« Takaisin
Tiedepolitiikka 1/06
Pääkirjoitus
Tiedepolitiikka 30 vuotta: taistelua, tasa-arvoa
ja feminisoitumisen haastetta
Tiedepolitiikan ensimmäinen numero ilmestyi keväällä
1976 vastaavan toimittaja Hannele Pokan tekemänä. Lehden pääartikkelit,
jotka käsittelivät korkeakoululaitoksen kehittämislainsäädäntöä,
tiedehallintoa ja Suomen Akatemian roolia, heijastivat 1970-luvun kohuteemoja.
Aatteellinen lataus oli vahva, ajan käsitteet ”edistäminen”,
”kehittäminen” ja ”tavoitteiden toteuttaminen”
nousevat toistuvasti esiin. Taustalla tuntui tiede- ja tutkimuskysymysten
politisoituminen. Tiedepolitiikan julkaisija, Edistyksellinen tiedeliitto
oli perustettu vuonna 1972 ”poliittiseen keskustaan kuuluvien (Keskustapuolue,
Liberaalinen kansanpuolue ja Ruotsalainen kansanpuolue) ja sitä lähellä
olevien opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden korkeakoulu- ja tiedepoliittiseksi
järjestöksi”.
Tiedepolitiikka on kolme vuosikymmen ajan käsitellyt ja eritellyt
lukuisia tieteen, tutkimuksen ja koulutuksen ajankohtaisasioita. Lehti
keskittyi ensimmäisenä kymmenvuotisaikana raportoimaan Tiedeliiton
tapahtumista, asiantuntijaseminaareista, julkilausumista, toimintakertomuksista,
lausunnoista ja kannanotoista. Sen sivuilta avautuu ärhäkkä
taisteluasenne, terävä tavoitteenasettelu ja edistyksellisyyttä
painottava uudistava perusvire. Kuvitus, jossa asiantuntija-, mielenosoitus-,
seminaari- ja kokouskuvat dominoivat, myötäilee ajan taistelevaa
henkeä. Tiedepolitiikka raportoi myös näkyvästi suosittujen
Edistyksen Päivien tapahtumista.
Lehden 10-vuotisnumerossa tiedepoliittiset teemat ovat vielä keskiössä.
Esiin on nousemassa uusi linja, tieteellisten artikkeleiden julkaiseminen.
Suuntaus vahvistui 1980-luvun lopulla. Tiedepolitiikan koko pieneni nykyiseen
vuonna 1987, lehti sai tieteellisen toimituskunnan ja päätoimittajan.
Siitä tuli entistä selvemmin foorumi, jolla tutkijat saattoivat
julkaista tieteellisiä artikkeleita, esseitä, tutkijapuheenvuoroja
ja kirja-arvosteluja. Keskustelupalsta sai näkyvän paikan. Tiedepolitiikkaa
harrastettiin edelleen ”näkökulmina” ja ”katsauksina”.
Teemanumerot alkoivat ilmestyä vuodesta 1990. Tässä muodossaan,
kansallisen tiedeyhteisön eräänä arvotettuna ja hyvin
luettuna äänitorvena Tiedepolitiikka lähtee neljännelle
vuosikymmenelleen. Lehti on sellaisenaan osa suomalaista kulttuuri- ja
koulutushistoriaa.
***
Suomen koulutusjärjestelmien historiassa viimeiset viisi vuosikymmentä
ovat olleet suurten muutosten aikaa. Tämän päivän
tilanteeseen kerrostuvat edellisten vuosikymmenten koulutukselle asetetut
toiveet, odotukset ja tavoitteet. Sotavuodet nousevat uuden alun ajaksi.
Vuoden 1945 jälkeen sodan kokeneissa maissa yliopisto-olojen järjestäminen
koski niin ylioppilastulvaa kuin tarvetta tutkimuksen ja opetuksen tavoitteiden
tehostamiseen, hallinnon uudistamiseen, opiskelijapohjan laajentamiseen
ja ylioppilaiden osallistumisen lisäämiseen.
Murros vanhaan yliopistokulttuuriin, akateemiseen autonomiaan ja itseohjautuviin
tutkimustavoitteisiin oli selvä. Sodan jälkeen oli tilaa kulttuurille
ja luovalle tieteelliselle toiminnalle. Uskottiin tieteen voimaan ja merkitykseen.
Eduskunnan perustama Suomen Akatemia (1947) vapautti 12 huippututkijaa
ja –taiteilijaa työskentelyyn. Akatemia teki kollegiona aloitteita.
Tärkeimmät koskivat valtion tieteellisen toimikuntien organisoimista,
kansanterveystutkimuksen aloittamista ja atomienergianeuvottelukunnan
perustamista.
Jo sota-aikana oli nähty, minkälaisiin tuloksiin oli päästy
valtion rahoittamalla, sodankäyntiä palvelleella tutkimuksella.
Koulutussuunnitelmallisuutta tuki 1950-luvun konsensus ja siihen liittynyt
taloudellinen isänmaallisuus. Vain kilpailukykyinen Suomi saattoi
saada osansa eurooppalaisesta teknisestä, kulttuurisesta ja taloudellisesta
noususta. Suomen tuotannollinen, pitkäjänteinen ja suunnitelmallinen
kehittäminen haastoi akateemisen sivistyneistön ja avasi tien
koulutus- ja tiedeuudistuksille. Näkökulma oli voimakkaan kansallinen.
"Suomen tiede on Suomen kunnia", julisti kokenut yliopistomies
ja poliittinen vaikuttaja, Helsingin yliopiston rehtori Edwin Linkomies
vuonna 1957.
***
Tiede muuttui politiikaksi, kun siltä alettiin edellyttää
keskitettyä suunnitelmallisuutta ja yhtenäisyyttä. Kun
koulutus ja elintason nousu liitettiin yhteen, kiilasivat "hyötytieteet"
ja ammatillinen suuntautuminen humanistis-sivistyksellisen painotuksen
rinnalle. Koulutuskomiteat ja korkeakouluhankkeet ilmensivät asennemuutosta
ja toivat ”politiikan” koulutuskeskusteluun. Korkeakoulutuksen
alueellisen laajennuksen katsottiin lisäävän maakuntien
mahdollisuutta henkiseen ja aineelliseen nousuun. Pohjois-Suomen korkeakoulu
toteutui vuonna 1958 Oulun yliopiston perustamisena. Korkein opetus ja
tutkimus olivat vielä 1950-luvun lopulla pääkaupunkikeskeistä.
Neljä viidestä jatkotutkinnosta suoritettiin Helsingin yliopistossa,
vaikka tohtoritutkintoja voitiin suorittaa myös Turun yliopistossa,
Åbo Akademissa, Teknillisessä Korkeakoulussa ja Helsingin Kauppakorkeakoulussa.
Usko yhteiskunnalliseen suunnittelun läpäisi 1960-luvun koulutusoptimismin.
Niistä monista komiteoista, jotka pohtivat korkeimman opetuksen tilaa,
tuloksekkain oli professori Paavo Suomalaisen johtama korkeakoululaitoksen
suunnittelukomitea. Se loi perustan korkeakouluverkoston laajentumiselle
vuosina 1966-1979. Itä-Suomen korkeakoulu hajotettiin kahteen osaan,
Kuopioon ja Joensuuhun vuonna 1966. Samana vuonna aloittivat toimintansa
myös Tampereen ja Lappeenrannan teknilliset korkeakoulut sekä
Tampereen ja Turun ja kieli-instituutit. Myös kauppakorkeakouluja
perustettiin lisää, täydennyskoulutuslaitosverkostoa laajennettiin
ja opettajainvalmistusta uudistettiin. Eräänä tärkeänä
murroskohtana oli Lapin korkeakoulun perustaminen vuonna 1979 Rovaniemelle.
Monet taideoppilaitokset muuttuivat 1970-luvulla korkeakouluiksi ja yksityisten
yliopistojen valtiollistamiseen ryhdyttiin.
Koulutuksen ja tieteen poliittiset, sosiaaliset ja alueelliset ulottuvuudet
vahvistuivat 1970-luvulla, osana ajan yleistä turbulenttia henkeä.
Työväenpuolueiden vaalivoitot mahdollistivat uudet avaukset
koulutuspolitiikassa. Suomessa seurattiin tarkasti Ruotsin, Iso-Britannian
ja Länsi-Saksan kehitystä. Koulutukselle annettiin tärkeä
rooli yhteiskunnan rakennemuuttajana ja demokratian tuottajana. Peruskoulu-uudistusta
seurasi korkeakouluremontti. Syntyi tilaa asiaa ajaville yhdistyksille,
yhteenliittymille ja seuroille. Näin syntyivät Edistyksellinen
Tiedeliitto ja Tiedepolitiikka–lehti.
Uusia yliopisto- ja kampusalueita nousi nopeasti eri puolille Suomea.
Uudet korkeakoulut tarvitsivat myös suunnan määrittelyä
ja ensimmäinen laki korkeakoulutuksen kehittämisestä saatiin
vuonna 1967. Se säänteli ylemmän opetuksen ehtoja seuraavaksi
15 vuodeksi tavoitteenaan 60 000 täysipäiväistä opiskelijaa.
Kehittämislaki teki korkeakoulutuksesta keskitettyä, ylhäältäpäin
johdettua, ohjattua ja suunniteltua valtiollista toimintaa ja siirsi vetovastuun
professorikunnalta valtiovallalle. Muutosta tuki opetusministeriön
hallinnonuudistus ja siitä tehtiin vaikutusvaltainen korkeakoulupolitiikan
tekijä.
Politiikan ja koulutuksen murros on tässä: alettiin yleisesti
puhua tavoitteellisesta korkeakoululaitoksesta. Koulutusekspansion rinnalla
tapahtui tiedepoliittinen aktivoituminen. Vuonna 1963 perustettu valtion
tiedeneuvosto omaksui monia taloudellisen kehittämisjärjestö
OECD:n teemoja. Sellainen oli mm. ajatus tieteen tulosten hyväksikäytöstä
tuottamaan talouskasvua. Teknisiä ja taloudellisia tutkimuslaitoksia
perustettiin valtion aloitteesta eri ministeriöiden ja korkeakoulujen
yhteyteen. Voimakkaan poliittisen keskustelun siivittämänä
vanha Suomen Akatemia lakkautettiin ja tilalle synnytettiin vuonna 1969
hallinnollinen tiedevirasto, tutkimusrahoituksesta vastaava Suomen Akatemia.
Tiedepolitiikan alkuvuosia leimaa muukin yhteiskunnallinen aktivoituminen.
Ylioppilasradikalismi ja korkeakoulu-uudistukset liittyivät yhteen,
muodostuivat ”politiikaksi” ja hajottivat yliopistoyhteisön
vuosiksi. Valtion, yliopistojen ja opiskelevan nuorison suhde määriteltiin
uudestaan. Hallinnonuudistus toteutettiin monissa yliopistoissa ja korkeakouluissa
ja etujärjestö- ja ay-ajattelun tuli ylempään opetukseen.
Tutkinnonuudistaminen 1974 tuki korkeimman koulutuksen yhdenmukaistamispyrkimyksiä.
Koko maan kattavaan ammattikorkeakouluverkostoon siirryttiin 1990-luvulla.
Yliopistojen oheen luotiin muita avoimen opetuksen järjestelmiä.
***
Tässä tilanteessa ollaan nyt, hyvien, pysyvien, demokraattisten,
alueellisesti hajautuneiden ja keskusjohtoisten koulutusratkaisujen äärellä.
Niiden luominen on ollut Suomen kansallisen politiikan voimanponnistus
eikä juuri nyt mikään osoita, että järjestelmä
olisi dramaattisten muutosten kourissa. Mutta maailma on jälleen
muuttunut, rajat liikkuvat, työn ja tutkimuksen luonne on erilaista,
paikallinen ja ylikansallinen korostuvat. Tarve pohtia tulevaisuutta kasvaa.
Siinä tarvitaan yhä yhdistyksiä ja seuroja, yhteenliittymiä
ja lehtiä, joiden tehtävänä on tieteen, tutkimuksen
ja koulutuksen asettaminen paikoilleen, ajassa ja tilassa. Uusien sukupolvien
tulee tarttua tähän tehtävään, tulevaisuuden
Suomea, Eurooppaa ja maailmaa rakentamaan.
Sitä odotellessa on hyvä pysähtyä katsomaan tämän
hetken tilannetta. Nyt puhutaan tohtorikoulutuksesta. Tohtoritutkinto
on muuttunut harvojen yksinäisestä puurtamisesta systemaattiseksi
jatkokoulutukseksi. Tohtoroitumisen statuksen muuttuminen ja yliopistojen
naisistuminen kietoutuvat toisiinsa. Siksi juhlanumeromme teemaksi on
valittu ”Naiset, yliopisto ja sosiaalinen liikkuvuus”. Se
kuvaa niitä muutoksia, joita lehtemme ilmestymisvuosikymmeninä
on tapahtunut yliopistomaailmassa. Yliopiston opiskelijoista enemmistö
on jo 1970-luvulta asti ollut naisia ja väittelijöistäkin
nykyään lähes puolet.
Juhlanumeron ajatus on katsoa luokkarakenteita ja sukupuolta yhdessä,
toisiinsa kietoutuneina eroina, suhteessa yliopistoinstituutioon ja akateemiseen
maailmaan. Millaisia alakulttuureja tiedeyhteisön jäseneksi
pyrkivät kohtaavat ja miten ihmiset niiden kanssa toimivat? Miksi
joku kokee itsensä ulkopuoliseksi ja joku toinen sopeutuu akateemiseen
maailmaan helposti?
Kysymyksiin ei vastata yksityiskohtaisin tilastoin ja dokumentein, vaan
puheenvuoro annetaan eri-ikäisille naisille. Jokaisella kirjoittajalla
on elämänikäinen tuntuma koulutukseen ja tutkimukseen.
Artikkeleissa korostuu ”minä itse”, sillä kirjoittajia
pyydettiin nostamaan henkilökohtainen tutkimusinstrumentiksi, ja
kuvaamaan omia tuntemuksia koulutuksen ja tutkimuksen eri vaiheista.
Monille matka tiedon äärelle on ollut säätyrajat
ylittävä ”luokkaretki”, toisille kertomus sivistyksen
löytämisestä. Kokonaisuutta täydentävät
entisen päätoimittajan, opetusneuvos Osmo Lampisen ja yhteiskuntafilosofi
Jukka Hankamäen puheenvuorot koulutuspolitiikan tasa-arvoistumisen
syistä ja seurauksista.
Samalla käytän tilaisuutta hyväkseni kiittääkseni
Tiedepolitiikan aikaisempia toimitusvastaavia ja entisiä päätoimittajia
Hannele Pokkaa, Pirjo Rantaniemeä, Kirsi Haikaraista, Jaana Venkulaa,
Osmo Lampista ja Jussi T. Koskea panoksesta lehden kehittämisessä
sekä Ilmari Tawaststjernaa pitkäaikaisesta, oivaltavana kuvittajana
toimimisesta. Lehti on 30-vuotisen taipaleensa aikana kokenut muutamia
muodonmuutoksia. ”Tieteen ja sivistyksen” alaviite oli lehden
otsikossa vuosina 1991-92. Sen jälkeen on luotettu hyvään
kirjoitukseen ja ahkeraan kirjoittajakuntaan ilman ohjaavia alaotsikoita.
Laura Kolbe
Päätoimittaja
Takaisin ylös
|