< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/02
Pääkirjoitus
Muiston ja onnittelun sanoja (kuusi Gad)
Saksalaisfilosofi Hans-Georg Gadamer kuoli Heidelbergissa Saksassa 102
vuoden ikäisenä maaliskuussa kuluvaa vuotta. Hänet opittiin
tuntemaan yhtenä modernin hermeneutiikan keskeisistä vaikuttajista
erityisesti pääteoksensa Wahrheit und Methode (1960, englanninnos
Truth and Method 1975; jatkossa WM) kautta.
Gadamer on itselleni läheinen filosofi: investoin 1990-luvun alkupuolella
runsaasti aikaa nimenomaan WM:n ja sitä kommentoivan kirjallisuuden
opiskeluun ja nostin Gadamerin myös kasvatustieteen väitöskirjani
(Horisonttien-sulautumisia, Helsingin yliopisto 1995) keskeiseksi teoreetikoksi.
En ole katunut investointiani: ajattelijana Gadamer on edelleen ajankohtainen
ja inspiroiva ihmisenä olemisen, elämisen ja kasvamisen sekä
tietämisen, oppimisen ja luovuuden filosofi. Teoksena WM on klassikko
johon voi ja kannattaa palata yhä uudelleen.
Heideggerin fundamentaaliontologian kysymyksenasettelua seuraten Gadamer
kuvaa hermeneutiikassaan ensi sijassa sitä, kuinka ihminen kuuluu
maailmaan ja historiaan ja on myös kognitiivisena olentona väistämättä
näiden muovaama. WM:ssa Gadamer myös selvittää ymmärtämistä
ihmisessä vaikuttavana välttämättömänä
ontologisena prosessina ja erittelee inhimillisen ymmärtämisprosessin
universaaleja ehtoja.
Gadamer aloittaa WM:n käsittelemällä laajasti taidetta ja historiaa ilmiöinä, joihin liittyy omanlaisensa totuuden kokemus. Estetiikkaa ja historianfilosofiaa sivuavassa filosofoinnissaan Gadamer kuvaa kokemuksiamme taiteesta ja historiasta eräänlaisina kaiken tietämisen ja totuuden kokemustemme paradigmaattisina malliesimerkkeinä. WM:n toisessa pääjaksossa Gadamer ulottaa totuuden ilmenemisen problematiikan humanistisiin tieteisiin, kirjoittaa oman versionsa hermeneutiikan historiasta ja rakentaa oman hermeneutiikkansa ytimen, teorian hermeneuttisesta kokemuksesta. Teoksen kolmannessa pääjaksossa Gadamer antaa hermeneutiikalleen ontologisen ja kielifilosofisen ulottuvuuden ja tarkastelee kieltä kaiken ymmärtämisen välttämättömänä ehtona.
Varsinkin kun tarkastellaan Gadamerin koko tuotantoa hänen ajattelunsa ei ole perinteisen jaottelun mukaisesti joko teoreettista tai käytännöllistä eli praktista filosofiaa vaan näitä molempia. Gadamerilainen hermeneutiikka käsittelee teoreettisen filosofian alaan luettuja epistemologisia ja ontologisia kysymyksenasetteluja ja kasvaa näistä lähtökohdista kuvaamaan hermeneutiikkaa omanlaisenaan praktisena filosofiana, jolle arvofilosofian, etiikan, estetiikan ja yhteiskuntafilosofian kysymykset ovat myös tärkeitä. Paitsi Gadamerin filosofoinnin laaja-alaisuus myös hänen kirjoitustyylinsä polveilevuus ja kryptisyys tekevät hänestä samanaikaisesti kiehtovan ja paikoin lukijaansa turhauttavankin ajattelijan. Kuten Martin Kusch on todennut, WM:ssa ajatuskulun yllättävyys ja ilmaisun esteettisyys näyttävät usein korostuvan enemmän kuin huolellinen perustelu ja tarkkuus. Näin syntyvä monimerkityksisyys antaa, edelleen Kuschia lainatakseni, mahdollisuuden käydä monenkin teeman suhteen "Gadamerin avulla Gadameria vastaan".
Jo 1920-luvun lopun Saksassa Gadamerin ystävät kehittivät tämän vaikeaa filosofointityyliä kuvaamaan oman mittayksikön, Gadin, joka viittasi tiettyyn "turhien monimutkaisuuksien" määrään. WM:n nimessä esiintyvät totuuden ja metodin käsitteet ovat hyvä esimerkki teoksen monimielisyydestä ja vaikeudesta: Gadamer ei selkeästi määrittele kumpaakaan käsitettä WM:ssa, eikä myöskään koko laajassa muussa tuotannossaan. Pelkästään näiden käsitteiden merkityksen avaaminen onkin tarjonnut Gadamerin tulkintakirjallisuudelle ehtymättömän aiheen. Eräässä haastattelussa Gadamer kuvaa itseään ennen kaikkea dialogiseksi olennoksi, puhujaksi ja luennoijaksi, ja pitää itseään pohjimmiltaan huonona kirjoittajana. Myös WM:n lukeminen helpottuu, kun tekstiä ajattelee nimenomaan kirjoitettuna puheena erilaisine puheelle ominaisine piirteineen, joita ovat esimerkiksi toisto, takautumat, sivujuonteet ja aiemmin sanotun yhä uusi tarkentaminen.
Yksiselitteisesti avautuva ei ole myöskään WM:ssa keskeinen horisontin käsite. Joka tapauksessa horisontin käsitteeseen sisältyy ajatus, jonka mukaan ihminen on liian rajoittunut tavoittaakseen todellisuutta missään yhdessä kokonaisnäkemyksessä, representaatiossa tai konseptualisoinnissa. Todellisuus aina pakenee vangitsijoiltaan (Gadamer viittaa tähän ymmärtämistapahtuman piirteeseen saksankielisellä ilmaisulla die schlechte Unendlichkeit). Juuri siksi meidän tuleekin - gadamerilaisesti ajateltuna ja André Gide´tä mukaillen - "uskoa niitä, jotka etsivät totuutta ja epäillä niitä, jotka ovat sen löytäneet".
Itse asiassa koko gadamerilaisen hermeneutiikan perimmäinen arvo on sen osoittamisessa, että kaikki tieto ja tietäminen on aina historiallista, tradition ehdollistamaa, eikä koskaan tavoita asioita itsessään, "sellaisena kuin ne oikeasti ovat olemassa". Ja edelleen: hermeneutiikan arvo on edellä kuvatun rajallisen ymmärtämiskykymme kääntäminen ymmärtämisen ja keskustelun etiikaksi. Sen mukaan dogmaattiset ja ehdottomat lausumat eivät kuulu aitoon keskusteluun. Tarvitsemme sitä vastoin sokraattista "tietoa siitä että emme tiedä", tähän perustuvaa halua tietää lisää sekä kykyä kuunnella muita ja harjoittaa suvaitsevaisuutta. Näistä aineksista syntyy hermeneutiikan kategorinen imperatiivi.
Järvenpäässä 1.5. 2002
Jussi T. Koski
PS. Tämän pääkirjoituksen myötä onnittelen omasta ja Tiedepolitiikka-lehden toimituksen puolesta 30-vuotiasta Edistyksellistä tiedeliittoa. ETL on osaltaan ansiokkaasti - ja mielestäni edellä kuvaamassani hermeneutiikan hengessä - vähentänyt tieteenfilosofista ja tiedepoliittista dogmatismia suomalaisessa keskustelussa.