< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/2012
Pääkirjoitus
Yliopistoon – yliopistossa – yliopistosta – ”tie kohdusta hautaan”
Satuin viime viikolla katsomaan Tuomari Nurmiota käsitelleen televisio-ohjelman, siitä ehkä jäi virikkeitä lehden tämänkertaiseen teemaan. Kirjaimellisestihan yliopistossa ei olla aivan kohdusta hautaan, mutta yhä kasvavalla osalla väestöä yliopisto kyllä liittyy koko elämänkaareen. Jos sattuu syntymään akateemiseen perheeseen, vaikutus alkaa ”kohdusta” ja jos henkilö sitten itse opiskelee yliopistossa, vaikutus käytännössä jatkuu ”hautaan” saakka yksityisessä elämänpiirissä. No kyseessä on hieman akateeminen sanaleikki, mutta siis totta siinäkin ainakin se toinen puoli.
Kevään lähestyessä kovaa vauhtia ajankohtaiseksi on tullut taas opiskelemaan hakeminen niille, jotka keväällä päättävät lukionsa sekä niille muille, jotka edellisillä hakukierroksilla ovat joko jääneet ilman opiskelupaikkaa tai pitäneet jostain syystä yhden tai useamman välivuoden opiskeluissaan. Olen aiemminkin kirjoittanut suomalaisen korkeakoulupolitiikan ikuisuuskysymyksenä päättäjien jatkuvasta huolesta liian pitkistä valmistumisajoista ja liian kauan kestävistä korkeakouluopinnoista. Käsillä olevan lehden artikkeleista ainakin kolme käsittelee tätä problematiikkaa. Hanna Nori erittelee hakijoiden taustan vaikutusta opiskelemaan pääsyyn ja arvioi näiden tekijöiden vaikutusta koulutuksellisen tasa-arvon toteutumisen kannalta. Teemu Haukioja, Ari Karppinen ja Jari Kaivo-oja puolestaan tekevät arviota maksuttoman yliopistokoulutuksen hyvinvointivaikutuksista ja tuovat Suomessa melko vähälle jäänyttä taloustieteellistä analyysia mukaan koulutuksesta käytävään keskusteluun. Visa Tuominen taas tarkastelee kysymystä opiskelijoiden työllistymisestä yliopistokoulutuksen jälkeen ja arvioi henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä työllistymisessä sekä koulutuksen yhteyksiä näihin ominaisuuksiin.
* * *
Yliopistoihin hakeminen ja siihen liittyvät prosessit ovat olleet pitkään keskustelun kohteena. Kritiikkiä ovat saaneet teolliseksi tuotannoksi kehittyneet valmennuskurssit, joiden merkitys sisäänpääsyä auttavana on joillain suosituilla aloilla noussut keskusteluun nimenomaan tasa-arvokysymyksenä. Samassa yhteydessä on pohdittu ylioppilastutkinnon suurempaa hyödynnettävyyttä opiskelijavalinnassa. Näihin kysymyksiin löytyy perusteltuja kannanottoja Hanna Norin artikkelista. Korkeakoulupoliittisesti keskustelu opiskelijavalinnoista näyttää välillä jopa humoristiselta, kun keskustelussa unohdetaan, mikä taho oikeastaan on päätösvaltainen esimerkiksi pääsykoekysymyksen osalta. Lähtökohtaisesti asia kuulunee melko selkeästi ja perustellusti yliopistojen autonomian piiriin ja siten yliopistojen ratkaistavaksi. Yliopistomme ovat uuden lain myötä periaatteessa vahvemmin itsenäisiä organisaatioita, mutta tämä näyttää joskus unohtuvan ohjaavalta ministeriöltäkin, kun se asettaa työryhmiä pohtimaan opiskelijavalintoja ja pyrkii sanelemaan yliopistoille soveliaat menettelytavat. Toisissa tilanteissa yksityiset markkinamekanismit kyllä on omaksuttu ministeriössäkin, mistä osoituksena eduskunnalle esitetty konsulttiselvitys yliopistolain vaikutuksista yliopistojen sisällä. Aihe, josta monet yliopistoissa toimivat korkeakoulutuksen tutkimusyksikötkin olisivat mieluusti tehneet perusteellista tieteellistä tutkimusta rahoitusta saadessaan.
Toki on syytä tasapuolisuuden nimissä tuoda esiin yliopistojenkin ylilyöntejä uudistusten huumassa. Yliopistot ovat voimakkaasti halunneet korostaa etäisyyttään valtionhallintoon. Tämä ilmeni heti alkuvaiheessa, kun yliopistot järjestäytyivät uuden työnantaja-asemansa myötä. Nämä työnantajatehtävät haluttiin hoitaa yksityisenä työmarkkinaorganisaationa. Ratkaisu on toki ymmärrettävä, kun ottaa huomioon aiemman tilanteen, jossa yliopistoissa sen johdolla ei käytännössä ollut juuri lainkaan valtaa tärkeintä resurssiaan, henkilöstöä, koskevassa työmarkkinapäätöksenteossa. Ratkaisut kun tehtiin valtion työmarkkinalaitoksen, opetusministeriön ja työntekijäjärjestöjen kesken yliopistoja juuri kuulematta. Ylilyönnillä viittaankin valtakunnan päälehdessä uutisoituun kysymykseen rehtorien palkkojen julkisuudesta ja yliopistojen rahoitusomaisuuden taustatietojen kertomisesta. Asiaa kommentoinut hallinto-oikeuden professorikin totesi yliopistojen olevan paavillisempia kuin paavi eli käyttävän yritysmaailmassa jo vanhentuneeksi ja huonoksi todettuja salailun periaatteita. Uusien asemien hallinta tuottaa siis hiukan koomisia ratkaisuja puolin ja toisin. Samalla se on osoitus korkeakoulupolitiikan hektisyydestä viimeisten vuosien aikana.
* * *
On vaikea keksiä Suomessa poliittisesti haastavampaa kysymystä korkeakoulupolitiikan alueelta kuin kysymys lukukausimaksuista. Lukukausimaksut muodostavat keskeisen korkeakoulutuksen rahoituslähteen laajalti maailmalla. Julkisten rahavirtojen pienentyessä suhteellisesti on yksityinen tutkimusrahoitus meillä Suomessakin kasvanut merkittävästi 1990-luvun laman seurannaisvaikutuksena. Kuitenkin koulutus suomalaisissa yliopistoissa rahoitetaan lähes yksinomaan julkisin varoin. Ilmaista korkeakoulutusta pidetään meillä perinteisesti osana pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntamallia. Koulutuksen taloustiede ei ole taloustieteen laajimpia aloja missään ja meillä Suomessa alalla tehdään varsin vähän tutkimusta. Siksi on erittäin tervetullutta, että Teemu Haukioja kollegoineen pohtii maksuttoman yliopistokoulutuksen hyvinvointivaikutuksia oikeudenmukaisuuden ja dynaamisen tehokkuuden käsitteitä käyttäen. Näitä näkökulmia ei ajoittain kiivaanakin käydyssä keskustelussa ole juurikaan nostettu esiin johtuen ehkä osin juuri tutkitun tiedon puuttumisesta.
Lukukausimaksuja koskevassa keskustelussa näkyy korkeakoulupolitiikkaan ja varmaan kasvavassa määrin muuhunkin yhteiskuntapolitiikkaan kuuluva globalisaation piirre, jolla tarkoitan kansainvälisten organisaatioiden vaikutusta kansalliseen päätöksentekoon. Koulutuksen alueella tämä valta on huolestuttavassa määrin keskittymässä OECD:hen, kun UNESCO organisaatiotaan uudistaessaan lakkautti perinteikkään korkeakoulutuksen yksikkönsä. OECD on sinällään tarpeellinen aineistojen tuottaja ja kokoaja, mutta sen lausumien ja ohjeiden kritiikitön noudattaminen ei aina ole kovin perusteltua. Usein noita toimintaohjeita laativilla ei ole tarpeeksi yksityiskohtaisia tietoja eri maiden historiallisesta ja kulttuurisesta kehityksestä tai ainakaan tätä tietoa ei käytetä täysimittaisesti hyväksi. Lisäksi ohjeiden taustalla ovat usein yksipuoliset ideologiset lähtökohdat, joita ei lausuta julki ja jotka eivät välttämättä edusta arvioitavien maiden poliittisia lähtökohtia. Kun tähän yhdistetään suomalainen mentaliteetti pyrkiä viemään kaikki päätetyt asiat viimeistä piirtoa myöden loppuun, syntyy kansallisesta näkökulmasta kysymyksiä herättävä tilanne, jossa kansallista päätöksentekoa ohjataan tietoisesti tai tiedostamatta meille vieraista lähtökohdista liikkeelle lähtien.
* * *
Visa Tuomisen artikkeli suuntaa puolestaan huomion lähtöön yliopistosta eli se tarkastelee työllistymiskysymyksiä. Suomalaiset korkeakoulut eivät eroa suuremmin toisistaan työllistyvyyden suhteen eli samalta alalta valmistuneet sijoittuvat työelämään melko samalla tavalla riippumatta siitä, missä yliopistossa ovat tutkintonsa suorittaneet. Koulutuksen kannalta problemaattista työllistymiseen liittyen on se, että opiskelijat arvioivat henkilökohtaisten ominaisuuksien olevan keskeisin tekijä työpaikan saannin kannalta. Toisella sijalla on oma aktiivisuus ja vasta kolmantena tulee akateeminen tutkinto. Vähiten annetuista vaihtoehdoista opiskelijat arvioivat merkitystä työllistymiselleen olleen Pro Gradun arvosanalla. Varsin korkealle eli kuudenneksi arvioissa sijoittuu oman alan työkokemus. Tällä tuloksella on merkitystä vilkkaana jatkuvasti vellovassa keskustelussa koskien suomalaisten opiskelijoiden korkeaa ikää työelämään siirryttäessä. Yliopistojen näkökulmasta Tuomisen tulokset ovat ongelmallisia sikäli, että keskeisimmät työllistymiseen vaikuttavat tekijät ovat koulutuksellisin keinoin hankalia, ellei osin mahdottomiakin kehittää. Tältä pohjalta työllistymistä tulee myös arvioida, kun pohditaan sen merkitystä yliopistojen resurssien jaon kriteerinä.
* * *
Oppihistoria ja tieteenfilosofia ovat molemmat tyypillisiä akateemisen toiminnan kohteita. Jouni Huhtanen esittelee artikkelissaan Alexandre Koyrén, jota voidaan pitää yhtenä 1900-luvun merkittävistä tieteenhistorioitsijoista. Koyrén kohteena oli tieteen 1600-luvulla tapahtuneen vallankumouksen tarkastelu. Sille antoi leimansa hänen mukaansa tuon ajan tieteen, teologian ja filosofian yhteinen vaikutus ajattelutapoihin. Koyrén keskeisin lähtökohta oli käsitys tieteen ajallisesta yhteismitattomuudesta. Tällä hän viittaa kunkin aikakauden keskeisiin piirteisiin, jotka selittävät aikakaudelle ominaista tieteellistä kehitystä.
Vesa Huotari luo omassa artikkelissaan katsauksen huomattavasti uudempaan tieteelliseen perinteeseen erittelemällä strategian käsitteen merkitystä ja kehitystä Harvardin yliopiston liikkeenjohdon koulutuksen osana. Strategia on liikkeenjohdossa ja nyttemmin myös julkisessa hallinnossa ja sen johtamisessa laajasti käytetty käsite. Alun perin sodankäyntiin liittyvästä termistä on tullut mitä monisäikeisin ja laajalti käytetty johtamiseen kytketty termi. Korkeakoulupolitiikassakin on oma strategia-fraseologiansa, joka ilmentyi vuosituhannen vaihteessa mitä erilaisimpia aiheita käsittelevinä strategioina yliopistoissa. Osittain strategia-termin käyttö voidaan liittää 1980-luvun lopulle ajoittuvaan julkisen hallinnon kehitysvaiheeseen, jossa suunnittelusta tuli pannaan julistettu termi hallinnossa. Sen tilalle tulivat missiot ja visiot ja niiden konkreettisempana toteuttamisen välineenä strategiat. Liiketaloudellisessa johtamiskoulutuksessa strategia nousi vähitellen tärkeäksi termiksi, johon liitettiin koulutuksesta aiemmin puuttunut tieteellinen ja teoreettinen leima. Hieman samalla tavalla julkisessa hallinnossa strategiasta tuli yksi uusi nimi välttämättömänä pidetyn tulevaisuuden ennakoinnin hoitamisessa yhtenä organisaation perustoimintona. Julkisessa hallinnossa strategia voidaan liittää myös pyrkimyksiin johtamisen ja johtajuuden vahvistamiseksi osana julkisen sektorin kehittämistä.
Tampereella 17.4.2012
Kari Kuoppala