< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/2014
Pääkirjoitus
Suomalaisen tiedepolitiikan kansallisia
ja kansainvälisiä ydinkysymyksiä
Edistyksellinen tiedeliitto pyrkii keskeisenä osana toimintaansa virittämään keskustelua ajankohtaisista tiedepolitiikan ja korkeakoulutuksen kysymyksistä. Tiedepolitiikka on nopeassa muutoksessa sekin, niin kuin melkein mikä tahansa nyky-yhteiskunnassa. Kuitenkin väitän, että tämän lehden artikkelit ovat mitä ajankohtaisimpia suomalaisen keskustelun kannalta, vaikka pohjautuvatkin alustuksiin, joita kirjoittajat ovat pitäneet viime vuoden Korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen päivillä.
Käytän tilaisuutta hyväkseni ja tarkastelen tämän pääkirjoituksen aluksi lyhyesti yhtä kaikkein ajankohtaisimmista suomalaisen tiedepolitiikan keskustelunaiheista eli valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistusta. Ennen Edistyksellisen tiedeliiton kevätkokousta alivaltiosihteeri Timo Lankinen valtioneuvoston kansliasta piti mielenkiintoisen ja hyvin informatiivisen alustuksen tuosta uudistuksesta ja sen tämän hetken tilasta. Koetan tiivistää uudistuksen olennaisimmat kohdat lyhyesti Lankisen alustukseen nojautuen.
Vuonna 2012 valtion tutkimus- ja kehittämisrahoitus kokonaisuudessaan oli runsaat kaksi miljardia euroa. Vuonna 2011 valtion tutkimuslaitosten menot olivat yhteensä 858 miljoonaa euroa. Hallitusohjelmassa tavoitteeksi on asetettu sektoritutkimuslaitosten kokoaminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Perustutkimuksen osalta tavoitteena on tiivistää yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteistyötä ja siirtää erityisesti tämän alueen tehtäviä yliopistoille. Sektoritutkimuksen ja sen tavoitteiden koordinoinnissa vahvistetaan tutkimus- ja innovaationeuvoston sekä valtioneuvoston kanslian roolia.
Tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus aiotaan toteuttaa valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaan asteittain vuosina 2014 – 2017. Uudistus jakautuu kolmeen osaan: 1) tutkimuslaitosten rakenteen uudistaminen fuusioin ja yliopistosiirroin, 2) kilpaillun tutkimusrahoituksen laajentaminen sekä 3) tutkimuslaitosten ja yliopistojen yhteistyön tiivistäminen sopimusperusteisilla yhteenliittymillä. Rahoituksen uudistaminen sisältää uuden strategisen tutkimuksen rahoitusvälineen perustamisen, valtioneuvoston päätöksentekoa tukevan tutkimus-, ennakointi-, arviointi- ja selvitystoiminnan vahvistamista sekä tutkimusrahoituksen kokoamista ministeriöissä.
Tutkimuslaitoksien yhdistämisestä on toistaiseksi päätetty, että Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Metsäntutkimuslaitos sekä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos yhdistetään Luonnonvarakeskukseksi. Geodeettinen laitos, osia Maanmittauslaitoksen toiminnoista ja maa- ja metsätalousministeriön toiminnoista yhdistetään Paikkatiedon tutkimus- ja kehittämiskeskukseksi. Teknologian tutkimuskeskus (VTT) ja Mittatekniikan keskus yhdistetään Moniteknologiseksi tutkimus- ja kehittämiskeskukseksi, joka mahdollisesti yhtiöitetään myöhemmin. Aiemmin tehdyillä päätöksillä on perustettu löyhempiä tutkimuslaitosten yhteenliittymiä luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen alalle (LYNET) ja sosiaali- ja terveysalalle (SOTERKO). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Työterveyslaitoksen osalta päätöksien perustaksi teetetään toimintojen arviointi kuluvan vuoden kesäkuun loppuun mennessä. Kuluttajatutkimuskeskus ja Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos yhdistetään vuonna 2015 Helsingin yliopistoon.
Eniten yleistä poliittista keskustelua uudistuksessa on herättänyt uuden strategisen tutkimuksen rahoitusvälineen perustaminen Suomen Akatemian yhteyteen. Rahoitusvälineellä on tarkoitus rahoittaa ongelmakeskeistä, pitkäjänteistä ja ohjelmamuotoista tutkimusta tavoitteena etsiä ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin. Rahoitusta koskevaa päätöksentekoa varten Suomen Akatemian yhteyteen perustetaan itsenäinen strategisen tutkimuksen neuvosto, jonka Valtioneuvosto asettaa OKM:n esityksestä. Toiminta käynnistyy vuonna 2015. Strategisen tutkimuksen neuvosto (pj+8) vastaa itsenäisesti strategisen tutkimustoiminnan järjestämisestä, hallinnosta ja rahoittamisesta. Valtioneuvosto vahvistaa strategisen tutkimuksen keskeisimmät teema-alueet ja painopisteet määrittävän ohjelman, joka valmistellaan valtioneuvoston kansliassa yhteistyössä ministeriöiden kanssa tutkimus- ja innovaationeuvostoa kuullen. Rahoitusväline (70 M€) kootaan asteittain vuoteen 2017 mennessä siten, että loppusummasta 75 % kootaan valtion tutkimuslaitosten rahoituksesta, runsas 14 % siirretään Tekesin rahoituksesta ja vajaa 11 % Suomen Akatemian rahoituksesta. Vuodesta 2017 lähtien käytettävissä on vuosittain mainittu 70M€.
Strategisen tutkimuksen rahoituksen lisäksi tutkimuslaitosten rahoituksesta ohjataan 12,5M€ valtioneuvoston ja ministeriöiden yhteiseen käyttöön tutkimus-, ennakointi-, arviointi- ja selvitystoimintaan käytettäväksi vuosittain. Valtioneuvoston yhteinen tutkimuksen tilaajaryhmä päättää valtioneuvoston kanslian johdolla tutkimushankkeiden suuntaamisesta. Selvitys- ja tutkimushankkeiden ohjaamiseksi valtioneuvosto vahvistaa yleisistunnossa päätöksellään selvitys- ja tutkimustoiminnan suunnitelman vuosittain. Suunnitelma toimii samalla koordinointivälineenä myös ministeriöissä toteutettaville keskeisille hankkeille.
* * *
Edellä esiteltyyn tutkimusrahoituksen ja tutkimuslaitosten kokonaisuudistukseen liittyy moniakin keskustelua virittäneitä aiheita. Strategisen tutkimuksen rahoitusvälineen perustaminen on herättänyt kysymyksiä tutkimuksen alistamisesta poliittiselle päätöksenteolle, kun sekä päätöksiä tekevän toimielimen valintaan että itse tutkimusohjelman suuntaviivoihin osallistuu valtioneuvosto päätöksentekijänä. On perusteltua olla huolestunut tutkimuksen riippumattomuudesta ja vapaudesta suhteessa poliittiseen päätöksentekoon erityisesti kysymyksissä, joihin liittyy poliittisesti voimakkaasti vastakkaisia näkemyksiä. Taloudellisesti niukkoina aikoina yksi huolestumisen aihe on myös tutkimukseen käytettävän kokonaisrahoituksen kaventuminen tehtävien uudistusten kautta varsinkin tilanteissa, joissa joudutaan julkisia menoja leikkaamaan. Tutkijoilla on tuoreessa muistissa esimerkiksi yliopistoindeksin kohtalo poliittisessa kaupankäynnissä. Tutkimuslaitosten henkilöstö on ymmärrettävästi huolissaan työpaikoistaan. Niiden vähentyminen lienee rakenteellisissa uudistuksissa ja rahoituksen siirtämisratkaisuissa vääjäämätön seuraus jossain mitoissa. Tämä taas merkitsee entistäkin suurempaa kysymysmerkkiä monien alojen kasvavalle tohtorituotannolle ja sen tarpeelle. Kansallisesti huolta on herättänyt myös useille tutkimuslaitoksille kuuluvien viranomaistehtävien hoitaminen kapenevilla resursseilla tai yksiköiden siirtyessä yliopistojen yhteyteen. Erityisen ongelmallinen tehtäväalue on tietovarantojen kerääminen ja ylläpito, jota monet tutkimuslaitoksista hoitavat yhtenä tehtävänään. Tehtävä edellyttää pitkäjänteisyyttä ja riittäviä resursseja. Toisaalta tietovarannot ovat monien tutkimusten välttämätön tiedonlähde. Juuri pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus ovat niitä puuttuvia elementtejä, joita suomalaisen tutkimustoiminnan kehittäminen kipeästi kaipaisi.
* * *
Tiedepolitiikan tämän vuoden ensimmäinen numero sisältää monia relevantteja teemoja esiin nostavia artikkeleita. Osmo Kivinen ja Juha Hedman valottavat informatiivisesti kansainvälisten yliopistorankingien taustoja ja ominaisuuksia. Heidän erityisenä kohteenaan ovat maat, joihin Suomikin kuuluu eli muut kuin englanninkieliset maat. Yliopistojen kansainvälinen vertailu on tietyllä tavalla esillä myös Bolognan prosessin tarkastelussa, vaikka yliopistoja ei sen perusteella paremmuusjärjestykseen suoraan laitetakaan. Mira Huusko ja Mari Simola tarkastelevat prosessin kehitystä erityisesti sen ylimmän tason päätöksentekoaineistojen pohjalta. Kansainväliseen vertailuun painottuu myös Jari Kaivo-ojan ja Ari Karppisen katsaus lukukausimaksuihin. Tarkastelussa tulee hyvin ilmi, miten moniulotteisesta kysymyksestä puhutaan, kun pyritään vertaamaan yliopistojen houkuttelevuutta suhteessa lukukausimaksuihin ja muihin koulutuksen rahoitukseen liittyviin faktoihin.
* * *
Katri Huutoniemen artikkeli nostaa esiin sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla merkittävät pirulliset ongelmat tieteen tutkimuskohteena. Kestävä kehitys, ilmastonmuutos ja erilaiset ympäristöongelmat kuuluvat siihen ongelmajoukkoon, jonka ratkaisut kaipaavat Huutoniemen tarkastelun mukaisesti uusia lähestymistapoja monimutkaisuutensa pohjalta. Kestävyysongelmien tarkastelussa poikkitieteellisyyttäkin tulee lähestyä moniulotteisena eikä suinkaan yksiselitteisenä ratkaisumahdollisuutena. Kaisa Oksanen ja Antti Hautamäki tarkastelevat omassa katsauksessaan mahdollisia vaihtoehtoja suomalaisen yliopistolaitoksen kehittämiseen. He esittävät ajatuksiaan uushumboldtilaisen yliopiston idean pohjalta. Kansallisen korkeakouluopetuksen ongelmia puolestaan tuo esiin Heli I. Koskinen omassa artikkelissaan, jossa hän etsii ratkaisuja suomalaiseen eläinlääkärikoulutukseen kansainvälisen koulutusvertailun lähtökohdista. Vaikka eläinlääketiede on tieteenalana meille monille tuntematon, tulee artikkelista esiin samoja lainalaisuuksia, joiden kanssa myös muilla koulutusaloilla kamppaillaan. Laajan yleisen tieteenalasivistyksen ja pitkälle viedyn erikoistuminen yhteensovittaminen opetustyössä ja sitä ohjaavassa opetussuunnitelmassa kun pakkaavat johtaa ylipursuavaan tarjontaan, jota opiskelijat eivät kykene nielemään. Seurauksena on ongelmia sovittaa koulutussisällöt työmarkkinoiden tarpeisiin niin, että uusimman kehityksen seuraaminen omalla alalla myös onnistuu koulutuksen antamalta perustalta.
Tampereella 3.4.2014
Kari Kuoppala
päätoimittaja