< Takaisin
Tiedepolitiikka 1/01
Pääkirjoitus
Pikkutakki säiliönä – käyttäjän näkökulma
Muutaman vuoden takaisessa Wired-lehden artikkelissaan teknologiaguru Nicholas Negroponte antoi ohjeen yliopistoista valmistuville nuorille: hakeudu tekemään mitä tahansa muuta kuin mihin olet saanut koulutuksen. "Vie osaamisesi paikkaan minne se ei kuulu ja stimuloi ajatuksia, horjuta auktoriteetteja äläkä hyväksy eitä vastaukseksi". Olen joissakin yhteyksissä kuvannut oman ammatillisen elämäni käänteitä viittaamalla Negroponten ohjeeseen - jälkikäteisrationalisointia tai ei. Tiukasti ottaen akateemista perustutkintoani vastaavassa työssä en ole ollut päivääkään.
Tätä kirjoittaessani hoidan kasvatustieteen professuuria Helsingin yliopiston Kotitalous- ja käsityötieteiden laitoksen käsityönopettajan koulutuksessa. Toimintaympäristö on yhtäältä tuttu (olen väitellyt kasvatustieteestä ja nimenomaan Helsingin yliopistosta), mutta toisaalta riittävän vieras ollakseen kannaltani luovasti jännitteinen. Erityisesti käsityötieteen läsnäolo ja tämän kehittyvän tieteen kursorinenkin seuraaminen ja keskustelut käsityötieteilijöiden kanssa ovat usein antaneet virikkeitä omaan ajatteluuni.
Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutus täytti 120 vuotta kuluvan vuoden tammikuun 17. päivänä. Sain juhlatoimikunnalta toimeksiannon puhua arvokkaassa juhlassamme henkilökohtaisesta suhteestani pikkutakkiin ja tein työtä käskettyä.
Puhetta valmistellessani pohdin, kuinka pukeutuminen liittyy keskeisesti ihmisen identiteettiin ja sen rakentamiseen. Futurologi Rolf Jensenin mukaan identiteettimarkkinat (Who-Am-I Market), jotka liittyvät ihmisen tarpeeseen paikantaa, ymmärtää, yksilöllistää ja “näyttämöllistää” itsensä erilaisten tuotteiden ja palveluiden kautta, laajenevat entisestään tulevaisuudessa. Myös vaate-, asuste- ja kenkämarkkinoita voidaan tarkastella nimenomaan identiteettimarkkinoina. Camel Bootsit ostava henkilö ostaa saappaiden mukana itselleen vapauden ja voimakastahtoisuuden symbolin.
Annoin Jensenin Dream Society -teoksen muistuttaa itseäni myös siitä, ettei länsimainen miesten puku ole sataan vuoteen merkittävästi muuttunut. Puvun käyttö on myös levinnyt maantieteellisesti ja kulttuurisesti hyvin laajalle alueelle eikä vähiten sen vuoksi, että puvun katsotaan viestivän luotettavuutta, vakautta ja uskottavuutta. Mutta ei pikkutakkikaan osana yhdistelmäasua ole hullumpi vaihtoehto. - Seuraavassa juhlapuheeni 17.1. 2001, pääpiirteissään esitetyssä muodossa.
Hyvät ystävät. Tarkasti ottaen minua pyydettiin puhumaan henkilökohtaisesta pikkutakkisuhteestani. Saan puhua, tai joudun puhumaan, hyvin minäkeskeisesti, itsestäni. Olen siis lempiaiheeni parissa - puhuessani pikkutakista ja, yleisemmin, vaatetuksen filosofiasta ja kulttuurisista funktioista.
Koska olen tutkija, esitän tieteellisen puheenvuoron. Huomautan kuitenkin, että vaikka puheeni sävy ja intentio on vakava, se saattaa sisältää humoristisia fragmentteja tai jäämiä. Valitettavasti.
Laitoksemme tutkija Anna-Mari Raunio viittaa Vaatekirja-teoksessa julkaistussa tuoreessa artikkelissaan tutkijaan nimeltä T. Dant. Dant kuvaa vaatteita mielestäni aika jännästi. Ne ovat hänen mukaansa tekstiilimateriaalista valmistettuja säiliöitä, joissa ihminen voi viettää elämänsä. (Huomaan, että useimmat elleivät kaikki läsnäolijatkin ovat päättäneet viettää tätä iltapäivää mainitunkaltaisissa säiliöissä, joiden kulttuurinen merkitys tulee tätenkin todettua.)
Artikkelissaan Raunio elaboroi: vaatteeseen säiliönä liittyy aina ajatus "säilytettävästä". Raunion mukaan "vaate sellaisenaan ei ole vielä varsinaisesti mitään, se saa kolmiulotteisen muodon ja sijoittuu johonkin yhteyteen sitä käyttävän subjektin avulla".
Vaate ei ole mitään ilman sitä käyttävää subjektia. Hmmm. Mutta entäpä jos subjekti ei olekaan mitään ilman käyttämäänsä vaatetta? Entäpä jos todellakin, myös syväontologisella tasolla, "takki tekee miehen", kuten sanonta kuuluu. Myönnän, että en uskalla loppuun asti kohdata tätä kysymystä.
Virallinen selitykseni on, että laitan pikkutakin ylleni joka aamu, sillä en kestä ajatusta suosikkipikkutakistani hylättynä vaatekomerossa, ei-minään, vieroitettuna sitä käyttävästä ja sille elämän antavasta subjektista, minusta. [Herkistymistä.]
Miksi sitten pukeudun niin tylsästi että valitsen lähes aina mustan pikkutakin? Tässäkin asiassa on mielestäni luontevaa verrata käyttäytymistäni Albert Einsteiniin. Einsteinin yllähän on melkein kaikissa valokuvissa sama virttynyt villapaita ja lököhousut. Luovuustutkijat ovat selittäneet hänen pukeutumistaan ajatteluenergian maksimoimisen strategialla. Pukeutumisvalintojen minimoiminen auttaa osaltaan maksimoimaan tieteelliseen työhön käyttöön jäävää mentaalista muskelia.
Uskon vakaasti, että mustan pikkutakin säntillinen käyttö varmistaa koko tieteellisen potentiaalini esiinsaamisen lähivuosikymmenien aikana. Siksi minä ja pikkutakkini olemme erottamattomat. Pikkutakki on minulle niinkuin reppu reissumiehelle.
Tosin salkkukin on minulle tärkeä. Itse asiassa haluankin lopuksi pahoitella sitä, ettei juhlatoimikunta antanut minulle mahdollisuutta kuvata suhdetta salkkuuni. Salkkusuhteeni tarkastelu olisi merkittävällä tavalla täydentänyt kaikkea edellä esitettyä ja tuonut tälle naisvaltaiselle alalle tervetullutta kokonaisvaltaista näkemystä miehen sielunmaisemaan.
Järvenpäässä 17.2. 2001
(ja puheeni osalta tuossa juhlassamme tasan kuukautta aikaisemmin)
Jussi T. Koski