« Takaisin


Tiedepolitiikka 1/06
Pääkirjoitus

 

Tiedepolitiikka 30 vuotta: taistelua, tasa-arvoa
ja feminisoitumisen haastetta

 

Tiedepolitiikan ensimmäinen numero ilmestyi keväällä 1976 vastaavan toimittaja Hannele Pokan tekemänä. Lehden pääartikkelit, jotka käsittelivät korkeakoululaitoksen kehittämislainsäädäntöä, tiedehallintoa ja Suomen Akatemian roolia, heijastivat 1970-luvun kohuteemoja. Aatteellinen lataus oli vahva, ajan käsitteet ”edistäminen”, ”kehittäminen” ja ”tavoitteiden toteuttaminen” nousevat toistuvasti esiin. Taustalla tuntui tiede- ja tutkimuskysymysten politisoituminen. Tiedepolitiikan julkaisija, Edistyksellinen tiedeliitto oli perustettu vuonna 1972 ”poliittiseen keskustaan kuuluvien (Keskustapuolue, Liberaalinen kansanpuolue ja Ruotsalainen kansanpuolue) ja sitä lähellä olevien opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden korkeakoulu- ja tiedepoliittiseksi järjestöksi”.

Tiedepolitiikka on kolme vuosikymmen ajan käsitellyt ja eritellyt lukuisia tieteen, tutkimuksen ja koulutuksen ajankohtaisasioita. Lehti keskittyi ensimmäisenä kymmenvuotisaikana raportoimaan Tiedeliiton tapahtumista, asiantuntijaseminaareista, julkilausumista, toimintakertomuksista, lausunnoista ja kannanotoista. Sen sivuilta avautuu ärhäkkä taisteluasenne, terävä tavoitteenasettelu ja edistyksellisyyttä painottava uudistava perusvire. Kuvitus, jossa asiantuntija-, mielenosoitus-, seminaari- ja kokouskuvat dominoivat, myötäilee ajan taistelevaa henkeä. Tiedepolitiikka raportoi myös näkyvästi suosittujen Edistyksen Päivien tapahtumista.

Lehden 10-vuotisnumerossa tiedepoliittiset teemat ovat vielä keskiössä. Esiin on nousemassa uusi linja, tieteellisten artikkeleiden julkaiseminen. Suuntaus vahvistui 1980-luvun lopulla. Tiedepolitiikan koko pieneni nykyiseen vuonna 1987, lehti sai tieteellisen toimituskunnan ja päätoimittajan. Siitä tuli entistä selvemmin foorumi, jolla tutkijat saattoivat julkaista tieteellisiä artikkeleita, esseitä, tutkijapuheenvuoroja ja kirja-arvosteluja. Keskustelupalsta sai näkyvän paikan. Tiedepolitiikkaa harrastettiin edelleen ”näkökulmina” ja ”katsauksina”. Teemanumerot alkoivat ilmestyä vuodesta 1990. Tässä muodossaan, kansallisen tiedeyhteisön eräänä arvotettuna ja hyvin luettuna äänitorvena Tiedepolitiikka lähtee neljännelle vuosikymmenelleen. Lehti on sellaisenaan osa suomalaista kulttuuri- ja koulutushistoriaa.

***

Suomen koulutusjärjestelmien historiassa viimeiset viisi vuosikymmentä ovat olleet suurten muutosten aikaa. Tämän päivän tilanteeseen kerrostuvat edellisten vuosikymmenten koulutukselle asetetut toiveet, odotukset ja tavoitteet. Sotavuodet nousevat uuden alun ajaksi. Vuoden 1945 jälkeen sodan kokeneissa maissa yliopisto-olojen järjestäminen koski niin ylioppilastulvaa kuin tarvetta tutkimuksen ja opetuksen tavoitteiden tehostamiseen, hallinnon uudistamiseen, opiskelijapohjan laajentamiseen ja ylioppilaiden osallistumisen lisäämiseen.

Murros vanhaan yliopistokulttuuriin, akateemiseen autonomiaan ja itseohjautuviin tutkimustavoitteisiin oli selvä. Sodan jälkeen oli tilaa kulttuurille ja luovalle tieteelliselle toiminnalle. Uskottiin tieteen voimaan ja merkitykseen. Eduskunnan perustama Suomen Akatemia (1947) vapautti 12 huippututkijaa ja –taiteilijaa työskentelyyn. Akatemia teki kollegiona aloitteita. Tärkeimmät koskivat valtion tieteellisen toimikuntien organisoimista, kansanterveystutkimuksen aloittamista ja atomienergianeuvottelukunnan perustamista.

Jo sota-aikana oli nähty, minkälaisiin tuloksiin oli päästy valtion rahoittamalla, sodankäyntiä palvelleella tutkimuksella. Koulutussuunnitelmallisuutta tuki 1950-luvun konsensus ja siihen liittynyt taloudellinen isänmaallisuus. Vain kilpailukykyinen Suomi saattoi saada osansa eurooppalaisesta teknisestä, kulttuurisesta ja taloudellisesta noususta. Suomen tuotannollinen, pitkäjänteinen ja suunnitelmallinen kehittäminen haastoi akateemisen sivistyneistön ja avasi tien koulutus- ja tiedeuudistuksille. Näkökulma oli voimakkaan kansallinen. "Suomen tiede on Suomen kunnia", julisti kokenut yliopistomies ja poliittinen vaikuttaja, Helsingin yliopiston rehtori Edwin Linkomies vuonna 1957.

***

Tiede muuttui politiikaksi, kun siltä alettiin edellyttää keskitettyä suunnitelmallisuutta ja yhtenäisyyttä. Kun koulutus ja elintason nousu liitettiin yhteen, kiilasivat "hyötytieteet" ja ammatillinen suuntautuminen humanistis-sivistyksellisen painotuksen rinnalle. Koulutuskomiteat ja korkeakouluhankkeet ilmensivät asennemuutosta ja toivat ”politiikan” koulutuskeskusteluun. Korkeakoulutuksen alueellisen laajennuksen katsottiin lisäävän maakuntien mahdollisuutta henkiseen ja aineelliseen nousuun. Pohjois-Suomen korkeakoulu toteutui vuonna 1958 Oulun yliopiston perustamisena. Korkein opetus ja tutkimus olivat vielä 1950-luvun lopulla pääkaupunkikeskeistä. Neljä viidestä jatkotutkinnosta suoritettiin Helsingin yliopistossa, vaikka tohtoritutkintoja voitiin suorittaa myös Turun yliopistossa, Åbo Akademissa, Teknillisessä Korkeakoulussa ja Helsingin Kauppakorkeakoulussa.

Usko yhteiskunnalliseen suunnittelun läpäisi 1960-luvun koulutusoptimismin. Niistä monista komiteoista, jotka pohtivat korkeimman opetuksen tilaa, tuloksekkain oli professori Paavo Suomalaisen johtama korkeakoululaitoksen suunnittelukomitea. Se loi perustan korkeakouluverkoston laajentumiselle vuosina 1966-1979. Itä-Suomen korkeakoulu hajotettiin kahteen osaan, Kuopioon ja Joensuuhun vuonna 1966. Samana vuonna aloittivat toimintansa myös Tampereen ja Lappeenrannan teknilliset korkeakoulut sekä Tampereen ja Turun ja kieli-instituutit. Myös kauppakorkeakouluja perustettiin lisää, täydennyskoulutuslaitosverkostoa laajennettiin ja opettajainvalmistusta uudistettiin. Eräänä tärkeänä murroskohtana oli Lapin korkeakoulun perustaminen vuonna 1979 Rovaniemelle. Monet taideoppilaitokset muuttuivat 1970-luvulla korkeakouluiksi ja yksityisten yliopistojen valtiollistamiseen ryhdyttiin.

Koulutuksen ja tieteen poliittiset, sosiaaliset ja alueelliset ulottuvuudet vahvistuivat 1970-luvulla, osana ajan yleistä turbulenttia henkeä. Työväenpuolueiden vaalivoitot mahdollistivat uudet avaukset koulutuspolitiikassa. Suomessa seurattiin tarkasti Ruotsin, Iso-Britannian ja Länsi-Saksan kehitystä. Koulutukselle annettiin tärkeä rooli yhteiskunnan rakennemuuttajana ja demokratian tuottajana. Peruskoulu-uudistusta seurasi korkeakouluremontti. Syntyi tilaa asiaa ajaville yhdistyksille, yhteenliittymille ja seuroille. Näin syntyivät Edistyksellinen Tiedeliitto ja Tiedepolitiikka–lehti.

Uusia yliopisto- ja kampusalueita nousi nopeasti eri puolille Suomea. Uudet korkeakoulut tarvitsivat myös suunnan määrittelyä ja ensimmäinen laki korkeakoulutuksen kehittämisestä saatiin vuonna 1967. Se säänteli ylemmän opetuksen ehtoja seuraavaksi 15 vuodeksi tavoitteenaan 60 000 täysipäiväistä opiskelijaa. Kehittämislaki teki korkeakoulutuksesta keskitettyä, ylhäältäpäin johdettua, ohjattua ja suunniteltua valtiollista toimintaa ja siirsi vetovastuun professorikunnalta valtiovallalle. Muutosta tuki opetusministeriön hallinnonuudistus ja siitä tehtiin vaikutusvaltainen korkeakoulupolitiikan tekijä.

Politiikan ja koulutuksen murros on tässä: alettiin yleisesti puhua tavoitteellisesta korkeakoululaitoksesta. Koulutusekspansion rinnalla tapahtui tiedepoliittinen aktivoituminen. Vuonna 1963 perustettu valtion tiedeneuvosto omaksui monia taloudellisen kehittämisjärjestö OECD:n teemoja. Sellainen oli mm. ajatus tieteen tulosten hyväksikäytöstä tuottamaan talouskasvua. Teknisiä ja taloudellisia tutkimuslaitoksia perustettiin valtion aloitteesta eri ministeriöiden ja korkeakoulujen yhteyteen. Voimakkaan poliittisen keskustelun siivittämänä vanha Suomen Akatemia lakkautettiin ja tilalle synnytettiin vuonna 1969 hallinnollinen tiedevirasto, tutkimusrahoituksesta vastaava Suomen Akatemia.

Tiedepolitiikan alkuvuosia leimaa muukin yhteiskunnallinen aktivoituminen. Ylioppilasradikalismi ja korkeakoulu-uudistukset liittyivät yhteen, muodostuivat ”politiikaksi” ja hajottivat yliopistoyhteisön vuosiksi. Valtion, yliopistojen ja opiskelevan nuorison suhde määriteltiin uudestaan. Hallinnonuudistus toteutettiin monissa yliopistoissa ja korkeakouluissa ja etujärjestö- ja ay-ajattelun tuli ylempään opetukseen. Tutkinnonuudistaminen 1974 tuki korkeimman koulutuksen yhdenmukaistamispyrkimyksiä. Koko maan kattavaan ammattikorkeakouluverkostoon siirryttiin 1990-luvulla. Yliopistojen oheen luotiin muita avoimen opetuksen järjestelmiä.

***

Tässä tilanteessa ollaan nyt, hyvien, pysyvien, demokraattisten, alueellisesti hajautuneiden ja keskusjohtoisten koulutusratkaisujen äärellä. Niiden luominen on ollut Suomen kansallisen politiikan voimanponnistus eikä juuri nyt mikään osoita, että järjestelmä olisi dramaattisten muutosten kourissa. Mutta maailma on jälleen muuttunut, rajat liikkuvat, työn ja tutkimuksen luonne on erilaista, paikallinen ja ylikansallinen korostuvat. Tarve pohtia tulevaisuutta kasvaa. Siinä tarvitaan yhä yhdistyksiä ja seuroja, yhteenliittymiä ja lehtiä, joiden tehtävänä on tieteen, tutkimuksen ja koulutuksen asettaminen paikoilleen, ajassa ja tilassa. Uusien sukupolvien tulee tarttua tähän tehtävään, tulevaisuuden Suomea, Eurooppaa ja maailmaa rakentamaan.

Sitä odotellessa on hyvä pysähtyä katsomaan tämän hetken tilannetta. Nyt puhutaan tohtorikoulutuksesta. Tohtoritutkinto on muuttunut harvojen yksinäisestä puurtamisesta systemaattiseksi jatkokoulutukseksi. Tohtoroitumisen statuksen muuttuminen ja yliopistojen naisistuminen kietoutuvat toisiinsa. Siksi juhlanumeromme teemaksi on valittu ”Naiset, yliopisto ja sosiaalinen liikkuvuus”. Se kuvaa niitä muutoksia, joita lehtemme ilmestymisvuosikymmeninä on tapahtunut yliopistomaailmassa. Yliopiston opiskelijoista enemmistö on jo 1970-luvulta asti ollut naisia ja väittelijöistäkin nykyään lähes puolet.

Juhlanumeron ajatus on katsoa luokkarakenteita ja sukupuolta yhdessä, toisiinsa kietoutuneina eroina, suhteessa yliopistoinstituutioon ja akateemiseen maailmaan. Millaisia alakulttuureja tiedeyhteisön jäseneksi pyrkivät kohtaavat ja miten ihmiset niiden kanssa toimivat? Miksi joku kokee itsensä ulkopuoliseksi ja joku toinen sopeutuu akateemiseen maailmaan helposti?
Kysymyksiin ei vastata yksityiskohtaisin tilastoin ja dokumentein, vaan puheenvuoro annetaan eri-ikäisille naisille. Jokaisella kirjoittajalla on elämänikäinen tuntuma koulutukseen ja tutkimukseen.
Artikkeleissa korostuu ”minä itse”, sillä kirjoittajia pyydettiin nostamaan henkilökohtainen tutkimusinstrumentiksi, ja kuvaamaan omia tuntemuksia koulutuksen ja tutkimuksen eri vaiheista.

Monille matka tiedon äärelle on ollut säätyrajat ylittävä ”luokkaretki”, toisille kertomus sivistyksen löytämisestä. Kokonaisuutta täydentävät entisen päätoimittajan, opetusneuvos Osmo Lampisen ja yhteiskuntafilosofi Jukka Hankamäen puheenvuorot koulutuspolitiikan tasa-arvoistumisen syistä ja seurauksista.

Samalla käytän tilaisuutta hyväkseni kiittääkseni Tiedepolitiikan aikaisempia toimitusvastaavia ja entisiä päätoimittajia Hannele Pokkaa, Pirjo Rantaniemeä, Kirsi Haikaraista, Jaana Venkulaa, Osmo Lampista ja Jussi T. Koskea panoksesta lehden kehittämisessä sekä Ilmari Tawaststjernaa pitkäaikaisesta, oivaltavana kuvittajana toimimisesta. Lehti on 30-vuotisen taipaleensa aikana kokenut muutamia muodonmuutoksia. ”Tieteen ja sivistyksen” alaviite oli lehden otsikossa vuosina 1991-92. Sen jälkeen on luotettu hyvään kirjoitukseen ja ahkeraan kirjoittajakuntaan ilman ohjaavia alaotsikoita.


Laura Kolbe
Päätoimittaja

 

Takaisin ylös