sekä oman keskustelupuheenvuoronsa että Roosin kirja-arvion kautta. Toinenkin kirja-arvio on mielenkiintoinen. Siinä Arto Jauhiainen käy läpi osakuntalaitoksen 370 vuoden kunniaksi kirjoitetun ja toimitetun teoksen. Kirja antaa Jauhiaisen mukaan hyvän kuvan yliopiston kasvatustehtävästä eri aikoina, mutta sen sivuilta ei kannata lähteä etsimään vaikkapa tässä lehdessä esiin nostettua sukupuolikysymystä suhteessa yliopiston muutokseen.
* * *
Alkuvuoden aikana olemme saaneet uuden hallituksen, joka on aloittanut maamme vakavien talousongelmien ratkomisen. Vaikeaa ei ole arvata, että myös korkeakoululaitos joutuu osallistumaan näihin talkoisiin. Huolestuttavampaa on se, että yliopiston sivistykselliset ja kulttuuriset tehtävät eivät näissä keskusteluissa sijaa saa, vaan puhetta pidetään vain ja ainoastaan taloudellisten termien ja näkökulmien pohjalta. Muutenkin syntyy sellainen käsitys, että ihminen on tänä päivänä olemassa ensi sijassa talouden kehitystä varten, muulla ei ole väliä. Voimme olla kunnon ihmisiä vain, jos meillä on jokin rooli ja tehtävä taloudellisen kasvun ja tuotantoelämän hyvinvoinnin ylläpitäjänä. Kesän aikana jokainen voisi riippukeinussa tai muussa kesäisen mukavassa paikassa vastata omalta kohdaltaan kysymykseen, onko näin ja onko se hyvä?
Lämpimämpää kesää odotellessa, mutta silti virkistävästä kesäajasta nauttien toivotan lukijoille hyviä lukuhetkiä lehden parissa.
Tampereella 12.6.2015
Kari Kuoppala, päätoimittaja