« Takaisin
Tiedepolitiikka 1/05
Pääkirjoitus
Pääkaupunki, valta ja kansallinen pärjääminen
”Pääkaupunki on valtiollisen, hallinnollisen ja oikeudellisen
vallankeskittymä, kansallisen politiikan ja poliittisen liikehdinnän
pääasiallisin tapahtumapaikka, maan suurin kaupunki, logistiikan,
tuotannon, talouden, kaupan ja kulutuksen merkittävin keskus sekä
tieteellisen, taiteellisen, innovatiivisen, intellektuaalisen, journalistisen
ja sivistyksellisen toiminnan tärkein tila. Pääkaupungista
käsin kulttuuriset ja elämäntavalliset mallit leviävät.
Se on tärkeimpien yhteisöllisten seremonioiden ja rituaalien
näyttämö.”
(L. Kolbe, Eurooppalainen pääkaupunki -luentosarja, Hgin yliopisto,
syksy 2004)
Kyllä turistit tietävät! Suomalaiset hakevat yhä enemmän virkistystä Euroopan metropoleista ja pääkaupungeista. Suurissa keskuksissa on vetovoimaa ja historiaa. Kaikkea löytyy: usein komea menneisyys vallan keskuksena, loisteliaita ruhtinaspalatseja ja kuninkaanlinnoja, tieteen ja taiteen vuosisataista kukoistusta, katuelämää ja kaupunkikulttuuria, etnistä monitasoisuutta ja sosiaalista värikkyyttä. Kaupunkilomalaiset osaavat lähettää juuri oikeanlaisia kortteja. Kuin vaistonvaraisesti osaamme postikorteista lukea viestiä, että valta ja pääkaupunki kuuluvat yhteen. Ateenan Akropolis, Lontoon Parlamentti, Tukholman kuninkaanlinna, Oslon kaupungintalo, Pariisin Eiffel-torni, Rooman Forum ja monumentit, Pietarin Eremitaasi ymv. ovat kaikille suomalaisillekin tuttuja eurooppalaisen kaupunkielämän ja poliittisen vallankäytön tunnuksia.
Jos pääkaupunkeja ei olisi, ne pitäisi keksiä. Vuosisatainen kehitys on tuottanut eurooppalaiseen pääkaupunkiin monta kerrostumaa. Niin kauan kun liikutaan kansallisvaltion jäsentämissä yhteisöpuitteissa, on vaikea nähdä, että mikään muu taajama voisi ottaa hoitaakseen pääkaupungin roolin. Viittaukset latinan kielen päähän, caput, vievät ”pääkallopaikkaan” (capital city, le capital, die Haupstad, huvudstad). Käsite ei niinkään korosta urbanismia tai kaupunkikulttuuria, vaan valtiollisuutta – valtioissa tarvitaan ”pää” ja ”kaupunki”. Pääkaupunki tarvitsee vastavoimansa. Vastakohtana voi olla valtio, maakunnat ja provinssit, maaseutu yleisesti sekä alueellinen periferia. Tärkeää onkin ymmärtää, miten vastakohtaisuus artikuloituu poliittisesti.
Suomella on Helsinkinsä. Kuninkaan perustama ja keisarin rakentama sotilas- ja siviilihallinnon keskus, sivistyksen ja kulttuurin kehto herättää edelleen paljon intohimoa. Virkamiesvetoinen, vahva ja ilmapiiriltään eurooppalainen kaupunki on historian eri vaiheissa mielletty ”suomalaiselle hengelle” vieraaksi. Kansallinen omakuva rakentui 1800-luvulla metsäosaamisen, talonpoikaisen toimeliaisuuden ja luontosuhteen varaan. Kasvava pääkaupunki ja sen edustama teollinen modernismi ja poliittinen radikalismi nähtiin 1920- ja 1930-luvulla uhkana Suomen todelliselle, sinivalkoiselle olemukselle. Vuoden 1945 jälkeen kansallisen politiikan keskeinen tavoite on perustunut vahvan vastavoiman luomiseen Helsingille. Se on tapahtunut aluepoliittisin tunnuksin, toiminnallisia maakuntakeskuksia synnyttäen. Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan keskeinen päämäärä 1950- ja 1960-luvulla oli ”savijaloilla seisovan vesipäisen jättiläisen” eli Helsingin koulutusylivoiman murentaminen.
Mitä Suomen esimerkistä voidaan oppia? Vastaan tutkijana: ei mitään. Vuosikymmenten aikana on syydetty useita miljardeja euroja ja markkoja alueiden kehittämiseen, valtiollisten toimintojen hajasijoittamiseen ja – päivän muotitermin mukaisesti – alueellistamisen vahvistamiseen. Politiikan tämä puoli kaipasi kriittistä monitieteellistä tutkimusta: miten aluepolitiikan tavoitteet on eri aikoina muotoiltu ja mitä rahoilla on saatu aikaan? Perustilanne ei ole muuttunut vaan ihmiset ”äänestävät” jaloillaan, muuttavat työn, elintason ja paremman tulevaisuuden toivossa suuriin kaupunkeihin.
Aikamme tärkeimpiä kysymyksiä on se, miksi toiset kaupungit menestyvät ja toiset taantuvat. Eräät kaupunkikeskukset osaavat uudistaa imagoaan samalla kun toiset epäonnistuvat ja takeltelevat. Nämä asiat ovat kiehtoneet kaupunkitutkijoita ja pitkään. Vaikka kaupunkien syntytavat poikkeavat toisistaan, yhdestä asiasta ollaan varmoja: vanhassa kaupungissa, jossa asioita on hoidettu yhdessä pitkään, ei hevin hätkähdetä pienistä vastoinkäymisistä. Euroopan talouden menetysvyöhyke, joka keskiajalla ulottui Pohjois-Italiasta Belgian suurten kaupunkien kautta Lontooseen, on edelleen maanosamme talouden ykkösalue. Kansallisvaltioiden ykköskaupungit ilmentävät valtaa, kykyä uudistua ja sitkeyttä. Myös niihin pätee keskittymisen kirjoittamaton laki.
Kaikki pääkaupungit ovat menestyneet globaalitalouden aikana eikä muutosta ei ole näköpiirissä. Metropolialueet ja pääkaupunkikeskukset jatkavat kasvuaan, sillä ne tarjoavat talouden ja politiikan eliiteille kansainvälisesti vertailukelpoisen toimintapuitteen. Pääkaupunki on aina myös pääkaupunkilaisten kotiseutua, sillä pääkaupungeissa elää, käy töissä ja asuu lukuisia ihmisiä, joiden vaikutus tuntuu kaupungin elämään. Pääkaupunkilaisten sosiaalinen taso on korkea ja se on yhteiskunnan eliittien keskeisin toimintatila. Ykköskaupungeissa asuu koulutettua väestöä ja hyvätuloisia, joilla on oikeutetut vaatimuksensa asuinympäristöön nähden.
Globaalitalous on muuttanut kaupunkien ja maakuntien suhdetta pysyvästi. Ne eivät enää ole toistensa vatsakohtia, sillä tänään jo noin puolet suomalaisista asuu maan kahdeksalla suurimmalla kaupunkiseudulla (yli 100 000 asukasta). Kansallinen menestyminen on riippuvainen suurten kaupunkiseutujen menestyksestä. Niistä säteilee hyvinvointia koko maahan. Menestyessään ne houkuttelevat korkean lisäarvon toimintoja Suomeen. Kaupungit ovat haasteellisen kehitysvaiheen edessä. Globaali pärjääminen edellyttää kohdennettuja kansallisia toimenpiteitä, alueellistamisohjelmien rinnalle vahvaa kaupunkipolitiikkaa.
Kaupungit ovat merkittäviä alihankinnan ostajia ja innovaatiokeskuksia,
joista avautuu tie kansainvälisille markkinoille. Kun kaupunki yhdistyy
ympäröivään maaseutuun ja muodostaa vahvan kokonaisuuden,
ei aluepolitiikka enää voi olla vain sarja hajasijoitustoimenpiteitä
tai veromarkkojen siirtoa kaupungista muuttotappioalueille. Kaupunkiseudut
menestyvät, kun keskustaajaman suhde ympäröivään
maaseutuun ja kansainväliin verkostoihin on kunnossa.
Urbanisoitunut kansantalous elää tilanteessa, jossa on tehtäviä
valintoja. Suomen 2000-luvun aluekehittämisen tulee perustua kasvukeskusvetoiseen
kaupunkiseutupolitiikkaan. Kaupunkiseutuistuminen lisää yrittäjyyttä
ja omatoimisuutta, vahvistaa paikallista identiteettiä ja uskoa pärjäämiseen.
Kaupunkialueet muodostavat omat reviirinsä, jotka enää
eivät noudata kansallisvaltioiden rajoja. Tuekseen muutos tarvitsee
kaupunkiseutujen kulttuuristrategiaa. Vahva alueellinen imago ja vakaa
kehitys liittyvät kaupungeissa usein yhteen. Imagoon liittyy sellaisia
tekijöitä, jotka saavat ihmiset tuntemaan yhteenkuuluvuutta
tietyn paikan kanssa tai turvallisuutta tietyllä alueella.
Teknologiainnostus on laantunut, edessä voi olla raskas talouden alasajo ja murros. Rohkeat (pää-)kaupungit kaikkialla Euroopassa ovat panostaneet kulttuuriprofiilinsa nostamiseen. Siihen kuuluu kaupunkiympäristön laatu ja viihtyisyys, elinkeinoedellytysten parantaminen, historiallis-alueellisen ominaislaadun korostaminen, kansainvälinen markkinointi ja kansainväliset yhteydet. Kulttuuri tarjoaa mahdollisuuden sitoa mukaan eri yhteistyötahoja. Elävä kaupunkikulttuuri toimii kaikkialla vetovoimana, merkkinä paikallistalouden aktiivisuudesta. Se puolestaan houkuttelee uutta ja uudenlaista yrittäjyyttä. Kulttuuri on tärkeä osa alueellista tulevaisuusstrategiaa. Näin on myös Suomen maaseudulla, jossa aina on osattu urbanisoitua ja uudistua!
Laura Kolbe
päätoimittaja