< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/03
Pääkirjoitus
Minä, minulle ja minusta - maailma ympärilläni ja yhteisö
Maailma sirpaloituu, individualismi korostuu. Tarvitaanko kollektiivista kokemusta? Mitä tapahtuu yhteisölle? Viime aikoina ei ole ollut kovin muodikasta puhua yhteisöllisyydestä tai sitoutumisesta. Molempiin on historian painolastina liittynyt kollektivismia ja tavoitteellisuutta, utopiaa ja altruisimia, yhdenmukaisuutta ja pakkotoimia. Valtiollinen yhteisöllisyys, erityinen "suomalaisuus" on korostunut kriisitilanteissa eli ajankohtina, jolloin ulkoiset tai sisäiset uhkatekijät ovat koetelleet kansakunnan sisäistä yhtenäisyyttä. On tarvittu yksituumaisuutta ja vastuullisuutta, konsensushakuista tavoitteellisuutta ja kirkasta kansallista omakuvaa.
Modernisoitumisen ja kaupungistumisen edetessä usein agraariarvoista ja maaseutuihanteista haettu omakuva ja yhteisöllisyys on koettu ahdistavana. Emme silti vapaudu niistä vaan kiinnitymme edelleen monin tavoin yhteiskunnan historiallisiin rakenteisiin. Kannamme mukanamme monia yhteisöllisiä ja alueellisia identiteettejä . olemme samaan aikaan eurooppalaisia, suomalasia, helsinkiläisiä ja sysmäläisiä, esimerkiksi. Perhe, suku, asuinpaikka, työ, vapaa-ajan harrasteet edustavat useita yhteisöjä ja tuottavat erilaisia "kansalaisuuksia". Tänään haetaan pikemminkin kulttuurista kuin poliittista tai valtiollista yhteisyyttä.
Elämme yhä monella tavalla yhteisöperinteen varjossa. Keskiajalta periytyvän kolmisäätyopin mukaan eri säädyt (eccelesticus, politicus ja economicus) olivat riippuvaisia toisistaan. Kaikilla oli oma, määrätty tehtävänsä yhteiskunnassa. Pappis- ja opetussäädyn tehtävänä oli opettaa ja hoitaa sakramentteja. Se vastasi lakien laadinnasta, ja niiden oikeellisuuden tulkinnasta. Poliittinen sääty aatelisto, toimi koneistona, joka valvoi lakien noudattamista ja yleistä rauhaa armeijan kautta. Talonpoikaiston ja porvariston muodostama taloussääty tuotti, välitti ja kauppasi aineellista hyvää.
Säädyillä oli oikeutensa ja velvollisuutensa, privilegionsa. Yhteisöllisyys rakentui säätypohjaisesti ja sosiaaliset ja kulttuuriset hierarkiat olivat vahvat. Säätyjako-oppia julistettiin kansalle saarnastuolista ja sanoma kirjattiin Vähä katekismuksen huoneentauluihin: jokaisella oli yhteiskunnassa oma, syntymän määrittämä paikkansa.
Sääty-yhteiskunta privilegioineen murentui 1800-luvun lopulta lähtien. Kansallisvaltion rakentuminen ja hyvinvointiyhteiskunnan luominen loivat pohjan uudelle poliittis-valtiolliselle yhteisöllisyydelle. Suomessa ensimmäinen vaihe purkautui samaan aikaan kun maa teollistui, rautatiet yhdistivät eri osat toisiinsa ja ihmiset lähtivät liikkeelle konkreettisessa ja henkisessä mielessä. Nationalismin nousua tuki valistusoptimismi. Esiin kasvoi ajatus siitä, että maailma ei olekaan paras mahdollinen, vaan olosuhteita voidaan parantaa yhteiskunnallisella toiminnalla.
Kansallisvaltio ja myöhemmin hyvinvointivaltion luominen synnyttivät debattia yhteisöllisyyden sosiaalisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta pohjasta. Teollistuminen, kansakunnan muodostuminen, sosiaalisen luokkatietoisuuden kasvu ja kulttuurinen herääminen kietoutuivat toisiinsa ja puhe kaiken muuttumisesta tuli yleiseksi puheenparreksi. Yksilöllinen kansalaisuus ja yhteinen kansallisuus nousivat etusijalle ja syrjäyttivät sääty- ja luokkatietoisuuden. Uudessa kansalaisyhteiskunnassa tuotettiin uudenlainen side eliitin ja kansan välille ja uusi kuva Suomesta, maan muinaisuudesta, historiasta, luonnosta, kansasta ja perinteestä.
Yliopistoyhteisöllä ja kirkolla oli edelleen keskeinen rooli maan henkisessä elämässä. Kieli nousi olennaiseksi asiaksi eurooppalaisessa nationalismissa. Hyvinvointiyhteiskunta loi eheyttä ja tavoitteli uudenlaista luokatonta, puoliurbaania, rationaalia ja moniarvoisuuteen perustuvaa turvayhteisöllisyyttä. Se säilyi voimissaan niin kauan kuin ulkoinen uhka, kylmä sota, ylläpiti rakenteita. Tunne vapaudesta ja "vapautumisesta" kuului 60-luvun kulttuurivallankumouksen keskeiseen kerrostumaan ja leimaa edelleen elämänihanteita ja arvostuksia. Vaikka "hyvinvointivaltio" elää politiikan puheessa, on sen yhteisöllisyyttä tuottava sisältö tyhjentynyt. Tänään tuo tunne syntyy sisältäpäin, ihmisen yksilöllisestä kokemuksesta ja halusta, ei valtiollisina toimenpiteenä. Yhteisöllisyys voi olla samalla kertaa historiahakuista ja tulevaisuussuuntautunutta.
Uusyhteisöllisyys syntyy kokemuksista ja elämyksistä. Nykyihmiset ovat valmiita tekemään suuriakin uhrauksia tunteiden, arvojen ja rituaalien maailman sekä yksilöllisen yhteisökokemuksen tavoittamiseksi. Yhteisöllisyys ei enää perustu vain luokkapohjaiseen tai ammatilliseen ryhmätunteeseen, kuten ruotsalainen sosiologi Johan Asplund on todennut, vaan toisilleen tuntemattomien ihmisten sattumanvaraiseen kohtaamiseen. Massatilaisuudet tarjoavat tästä useita esimerkkejä. Monumentaaliset kulttuuri- ja urheilutapahtumat, kesäfestivaalit ja musiikkijuhlat, toritapahtumat ja teemanäyttelyt luovat kollektiivista identiteettiä aikana, jolloin kaikki on liikkeessä. Parhaiten menestyvät tilaisuudet, joissa yhdistyy paikallinen perinne, massaluonne, uusi urbaanin kansanomaisuus ja näyttävyys.
Kaupungistuminen kiertyy kysymykseen siitä, miten yksilön ja yhteisön, ajan, tilan ja paikan välinen vuorovaikutus määrittyy. "Oleminen" korostuu; ihmisen suhde yhteisöön muovautuu suhteessa omaan kokemukseen ja elämykseen. Kaupungistuminen avaa monia mahdollisuuksia kiinnittyä yhteisöön. Nyt se tapahtuu omien valintojensa välityksellä. Perinne ja kulttuuri tarjoavat sisältäpäin avautuvia reittejä yhteisökansalaisuuteen samalla kun yhtenäiskulttuurin tilalle nousevat etnisyys tai alakulttuurit. Yhä uudet ryhmät vaativat yhteisössä tilaa, hakevat esiin pääsyä, kilpailevat oikeudesta olla esillä, näkyä ja vaikuttaa. Yhteiskunnalliseen taustaan, etnisyyteen tai sukupuoleen sidotut elämisen tavat ja muodot vaikuttavat siihen, miten voimakkaana yhteisöllisyys tai erillisyys koetaan ja tulkitaan. Ongelmia syntyy, jos dialogi ryhmien välillä puuttuu.
Näen, että ihmisen ja yhteisön välisellä suhteella on mahdollisuutensa kaupungistumisen edetessä. Uusurbaani yhteisöllisyys voidaan nähdä yhdenmukaistavan globaalisen massaviestinnän ja runsaana vyöryvän ylikansallisen "informaation" vastavoimana. Alakulttuurien avulla kansalaisyhteiskunta toimii ja hakee uusia hyvän elämisen malleja. Kaupunkielämä on elämää tässä ja nyt, reaaliajassa ja -paikassa ja reagointia heti.
Urbaaniin kulttuuriin kuuluvat kaikkialla läsnäolevat ristiriidat. Yhteisöllinen elämä ei ole koskaan valmista vaan siihen kuuluu jatkuva ihmisten kesken tapahtuva eettinen, moraalinen ja poliittinen uudelleenarviointi. Tässä on yhteisön uusi mahdollisuus.
Kiitän edeltäjääni, kasvatustieteiden tohtori Jussi T. Koskea Tiedepolitiikka-lehden päätoimittajan tehtävien hoidosta. Lehti on säilyttänyt - nimensä velvoittamana - hyvän yhteytensä tiedeyhteisön ja "politiikan" eli yhteiskunnallisen päätöksenteon välissä. Lehti on instituutio ja edelleen tärkeä kansalaispuheenvuorojen foorumi. Tässä numerossa kirjoittavat pohtivat yhteisöllisyyden eri ulottuvuuksia, voimaa ja vaikutusta.
Laura Kolbe